sunnuntai 31. maaliskuuta 2013

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas

Hannu Rajaniemi: Fraktaaliruhtinas 
Suomennos: Antti Autio 
Kansi: Jenni Noponen 
Gummerus 2013
Sivuja: 440 


Fraktaaliruhtinas on Rajaniemen scifi-trilogian keskimmäinen osa. Muistan pitäneeni ensimäisestä osasta Kvanttivaras, jossa vaikutuksen teki erityisesti teknologinen maailmankuva kaikkine nano- ja kvanttiteknologioineen, mielensiirtoineen ja virtualisoituine elämineen. Suurimpana miinuksena pidin silloin runsaasti käytettyä erikoissanastoa, jolle tuli kyllä selitys kirjan mittaan, mutta monin paikoin vasta parisataa sivua liian myöhään. Tällä kertaa ajattelin pitää pienen pikakertauksen ja lukaista wikipediasta löytyneen sanaston äkkiseltään läpi ennen lukemisen aloitusta, mutta sepä olikin poistettu. Ainoastaan henkilöistä oli jotain tietoa, mm. siitä mistä jotkut nimet ovat alun perin lähtöisin, mutta entuudestaan tuntemattomien hahmojen osalta tällainen opiskelu ei ole kovin hedelmällistä.

Kvanttivaras alkoi sillä, kun päähenkilö Jean Flambeur oli vangittuna dilemmavankilaan. Hänet oli passittanut sinne Sobornostjumala Matjek Chen. Fraktaaliruhtinaassa matkustetaan Maahan, sillä sieltä on määrä löytyä tarkasti piiloon kätketty gogolkopio Chenistä lapsena, jonka sieppaamalla on jotenkin mahdollista päästä hyökkäämään nykyisen Chenin kimppuun. Kuulostaa aika epämääräiseltä, ja niin se valitettavasti onkin. Matkan varrella tapahtuu moninaisia asioita, joille kaikille tahto olla yhteistä se, että niihin liittyy edistyksellistä tekniikkaa ja toisaalta se, että lukijalla on vaikeuksia pysyä kärryillä niden merkityksestä juonen kannalta. Monessa kappaleessa käy niin, että seurataan tapahtumia kuin ulkopuolelta tapittaen, ja vasta lopussa kerrotaan, mitä se oikein merkitsikään. Onneksi kerrotaan edes lopulta, mutta kappaleen alkupuoli olisi paljon mielekkämpi lukea jos käsitys olisi jo valmiiksi.

En voi kieltää sitä, etteikö Rajaniemen laatima teknologinen visio olisi kiehtovaa luettavaa. Nyt kuitenkin tulee väistämättä mieleen, että onko se jopa kirjan tärkein anti ja "päähenkilö"? Juoni ei missään nimessä yllä yhtä kiinnostavaksi, etenkään kun sitä lukee tavallaan väärinpäin kirjoitetuissa palasissa.

Olisin ehdotomasti kaivannut sanastoa tähänkin, ja eritoten kuvittelen sellaista kaipaavan lukijan, jolta ensimmäinen osa on jäänyt kokonaan lukematta. Oma suositukseni onkin, ettei kannata edes yrittää lukea tätä ilman Kvanttivarasta. Mikä on syynä sanaston puuttumiselle? Onko tarkoituskin pitää tekniset käsitteet enemmän tai vähemmän hämärän peitossa? Jotenkin olen siinä käsityksessä, että kirjailija on niitä harkinnut niin tarkasti, ettei sen puolesta pitäisi olla salailun tarvetta.

Jälkimaku jäi hieman ristiriitaiseksi. Toisaalta lukukokemus oli mikä oli, mutta toisaalta tiedän, että jos lukisinkin kirjan heti perään uudestaan, saisin siitä selvästi enemmän irti. Uudelleen lukemisen vaatimus sotii kuitenkin omaa lukijafilosofiaani vastaan, joten siihen en ryhdy ja joudun jättämään kokemukseni siksi mikä se nyt on. Sekin tulee mieleen, että mikä on kustannustoimituksen osuus, olisiko näihin seikkoihin pitänyt puuttua vai onko ne tarkoituksella jätetty silleen? Varmasti on niinkin, että jos kustannustoimittaja tekee työtä kirjailijan kanssa, niin kirjan termit ja tapahtumat tulevat hänelle niin tutuiksi, ettei enää ole käytettävissä sitä ensikertalaisen lukijan kokemusta.

Arvelen lukevani aikanaan vielä trilogian viimeisenkin osan. Pienoisena toiveena on, että siinä solmitaan yhteen vielä lankoja, jotka nyt ehkä jäivät tuuleen avoimina lepattamaan.

perjantai 22. maaliskuuta 2013

Jussi Siirilä: Teräsrinta

Jussi Siirilä: Teräsrinta 
Kansi: Camilla Pentti 
Gummerus 2006
Sivuja: 248 

Tässäpä seuraava kirja telkkarin takaa. En jaksa enää muistaa mistä kirja on pinoon tullut, mutta Ison auton tuntu innoitti sen nyt lukemaan.


Seppo Teräsrinta on piirun vaille nelikymppinen kolmannen polven suojelupoliisi. Eniten huomiota hänessä herättää ulkomuoto: pari metriä ja 115 kiloa - silkkaa lihasta. Kesken Englannissa viettämänsä kesäloman Seppo saa jonkinlaisen ahdistuskohtauksen: ei elämä voi olla pelkästään tässä. Eihän hän ole vielä mikään ikäloppu, vaan vasta nuori mies, jonka parhaat vuodet ovat kaikki edessä päin. Siispä luontevin tapa toimia on jättää avopuoliso nukkumaan, pakata reppuunsa passi ja pari paitaa ja hypätä parvekkeelta alla odottavaan ruusupensaaseen.

Loman loputtua töissä odottaa tärkeä tehtävä: tutkittavana ovat kuuluisan entisen vesipalloilijan DDR-yhteydet. Innostavuutta lisää huomattavasti se, että juttuun liittyy myös Sepon isä, jonka kanssa hänellä jäi lapsena asioita kesken. Tarinan edetessä kaivaudutaankin hiljalleen yhä syvemmälle Sepon omaan menneisyyteen.

Minulle tuli tästä vahvasti mieleen Juha Vuorisen Juoppohullun päiväkirjat. Molemmissa on vähän samantapaista kohellusta, mutta Siirilä kykenee kirjoittamaan huumoria myös ilman ylikorostunutta ruoansulatuskanavan loppupään käyttöä. Hihittelin moneen otteeseen Teräsrinnan edesottamuksille, eli minuun se komiikka upposi hyvin.

On kuitenkin syytä korostaa, ettei kirja ole pelkkää huumoria. Ulkokuoreltaan Seppo on nimensä mukainen. Alussa hän kuvittelee olevansa sitä myös sisältä, mutta joutuessaan kohtaamaan menneisyytensä uudestaan hän joutuu myös näkemään, mitä omasta sisimmästä löytyy.

Tämä kirja toimi oikein mukavasti, ihan kirjaimellisesti. Minulle olisi riittänyt lukemisperusteeksi jo ne kohdat jotka saivat nauramaan, mutta tarina toi mukanaan myös yllätyksiä ja kokonaisuus on muutenkin hyvä. Lisää Siirilää minulle, kiitos!


tiistai 19. maaliskuuta 2013

Päivi Alasalmi: Vainola

Päivi Alasalmi: Vainola 
Kansi: Heikki Kalliomaa 
Gummerus 1996 
Sivuja: 252 

Tämänkertainen kirja löytyi luettavaksi telkkarimme takaa. Kyse ei ole aivan niin jännittävästä löydöstä kuin äkkiseltään voisi kuvitella, sillä minulla ei ole lainkaan varsinaista kirjahyllyä, vaan lukuvuoroaan odottelevat kirjat ovat ihan oikeasti pinossa tv-tasolla. Koska en myöskään ole järin viitseliäs pitämään sitä pinoa siistissä järjestyksessä, on se työnnetty tv:n taakse enimmiltä katseilta piiloon. Sikäli tuo ensimmäisen lauseen toteamus pitää paikkansa melkeinpä kaikkien kirjojen kohdalla, joita en ota oikopäätä lukuvuoroon.

Kaksi aiemmin lukemaani Alasalmen romaania (Onnellisia ihmisiä ja Tuo tumma nainen) ovat olleet varsin positiivisia kokemuksia ja niiden innoittamana olen Vainolankin uskaltanut ostaa kirjaston poistomyynnistä.

Laura Auer on noin 25-vuotias nainen, joka on varsin lyhyen tutustumisen jälkeen mennyt naimisiin yli 60-vuotiaan, rikkaan kartanonisännän Lauri Vainolan kanssa. Laura kertoo hieman päiväkirjamaisesti päivä kerrallaan muutaman viikon tapahtumista, jotka alkavat pariskunnan saapumisesta kartanoon.

Elämä on varsin yläluokkaista. Lauran tehtäviin kuuluu lähinnä edustusvaimona toimiminen, ja muilta osin päivät kuluvat väitöskirjaa kirjoittaessa ja ympäristöön tutustuessa. Valtavassa talossa riittääkin ihmeteltävää kaikkine lukittuine ja kiellettyine huoneineen, ja tokihan kartanonrouvan harrastuksiin kuuluu myös ratsastus.

Tarinan varsinainen ydin rakentuu kuitenkin tuoreen aviomiehen arvoituksellisuudelle. Laura ei tiedä hänen menneisyydestään juuri mitään, ja tietojen hankkiminen tuntuu kovin vaikealta. Sieltä täältä löytyy tipoittain vihjeitä, joiden merkityksen Laura tulkitsee parhaaksi katsomallaan tavalla. Vähitellen kokonaisuus alkaakin muodostua yhä pelottavammaksi.

Lukija alkaa väistämättä jossain vaiheessa epäillä, onko Laura harkinnut tapahtumien merkitykset aivan kohdilleen, vaikkei tiedäkään yhtään häntä enempää. Tämä korostaa sitä, miten vahvasti pelko on lähtöisin kunkin omasta päästä. Yllätyksellisyyttä lupaillaan jo kirjan takakannessa, ja sitä tosiaan on luvassa! Keneen tässä oikein pitäisi luottaa...?

Tämä on hienosti laadittu kirja. Viittaustensa kautta se vetoaa niin yläluokkaisen kartanoelämän kuin perinteisen kauhulinnamiljöönkin ystäviin, mutta toimii mainiosti myös ihan sellaisenaan. Vahvistaa entisestäänkin käsitystäni Alasalmesta.

lauantai 9. maaliskuuta 2013

Marja Björk: Poika


Marja Björk: Poika 
Kansi: Ville Juurikkala & Tommi Tukiainen 
Like 2013 
Sivuja: 215

Olen tykännyt kaikista Björkin kolmesta aiemmasta kirjasta, joten oli selvää, että lukisin tämänkin heti tuoreeltaan. Kirjailijan kertoman mukaan kaikki hänen kirjansa perustuvat enemmän tai vähemmän omiin kokemuksiin, mikä on omiaan lisäämään mielnkiintoa. Tällä kertaa pääosassa on hänen oma poikansa.

Marion tyttö, joka on pienestä pitäen tiennyt, että haluaisi olla poika. Leskeksi jääneellä äidillä on suuria vaikeuksia hyväksyä tilannetta, ja hän yrittää patistaa tytärtään näyttämään tytöltä. Marionille se ei ole todellinen vaihtoehto, vaan kaikki tilanteet joissa häntä pidetään tyttönä, tuottavat ahdistusta. Selviytymistapana onkin lähnnä sukupuolen piilottaminen kokonaan ja vetäytyminen tilanteista, joissa se voisi tulla esiin.

Monelle tulee varmasti mieleen, että koulussa Marion olisi suuressa vaarassa joutua kiusatuksi. Hänen kohdallaan tilanteen pelastaa isoveli Aaron, jolle ei kukaan ryppyile. Ensimmäiselle yrittäjälle hän asettaa lähestymiskiellon, jota kukaan ei kyseenalaista. Eipä sillä, Marion osaa kyllä pitää itsekin puolensa, eikä sen vuoksi ole kovin otollinen kohde kiusattavaksi ilman suojeluakaan. Riippumatta siitä, miten todenmukainen tämä kiusaamattomuusasetelma on, se on hyvä valinta tähän kirjaan, sillä muuten kiusaaminen voisi helposti nousta tärkeimmäksi teemaksi ja ryövätä koko shown.

Suuremmat vaikeudet alkavat sen myötä, kun Marion alkaa kasvaa naiseksi. Ulkonäön piilottelu muuttuu hankalammaksi ja yhteenotot äidinkin kanssa saavat vakavampia piirteitä. Pitäisi tehdä päätöksiä tulevaisuuden suhteen, eli missä aikoo opiskella ja mitä kaavailla ammatikseen. Näihin kysymyksiin on monilla  vaikeuksia löytää vastauksia muutenkin, saati sitten nuorella, jolla tahtoo olla päällimmäisenä asiana mielessään oma sukupuolensa ja kaikki muu vasta sen jälkeen.

Poika on varsin nopealukuinen kirja, minunkin hitaalla tahdillani tämä meni helposti muutamalla rupeamalla. Tavallaan tarinassa ei ole mitään erityistä tai ihmeellistä, mikä koukuttaisi juonen puolesta lukemaan, vaan mielenkiinto syntyy ikän kuin luonnostaan. On hauskaa nähdä, että tällainen "vielä yksi" -ilmiö voi syntyä myös ilman juonikoukeroita tai kihelmöivää jännitystä sen puolesta, selviääkö sankari pinteestä vai ei. Ja vieläpä näin suoraviivaisella tavalla kiroitettuun kirjaan.

Lukukokemus oli positiivinen, vaikkei ajatuksia juuri herännytkään. Lähinnä jäi vain hyvä mieli siitä, että tarina päättyi hyvin matkalla vaanineista karikoista huolimatta. Myös yhteiskunnallisen kannanoton voi kerrankin nähdä myönteisenä, sillä sukupuolenkorjausoperaatio ei takuulla suju kaikkialla yhtä sujuvasti kuin tässä tarinassa. Jään innolla odottamaan, mitä Björkin kynästä vielä onkaan tulossa.

torstai 7. maaliskuuta 2013

Sarri Nironen: Tähdenpeitto

Sarri Nironen: Tähdenpeitto 
Kansi: Anna Makkonen 
WSOY 2012 
Sivuja: 129 

Tämä kirja on tullut minulle aikanaan PEKKin kautta. Ylipäätään niiden kirjojen lukeminen on tahtonut olla hitaanlaista, pitkälti sen vuoksi, että kirjailijat ovat olleet entuudestaan tuntemattomia eikä kirjojakaan ole osannut odottaa.

Nironen on tosiaan minulle tuntematon kirjailija, enkä ole hänestä sinä aikanakaan mitään kuullut, kun kirja on telkkarinvieruspinossa möllöttänyt, joten odotuksiakaan ei ollut. Tähdenpeitto on ohut kirja, ja vieläpä nopealukuinen. Mieltäisin sen jo pienoisromaanien kategoriaan.

Kirjassa seurataan kahden abiturientin - Riinan ja Joonan elämää parin kuukauden ajalta. Heidän perhetaustansa ovat kovin erilaiset: Riina asuu kahdestaan juopon leski-isänsä kanssa, ja Joonan perheeseen kuuluu isän ja äidin lisäksi sokea pikkusisko.

Minulla oli vaikeuksia saada kirjasta otetta, sillä siinä ei oikein tapahdu mitään. Riinan ja Joonan elämästä kerrotaan hetki hetkeltä rinnakkain, mutta heidän tarinansa eivät juurikaan sivua toisiaan. Tapahtumat ovat aivan arkisia, eivätkä minusta liity oikein mihinkään. Jos nyt jotain täytyy kaivaa esiin, niin Joona tuntuu elävän enemmän tulevaisuudessa, eli tähtäävän määrätietoisesti opiskelemaan ja odottavan omaa elämäänsä, kun Riina taas elää hetkessä. Loppuratkaisu kenties yrittää saada ajattelemaan kumpi tavoista on parempi, mutta ei siitäkään huimaa pohdiskelua ole luvassa.

En oikein syty tämänkaltaisista kirjoista. Ehkä ajattelutapani on niin insinöörimäinen, että haluaisin nähdä kaikessa selkeän syyn. Nyt en oikein ymmärtänyt miksi tämä kirja on kirjoitettu, enkä siksi osaa myöskään sanoa onko se hyvä vai huono. Oma lukukokemukseni jäi laihanlaiseksi. Kenties runollisemmin suuntautuneet lukijat tykkäävät enemmän.

tiistai 5. maaliskuuta 2013

Salla Simukka: Punainen kuin veri

Salla Simukka: Punainen kuin veri 
Kansi: Laura Lyytinen 
Tammi 2013 
Sivuja: 264 

Nuortenkirjat ovat olleet tässä blogissa erittäin pienessä vähemmistössä, en nimittäin muista kuin yhden. Nyt määrä sitten tuplaantui kertaheitolla, ja vieläpä tavalla, joka antaa ounastella jatkoakin olevan luvassa.

Nuortenkirja kun on kyseessä, niin tokihan heti päähenkilö tarjoaa kohdeyleisölleen samaistumiskohteen. Hän on nimeltään Lumikki Andersson, lukiolainen, joka on hakeutunut erikoislukioon vain päästäkseen muuttamaan pois vanhempiensa luota.

Kirja alkaa vauhdikkaasti murhalla, ja heti seuraavaksi kolme Lumikin koulutoveria onkin löytänyt muovikassillisen veren sotkemia seteleitä. Ne eivät tietenkään olleet heille tarkoitettu, ja rahojen katoaminen sotkee ikävästi hankalien tahojen suunnitelmia. Lumikki näkee rahat sattumalta ja sotkeutuu sitä kautta tapahtumiin vasten tahtoaan.

Jouduin tarinan kuluessa muutamaan kertaan miettimään, että onko tämä nyt uskottavaa, jos nuoret yrittävät omin päin selvitellä asioita, jotka selvästikin kuuluisivat ammattilaisten, kuten poliisien, tehtäviin. Mutta onhan se, sillä eivät tämän tarinan nuoret olisi ensimmäisiä, jotka ovat tehneet tyhmyyksiä vain siksi, etteivät omat tekoset pääsisi paljastumaan vanhemmilleen.

Hienolla tavalla kirja houkutti lukemaan. Ja vaikka olikin tiedossa, että tämä on kirjatrilogian ensimmäinen osa, niin silti jännitin selviääkö Lumikki kylmästä pinteestään hengissä vai ei. Kirjasarjamaisuus tuli kyllä vahvasti esiin, sillä Lumikin henkilökuvaa laajennettiin lopussa tavalla, joka pakottaa lukijan odottamaan jatkoa.

Kaiken jälkeen minulle jäi pikkuisen sellainen tunne, etten aivan kuulu tämän kirjan kohdeyleisöön, ja niinhän asia tietysti onkin. En osaa sanoa mistä tunne johtuu, sillä kaikki selitysyritykseni kilpistyvät virheellisinä, ehkä sitä ilmeistä lukuunottamatta että teinityttöjen maailma eroaa melkoisesti omasta elämäntilanteestani. Siitä huolimatta minua jäi kiinnostamaan, mitä Lumikille jatkossa tapahtuu!