Kari Hotakainen: Henkireikä

Kari Hotakainen: Henkireikä
Siltala 2015
Sivuja: 200

Kari Hotakainen ei esittelyjä kaipaa. Minulle hän on kirjailija, joka ei halua kirjoittaa samaa kirjaa montaa kertaa. Jos yhtä kirjaa pitää onnistuneena, niin on turha odottaa, että seuraava seuraisi samaa kaavaa ja olisi samanlainen muussa kuin siinä mielessä, että sekin on hyvä.

Nyt Hotakainen on kirjoittanut rikosromaanin. Jos hän ei halua toistaa itseään, niin ei myöskään yhtä uutta salapoliisitarinaa, joka on jo tehty ties kuinka monta kertaa. Onko mahdollista keksiä noin kuluneeseen lajiin jotain uutta? Kyllä on, ja Hotakainen tekee sen juuri omalla tyylillään.

Rikoskirjallisuus nojaa yleensä niin paljon juonensa varaan, ettei siitä voi kertoa juuri mitään pilaamatta samalla lukunautintoa. Henkireikä eroaa massasta tässäkin, sillä voisi melkeinpä sanoa, että tässä juoni on sivuseikka ja tärkeintä on se, miten se on kirjoitettu. En tarjoa näytteeksi lainausta, sillä tämä kuuluu lukea kokonaan.

Olen kuullut maininnan, että joku kriitikko olisi arvellut Henkireikää välityöksi. Ei tämä kyllä kirjailijan pääteos ole, mutta välityö kuulostaa tarpeettoman vähättelevältä. Juoni on melko vaatimaton, mutta täytyy tosiaan pitää mielessä, että tämän kohdalla se ei olekaan pääasia. Myöskään rikoksen ratkaiseminen ei ole, vaikka lukija jännittääkin loppuun asti sitä, millaisen tien tekijät tulevat lopulta valitsemaan. Samalla kukin voi itse pohtia omia valintojaan: mitä lukija odottaa tapahtuvan ja heijastaako se sitä, mitä hän itse olisi vastaavassa tilanteessa tehnyt. Saako rikollinen osaksi ymmärtämystä? Vaikuttaako se valintojen tuomittavuuteen?

Yllä olevien kysymysten herääminen on aina merkki hyvästä kirjasta. Välityö tai ei, sillä niin väliä. Vaikka kirjoittaja onkin Hotakainen ja toive siksi melkoisen turha, en malta olla sanomatta: "lisää tätä!"

Kari Hotakainen: Bronks

Kari Hotakainen: Bronks 

WSOY 1993 

Sivuja: 217 

Hotakainen on mielikirjailijoitani. Bronks löytyi Forssan kirjalöytöretkeltä, missä kirjailijan tuotantoa oli pokkarimuodossa tarjolla useammankin nimekkeen voimalla ja huomattavan halpaan hintaan vielä.

Bronks sijoittuu kuvitteelliseen paikkaan ja ilmeisesti ainakin julkaisuaikanaan lähitulevaisuuteen. Olisiko se vieläkin tulevaisuudessa, on vaikea sanoa. Keskusta, Joutomaa ja Rajaseutu ovat paikkoja, joista jälkimmäinen on jo tyhjentynyt ihmisistä. Keskustassa asuvat modernit henkisen työn tekijät, Joutomaalla taas entisaikoihin jämähtäneet ruumiillisen työn tekijät ja työttömät.

Raimo Kallio on henkeen ja vereen joutomaalainen. Toisen polven maansiirtoyrittäjä, joka ei ymmärrä muunlaisen kuin ruumiillisen työn päälle, eikä viihdy sisätiloissa koneellisen ilmanvaihdon armoilla. Voidakseen luottaa ruumiiseensa kaikissa tilanteissa on hän vahvistanut mm. olkaniveliään teräspultein, ja löytyy terästä kehosta muualtakin.

Keskustan Mielenhivelijät ovat saaneet päähänsä, että Keskustaa pitäisi laajentaa Joutomaan suuntaan, ja sen asukkaat tietysti pitäisi siirtää ensin pois. He eivät ole samaa mieltä suunnitelman hyvyydestä, ja yhteenotto on väistämätön.

Rakennemuutos on siis kirjan kantava teema, ja muistelen sen sanan esiintyneen tiedotusvälineissä kohtalaisen taajaan silloin parikymmentä vuotta sitten, kun kirja on kirjoitettu. Aikanaan se on siis ollut ajankohtainen, mutta samaa ei oikein voi enää sanoa. Tänä päivänä tuskin kenellekään tulisi mieleen kirjoittaa kirjaa, joka keskittyy päivittelemään työn muuttumista ruumiillisesta henkiseksi. Tässä on varmasti yhteiskuntakriittisyyttä, mutta ajan hammas on puraissut siihenkin, vaikka etenkin Keskustan laajeneminen onkin ajaton aihe.

En ihastunut kirjan "sadunomaisuuteen", vai mikä olisikaan oikea termi kuvaamaan sitä, että ihmiset pulttaavat kätensä kiinni ja toiset elelevät makoillen maan alla paikoillaan, kunnes joku kaivaa heidät sieltä esiin. Tietääkseni Hotakainen ei olekaan jatkanut samalla linjalla, joten ehkä kyse oli kokeilusta, joka ei tekijänkään mielestä ollut hänen ominta aluettaan.

Ihan kiva tämä oli, mutta ei juuri sen enempää. Yhteiskuntakritiikistä plussaa, mutta epäajankohtaisuus syö siitä parhaan terän. Tyylinsä puolesta tämä kyllä oli tuttua.

Pokkariversion ovat arvostelleet myös Nafisan, Joonas ja Kirjavinkkien Hannu.

Blogistanian Finlandia-ehdokkaat

Kaiken voi lukea! asettaa Blogistanian Finlandia-ehdokkaiksi seuraavat kirjat:

1. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. Tätä en ole itse lukenut, mutta blogimerkintä löytyy ainakin seuraavilta: Salla, Booksy, Jenni S., Linnea ja  Janne. Minusta on jo tullut kirjan onnellinen omistaja, ja olen vakuuttunut sen ansaitsevan paikkansa tässä kilpailussa, kun varsinaiseen Finlandiaan on tiet sarjakuvamuotoisilta romaaneilta ahdaskatseisesti suljettu.

2. Jari Tervo: Layla. Povasin tälle kovan luokan menestystä varsinaisessa kilpailussa, joten ehdokkuus tällä listalla on itsestään selvä.

3. Miika Nousiainen: Metsäjätti.

4. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis.

5. Kari Hotakainen: Jumalan sana.

6. Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Laylan ohella tämä oli ainoa kirja, jonka nostin 2011 lukemieni top kymppiin. En ole aivan varma täyttääkö tämä edes sääntöjä, koska osa novelleista on ilmiselvästi kirjoitettu jo kauan sitten.

Tarkempia perusteluja en ryhdy tässä enää esittelemään, kunkin kirjan arvostelu puhukoon puolestaan.

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Kari Hotakainen: Jumalan sana

Siltala 2011, 324 sivua.

Tasan vuosi on kulunut siitä, kun kirjoitin Klassikkosta. Sen luettuani aloin odottaa Hotakaisen seuraavaa kirjaa, joka on tämä Jumalan sana. Välissä tuli luettua myös Iisakin kirkko, josta en pitänyt yhtä paljon, mutta nyt on kirjailija jälleen tehnyt nappisuorituksen.

Jumalan sana on yhdenpäivänromaani. Jukka Hopeaniemi on investointipankkiiri ja Konserni Oyj:n toimitusjohtaja. Fuusioitumishankkeen loppumerteillä hän on karannut Lappiin, ja nyt sieltä pitäisikin päästä nopeasti pois, sillä ainutkertainen haastattelu aamu TV:n suorassa lähetyksessä odottaa. Pahaksi onneksi islantilaisen tulivuoren ilmoille syöksemä tuhkapilvi on estänyt lentoliikenteen, eikä rahvaanomaisen junan kyytiin voi mennä. Avuksi löytyy Hopeaniemen isän eläkkeelle jäänyt autonkuljettaja, joka lähtee noutamaan herraa. Matkan varrella kuunnellaan c-kasetteja, joilla edesmennyt isä Hopeaniemi pyrkii siirtämään kokemustaan pojalleen.

Matkan tarkoituksena on tarjota lukijalle katsaus maailman ja talouden muuttumisesta. Isä Hopeaniemi edustaa vanhaa aikaa, ja hänen elämänsä isona johtajana on tyystin toisenlainen kuin pojan. Periaatteessa molempien asema on sama: rahaa ja aseman tuomaa valtaa on enemmän kuin tarvitsisikaan, mutta käytännössä kaikki on muuttunut. Pojan on harkittava jokainen liikkeensä, jottei vain tulisi härnänneeksi Markkinavoimia mitenkään. Kirjailija onnistuu hienosti maalaamaan kuvan siitä kultaisesta häkistä, johon pörssiyrityksen johtaja on vangittu. Omaisuutta on, valtaa on, mutta vapaus on riistetty.

Kontrastin johtajille luo autonkuljettaja Armas, tavallisen rahvaan edustaja, jonka ainoat huolet elämässä on ratkaistavissa rahalla, ja vieläpä hyvin tarkalla summalla. Autonkuljettaja on puettu lähes samoin kuin johtaja, he lliikkuvat samalla autolla ja saman matkan, mutta elämät ovat niin kovin erilaisia. Molemmat kadehtivat toisiaan, mutta tuskin olisivat silti valmiita vaihtamaan osiaan.

Jumalan sana on varmaa Hotakaista heti ensisivuilta alkaen. Tyylissä ja ilmaisussa on jotain omintakeista, mikä ansioksi luettakoon. Kirjailija tekee havaintoja nykyajasta ja kapitalismista ja ottaa niihin kantaa. Päähenkilö on kiinnostava hahmo kärkevine mielipiteineen, joita ei voi julkisuudessa lausua. Jos tällaisia ihmisiä on oikeasti olemassa, niin sitä emme saa koskaan tietää. Tämä kirja on luettava juuri nyt, ja uudestaan 20 vuoden kuluttua. Se on kuvaus juuri tästä hetkestä, ja aikanaan tulee arvatenkin tarjoamaan hauskan aikamatkan menneisyyteen.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, saanko 1.9.2012 kirjoittaa jo Hotakaisen seuraavasta kirjasta :)

Kari Hotakainen: Iisakin kirkko

Klassikon innoittamana tulin valinneeksi tämän teoksen kirjaston hyllystä. Nimenomaan hyllystä, sillä varaamalla tai toisesta kirjastotta tilaamalla olisin saanut jonkun muunkin, joka olisi ennakkoon kuulostanut houkuttelevammalta.

Eläkkeellä oleva autokoulunopettaja saa aivoverenvuodon lähikaupan vihannesosastolla. Tie johtaa luonnollisesti sairaalaan, missä muisti alkaa palailla hiljalleen. Miehellä on kuitenkin kova kiire päästä pois, eikä toipumista ehtisi millään odotella. Pietarin 300-vuotisjuhlat ovat nimittäin lähestymässä, ja miehen poika on mukana valmistelemassa juhlallisuuksia kultaamalla Iisakin kirkossa patsasta.  Ateisti-isällä on asiaa selvitettävänä poikansa kanssa, joka on aiemmin väläyttänyt viitteitä uskoon tulosta.

Kirjan ensimmäinen osa tapahtuu sairaalassa, ja toinen Pietarissa. Sairaalajakso on viihdyttävää luettavaa, kun seurataan aivoverenvuodon seurauksia, arvaillaan toipumisen edistymistä ja kuunnellaan huonetovereiden juttuja. Toinen osa on eri tyyppinen. Tapahtumat eivät etene niin selvästi, ja lukija joutuukin olemaan tarkkana sen suhteen, mikä tapahtuu oikeasti ja mikä on vain lääkkeiden aiheuttamaa hourailua.

En tiedä onko syynä se, että luin tämän varsin lyhyen kirjan kovin monessa osassa vai jokin muu siihen, etten oikein päässyt sisään koko kertomuksen kantavaan ideaan. Iisakin kirkkoa rakennettiin 40 vuotta, ja juuri saman ikäinen on poika kirjan lopussa. Toivoakseni näiden välillä on löydettävissä jokin yhteys, mutta minä en sitä hoksannut. Jos olisin, olisi se luultavasti myös nostanut lukukokemukseni tasoa.

Klassikossa ihastuin Hotakaisen tapaan kuvailla asioita, esimerkkinä siellä lainaamani pätkä lihapiirakasta. Tässä kirjassa on mukana vastaavia elementtejä, mutta valitettavasti ne ovat vain välähdyksiä. Ilahduttavia kyllä, mutta niitä jää kaipaamaan lisää, ja huomatessaan ettei kirjailija lähtenytkään Klassikon kaltaiseen kiitoon, on seurauksena pieni pettymys. Juuri sama maku jäi koko kirjastakin.

Uskon vieläkin, ettei Klassikko voi olla Hotakaisen ainoa nappisuoritus, vaan annan vielä uuden mahdollisuuden. Ensi kerralla täytyy tehdä se varaus.

Kari Hotakainen: Klassikko

Tämänkertainen kirja oli Klassikko. Se on mainittu Hotakaisen läpimurtoromaaniksi, ja tuntematta hänen aiempaa tuotantoaan on murtautuminen tämän teoksen voimin helppo uskoa. Jos ei se ole siis aiemmin tapahtunut, niin tämän myötä on vääjäämätöntä turha enää kuvitella lykkäävänsä. Aiemmin olen lukenut Juoksuhaudantien ja tuoreen Ihmisen osan. Jälkimmäistä pidin aika köykäisenä teoksena, tai sitten en vain ymmärtänyt sitä oikein. Juoksuhaudantiestä pidin, ja muistelen sen muistuttaneen Klassikkoa kirjoitustyyliltään.

Klassikko jakautuu kolmeen osaan: ensimmäinen ja viimeinen ovat itse romaania, ja niiden välissä on päiväkirjamuotoon kirjoitettu osuus, jonka on määrä muodostaa osin tai kokonaan tunnustuksellinen omaelämäkerta, jota kirjailija romaanissaan kirjoittaa. Ilmeisesti suuri osa päiväkirjan faktoista kertoo todella Hotakaisesta itsestään, mutta kuten asioita tuntematta saattaa olettaakin, on mukana ihan selvää fiktiota. Tavallaan harmi, sillä olin jo valmis lisäämään sen Timo-kirjan lukulistalleni :)

Päiväkirjaosuus on mielestäni kirjan tylsin ja heikoin osuus, ja sen vuoksi on ikävää, että se on niin pitkä. Silloin kun Hotakainen yltyy fiktiossaan kaikkein korkealentoisimpaan vaiheeseen, tulee mieleen ihan suoraan pari viikkoa sitten lukemani Juhani Mäkelän Entä jos sittenkin, eikä se ole hyvä asia. Erityisen tylsä päiväkirjavaihe on romaanin  ensimmäisen osan jälkeen, joka parasta tekstiä, jota muistan lukeneeni pitkään aikaan. Se on oikea herkkupala! Romaanin jälkimmäinen osa ei yllä yhtä korkealle, vaan sen voittaa mielessäni Pertti Sveholmin esittämä komisario Vikström kirjan elokuvaversiossa. Kirjaa lukiessani kaikki muut henkilöhahmot - ilmiselvää Arvi Lindiä lukuun ottamatta - kykenen kuvittelemaan päässäni, mutta Vikström on ja pysyy Sveholmina.
Tämä teksti on kopioitu osoitteesta http://kaikenvoilukea.blogspot.fi
Autot ja autoilu on Klassikossa hyvin tärkeässä osassa. Oma suhteeni autoiluun on sen verran viileä, että voi pitää hienona saavutuksena sitä, että aihetta on kyetty käsittelemään näin hienosti, jopa kiinnostavasti. Toki on todettava, että autoilu on siinä mielessä turvallinen aihe, että se koskettaa omakohtaisesti erittäin suurta kansanosaa, vaikka kosketus suurimmalle osalle olisikin yhtä viileä kuin minulle.

Koska tämän on määrä olla myös ruokablogi, en malta olla mainitsematta myös sitä aihetta, sen harvan kerran kun se on kirjallisuudenkin seassa mahdollista. Kirjailija tekee ansiokasta työtä kuvailemalla einesruokien vaikutusta keski-ikäisen automyyjän elimistöön, ja nostaa samalla koko valmisruokateollisuuden suureksi salaliitoksi ihmisruumista vastaan. Maalailtuaan pitkään toinen toistaan ällöttävämpiä mielikuvia epäterveellisistä einesvirityksistä ja niiden kulusta pitkin rasittunutta ruoansulatuskanavaa ja rönsyilyä verenkierrossa, hän kuitenkin antaa yhtäkkiä ja täysin odottamatta synninpäästön suomalaiselle miehelle, joka liikuttuneessa mielentilassa osoittaa kykenemättömyytensä vastustaa peruselintarvikkeemme - joka Atlaan tavoin kannattelee rasvaisilla hartioillaan koko ruokaympyrää - suloista seireenin kutsua. Puhun siis lihapiirakasta, ja tähän tapaan kirjoittaa siitä Kari:

"Erityisen hankalaksi asian tekee se, että nämä ruoat on tehty maistuviksi, niissä on makeisen houkuttelevuus ja helppous. Ne tuovat kolmen minuutin kevään keskelle loskaa. Hihnalta tullut iso lihapiirakka, tuo pesäpalloräpylän näköinen tilateos, jonka sisään on ahdettu paistettu kananmuna, lauantaimakkaraa ja kurkkusalaattia, maistuu kovaan nälkään niin mahtavalta, että sitä on mahdoton syödä rauhallisesti ja kiireettä. Jokainen joka on syönyt sellaista ulkoilmassa kylmä kahden desin maito kyytipoikana, tietää mistä puhun."

Vielä lihapiirakkaa ja Atlaan hartioitakin korkeampiin sfääreihin kohoaa katkelma, jossa Pera vuodattaa tuntojaan suomalaista Matti Meikäläistä, siis tavallista autoilijaa kohtaan. Sitä Keijo Keskivertoa, joka kaikesta huolimatta tuntee itsensä paremmaksi kuljettajaksi kuin 90% kanssa-autoilijoistaan. Ikävä kyllä se pätkä on liian pitkä toistettavaksi tässä, ja pääsee oikeuksiinsa vasta kirjassa, joten tiedät kyllä, mitä tehdä.

Jälleen tuli lukulistalle lisää täytettä, Hotakaista on sinne saatava lisää.