Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
Sivuja: 557

Jussi Valtonen julkaisi esikoisromaaninsa 2003, ja tuorein He eivät tiedä mitä tekevät on vasta hänen neljäs kirjansa. Kovin tuotteliaasta kirjailijasta ei siis ole kyse, mutta hänen kohdallaan voi onneksi todeta, että laatu korvaa määrän.

He eivät tiedä mitä tekevät on massiivinen teos, eikä pelkästään ulkomuodoltaan. Sivuja on reilut 550 ja nekin melkoisen täynnä tekstiä, mutta silti sen luettuaan tulee mieleen, että joko se nyt loppui.

Valtonen käsittelee kirjassaan useita aiheita samaan aikaan. Kohteena ovat ainakin ekoterrorismi, tutkimusmaailma, eläinkokeet, yksisilmäinen fanatismi, psyykelääkkeet ja digitaalinen ympäristö. Näistä jokaisesta hän olisi helposti kyennyt kirjoittamaan oman kirjansa, joten ehkä kaiken tunkeminen yksiin kansiin olikin aikaa ja vaivoja säästävä valinta. Näiden aiheiden lisäksi tarinaa kerrotaan kolmen päähenkilön näkökulmasta, ja aiheet ovat mukana heidän elämänsä kautta, joka kuitenkin vie varsin luontevalla tavalla suurimman tilan kerronnasta.

Kirja sijoittuu tähän päivään, mutta jotkin asiat ovat kehittyneet jonkinasteisen harppauksen pidemmälle. Ainoa epäuskottava piirre on iAm-niminen älypuhelinten seuraajaksi kuvailtu laite, joka kommunikoi suoraan aivojen kautta ohittaen normaalit aistiärsykkeet. Se siis tavallaan lukee ja kirjoittaa ajatuksia. Visiona tällainenkaan laite ei ole mitenkään utopistinen, mutta kuvittelisin, ettei sellaista ole syytä odotella kaupan hyllyille ihan piakkoin. Näitä kehitysaskeleita voisi pitää jonkinasteisena dystopiana, mutta se on aivan liian voimakas sana. Satiiri lieneekin osuvampi.

Oman osansa saa myös Suomen ja Amerikan vertailu, mikä onnistuu hauskasti sitä kautta, että yksi päähenkilöistä saa - tai joutuu, miten vain - työskennellä molemmissa ja todeta kummankin hyvät ja erityisesti huonot puolet.

Tässä kirjassa on paljon luettavaa, mutta pituutta ei kannata pelätä, sillä jos tämä vaatii tavallista enemmän aikaa, niin se myös antaa paljon tavallista enemmän. Siipien kantamien jälkeen toivoin Valtosen jatkavan kirjailijanuraansa, vaikka hänellä näytti olevan muutakin tekemistä. Odotukseni olivat korkealla kun kuulin uuden teoksen olevan tulossa. Valtonen onnistui silti ylittämään ne odotukset, eikä edes rimaa hipoen, vaan aivan reilusti. En lukenut ainuttakaan muista Finlandia-ehdokkaista, mutta en ole hämmästynyt siitä, etteivät ne tälle pärjänneet. Eihän kukaan pärjää.

Ulla-Lena Lundberg: Jää

Ulla-Lena Lundberg: Jää 

Suomennos: Leena Vallisaari 

Kansi: Helena Kajander 

Teos & Schildts & Söderströms 2012 

Sivuja: 366 

Sain Jään joululahjaksi viime vuonna, mutta välin tahallani lukemasta sitä heti, koska halusin säästää osotettavissa olevan hyvän lukukokemuksen sopivaan hetkeen. Sitten kului aikaa, ja edelleen välttelin kirjaa samasta syystä, kunnes huomasin, että seuraava joulu on jo kolkuttelemassa ovelle, ja olisi vähän noloa lykätä lukemista edelleen. Tyytyväisyydekseni sain havaita lykkäilyn olleen ainakin perusteiltaan kunnossa.

Kirja alkaa pari vuotta viime sodan päättymisen jälkeen, kun nuori pappi Petter Kummel saapuu vaimonsa ja yksivuotiaan tyttärensä kanssa ulkosaariston seurakuntaan. Paikka ei ole varsinainen palkinto, sillä juuri kukaan ei sieltä virkaa haluaisi, mutta Petter tuntee saapuneensa perille juuri sinne, missä hän haluaa elämänsä viettää. Vastaanottokin on innostunut, sillä luotolaiset tuntevat kyllä tilanteensa, ja haluaisivat pappinsa viipyvän paikallaan pidempään kuin vain siihen asti, että ehtii saada mukavamman viran jostain toisaalta.

Papin ja hänen perheensä elämää seurataan reilun kolmen vuoden ajan, ja ohessa tutustutaan muihinkin paikkakunnan asukkaisiin ja seutuun yleensä. Keskiössä pysyy kuitenkin papin perhe varsin arkiselta ja jokapäiväiseltäkin kantilta, minkä myötä saadaankin luettavaksi oivallinen kuvaus miljööstä. Sekä ajan että paikan kuvauksella on tärkeä osa, ja kuten kirjan saamasta palkinnosta voi ounastellakin, on kirjailija onnistunut siinä todella hienosti.

Juonensa puolesta Jää olisi tyhjentävästi kuvailtu muutamalla lauseella, eli se on kokolailla sivuseikka. Tärkeintä on tunnelman, paikan, ajan ja ihmisten kuvaus, ja kaikki niistä toimivat upeasti heti alkumetreiltä alkaen.

Takakannessa on painostettu merkillisen paljon ympäristössä vallitsevia "ikiaikaisia salaisuuksia ja voimia", jotka postinkantaja tuntee ja näkee. Minä pidin niitä sivuseikkana, joka kylläkin sopi kokonaisuuteen ihan hyvin, mutta olisin pärjännyt ilmankin.

Jos olisin jostain ihmeellisest syystä saanut valita viime vuoden voittajakirjan, niin en luultavasti olisi päätynyt Jäähän, mutta ymmärrän nyt oikein hyvin, että se tuli valituksi. Tämä ei ole minulle kaikkein mieluisinta kirjallisuuden lajia, mutta on silti silkka nautinto lukea tällaista välillä, eriroten näin hyvin toteutettuna.

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksom: Hytti nro 6

WSOY 187 sivua

Viime vuoden Finlandiavoittaja oli pakollista luettavaa jo senkin vuoksi, että veikkaukset ehdokasasettelussa menivät niin pahasti pieleen. Pitihän omin silmin nähdä, millainen kirja valittiin vielä niiden yllättäjienkin joukon parhaaksi. Niin ja onhan minulla tämä Finlandia-haastekin menossa, joten joka tapauksessa kirja olisi ollut lukulistalla ennemmin tai myöhemmin.

Kirjan juoni on yksinkertainen: Eletään 80-lukua, kun parikymppinen tyttö matkustaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin Mongoliaan. Junassa hän jakaa hytin no 6 nelikymppisen vastenmielisen miehen kanssa. Matka kestää parisen viikkoa, ja tänä aikana nähdään neuvostoliittolaisia kaupunkeja, joissa osaan pysähdytään jopa parin päivän ajaksi, ja mies ryyppää votkaa ja juttelee tytölle enemmän tai vähemmän päissään.

Kirjan takaliepeessä venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen mainitsee mm. kirjan nimen viittaavan Tshehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Tämä seikka antaa syyn olettaa, että kirjasta löytyyy muitakin viittauksia ja vertauskuvia, jotka aukenevat vain valistuneelle lukijalle. Itse en noiden onnekkaiden joukkoon kuulu, vaan jouduin kokemaan kirjan ihan sellaisenaan, sanoisinko paljaaltaan.

Kirjan tärkeintä antia on tunnelman kuvaus. Jos lukijalle ei välitykään tekstistä se, miltä kaupungit ja maisemat matkan varrella näyttävät, niin hänelle välittyy se, miltä matkalaisesta niissä tuntuu. Junamatkassa uudella lähijunalla Helsingistä Malmille ei arvattavasti ole mitään muuta yhteistä kirjan matkan kanssa kuin raideleveys.

Jälkitunnelmani kirjasta on melko ristiriitainen. Tiedän lukeneeni hyvän kirjan, mutta samaan aikaan olen harmillisen tietoinen siitä, etten itse saanut siitä läheskään kaikkea irti. Mm. sen osuuden merkitys, jossa kerrotaan tytön taustasta, jäi minulle hämärän peittoon. Koska siinäkin viitataan mielisairaalaan samoin kuin mainitussa Tsehovin kertomuksessa, niin asiaan eittämättä liittyy jotain mikä minulta menee nyt ohi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on kirjailijan vastuulla kirjoittaa tarinansa siten että lukijat sen ymmärtävät, ja lukukokemukseni on se mikä se nyt on. Minun kohdallani se siis laskee pisteitä.

Uskon, että jollekin toiselle tämä kirja voi kolahtaa kovastikin, ja koska Finlandia-palkinnon valitsee vain yhden hengen raati, niin valinta varmasti on perusteltu. Itse en suosittelisi tätä kenelle tahansa, vaan neuvoisin ensin katsomaan kirjan sisäkansissa olevien valokuvat ja tunnustelemaan, onko niistä välittyvässä tunnelmassa jotain kiinnostavaa.

Tästä on arvostelu jo niin monessa paikassa, etten aio edes yrittää listata linkkejä itse, mutta tämän verran voin auttaa :)

Blogistanian Finlandia-ehdokkaat

Kaiken voi lukea! asettaa Blogistanian Finlandia-ehdokkaiksi seuraavat kirjat:

1. Ville Tietäväinen: Näkymättömät kädet. Tätä en ole itse lukenut, mutta blogimerkintä löytyy ainakin seuraavilta: Salla, Booksy, Jenni S., Linnea ja  Janne. Minusta on jo tullut kirjan onnellinen omistaja, ja olen vakuuttunut sen ansaitsevan paikkansa tässä kilpailussa, kun varsinaiseen Finlandiaan on tiet sarjakuvamuotoisilta romaaneilta ahdaskatseisesti suljettu.

2. Jari Tervo: Layla. Povasin tälle kovan luokan menestystä varsinaisessa kilpailussa, joten ehdokkuus tällä listalla on itsestään selvä.

3. Miika Nousiainen: Metsäjätti.

4. Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis.

5. Kari Hotakainen: Jumalan sana.

6. Juri Nummelin (toim.): Verenhimo. Laylan ohella tämä oli ainoa kirja, jonka nostin 2011 lukemieni top kymppiin. En ole aivan varma täyttääkö tämä edes sääntöjä, koska osa novelleista on ilmiselvästi kirjoitettu jo kauan sitten.

Tarkempia perusteluja en ryhdy tässä enää esittelemään, kunkin kirjan arvostelu puhukoon puolestaan.

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Tammi 2000, 268 sivua.

Finlandia-haasteen etenemistä ei voi pysäyttää! Luin kirjan vuonna 2004 julkaistun pokkaripainoksen, ja ensiksi huomio kiinnittyi takakansitekstin ihka ensimmäiseen lauseeseen: "FINLANDIA-PALKINTO 2001!" Luulen, että tekstin kirjoittajan korvat ovat punoittaneet tämän jälkeen muutamaan otteeseen, eikä syyttä. Vuoden 2001 Finlandia-palkinto meni nimittäin Hannu Raittilan Canal Grandelle, ja Sinisalon vuoro oli jo vuotta aiemmin.

Ennen päivänlaskua ei voi on fantasiakirja ja esittää vaihtoehtoishistorian. Fantasiaosuus ei perinteisesti ole ollut minua varten, mutta tässä ei ole fantasiaa sen enempää kuin että peikot eivät olekaan satuolentoja vaan ihan virallisesti tunnustettu eläinlaji, joka on löydetty vuonna 1907. Tästä statuksesta huolimatta peikot ovat aivan yhtä harvinainen näky kuin oikeassa historiassakin, sillä ihmisten on äärimmäisen vaikea nähdä niitä luonnossa.

Kirjan kantava juoniosuus koostuu siitä, kun Enkeliksi kutsuttu päähenkilö Mikael, kolmekymppinen menestyvä valokuvaaja ja Homo, löytää kotinsa pihalta peikonpoikasen eikä voi vastustaa houkutusta ottaa sitä kotiinsa asukiksi. Villipetojen pitäminen kerrostaloasunnoissa on lainsäädännön mukaan kiellettyä, ja siksi hän joutuukin suorittamaan kaikenlaiset hoitotoimenpiteet ym. salassa. Mikael on homopiireissä varsin suosittu, ja hän käyttääkin sitä hyväkseen saadakseen peikonhoidossa tarvitsemiaan palveluksia.

Rakenteeltaan kirja on jaettu lyhyisiin pätkiin, joissa kussakin on eri kertoja. Näiden osien seassa on peikkoihin viittaavia katkelmia runoista, kauno- ja tietokirjoista sekä nettisivuistakin. Katkelmat eivät ilmeisesti ole vaihtoehtoishistoriallisia, vaikkakin olisi hyvin kiehtova ajatus, että nekin olisivat Sinisalon omaa käsialaa kirjoitettuna kuhunkin lähteeseen sopivalla tyylillä. Vaikka kertojat vaihtuvatkin nopeasti lyhyimpien pätkien ollessa vain parin rivin mittaisia, ei se haittaa lukijaa lainkaan, vaan kärryillä on helppo pysyä.

Mainittujen seikkojen lisäksi kirjan teemana ovat ihmisten (sekä ihmisten ja peikkojen) väliset valtasuhteet. Mikaelilla on suosionsa mukanaan tuomaa valtaa muita homoja kohtaan, mutta toisaalta hän himoitsee mainostoimiston AD-Marttia, joka on sen myötä yliasemassa. Pessi-peikko on Mikaelin elättinä ja vallassa ja lisäjuonteena on mukana vielä Mikaelin naapuri Palomita, filippiiniläinen postimyyntivaimo, joka on kaupparatsumiehensä täydellisesti alistama.

Ennen päivänlaskua ei voi on virkistävän erilainen romaani. Se pakottaa ajattelemaan noita valtasuhteita samoin kuin ihmisen ja luonnon välistä suhdettakin, joskaan en ainakaan lukurupeamani aikana saanut mitään suurta ahaa-elämystä. Tarina etenee mukavan jouhevasti kohti vihonviimeistä loppunäkymäänsä, josta pidin kovasti. Tämä oli juuri sopivan kokoinen kirja. Ei aivan lyhyt, mutta ei liian pitkäkään menettääkseen mielenkiintoaan. Ei myöskään jäänyt sellaista tunnetta, että olisi halunnut tarinan vielä jatkuvan tai tietää jostain hahmosta lisää. Ollakseen kirjoittajansa esikoisteos on tämä ollut varsinainen nappiosuma! Minusta ei edelleenkään tullut fantasian ystävää, vaan tälläkin kerralla oli enemmän kyse siitä, että sen voi sietää. Arvelen, että Finlandia-palkinnon saamiseen on vaikuttanut juuri tämä virkistävä erilaisuus. Ihan hyvä peruste.

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Antti Tuuri: Lakeuden kutsu

Otava 1997, 363 sivua.

Lakeuden kutsu on Pohjanmaa-sarjan kuudes ja viimeinen osa. Kirja on yhdenpäivänromaani, eli kaikki tapahtumat sattuvat yhden päivän aikana heinäkuussa 1996. Kertojana on jälleen Erkki Hakala, kuten Pohjanmaassa ja Ameriikan Raitissakin. Ameriikan raitista on aikaa kulunut reilut kymmenen vuotta, ja vaikka Erkki sen kirjan lopussa laatikin itselleen aamukamman, venyi kotiinpaluu vielä kamman loppumisenkin jälkeen usealla vuodella. Kotiinpaluu on suunniteltu huolella, sillä suunnitelmat tulevasta elämästä on laadittu tarkkaan ennen kuin sukulaiset ja perheenjäsenetkään saavat saapumisesta tietää.

Kirjan käsittelemä päivä on tapahtumarikas. Siinä hierotaan kauppoja metallialan tehtaasta, ajellaan autolla ympäri Pohjanmaata tuttuja ja sukulaisia tavaten ja sokerina pohjalla odottelee Erkin vaimo Kaisu, joka lähti Floridasta parin kuukauden jälkeen ja on kasvattanut kotimaassa yhteisen tyttären ja pyöräyttänyt tuntemattoman lapualaisen miehen kanssa vielä pojankin. Pariskunta on edelleen virallisesti naimisissa, mutta millaiseksi yhteiselo tulee muodostumaan, on täysin auki. Vai mahtaako muodostua lainkaan.

Pohjanmaalle on vuosien saatossa ehtinyt palata yksi jos toinenkin Amerikassa onneaan koettanut onkija, ja lähtökohta odotuksissa lienee se, että paluu tapahtuu maitojunalla jos on tapahtuakseen, mitä sieltä muuten edes tultaisiin? Erkin lähtö tosin ei tapahtunut täysin vapaaehtoisesti, joten silkasta rikastumisyrityksestä ei reissussa ollut kyse. Kymmenen vuotta on pitkä aika olla erossa perheestään, eikä paluussa voi oikein mitään pitää itsestäänselvänä. Erkin paluulle ainakin on luotu hyvät edellytykset, mutta lopulta jää lukijan omien arvausten varaan, miten tarina jatkuu heinäkuun 19. päivän jälkeen.

Olen ottanut tavakseni juonikuvauksiin ja -paljastuksiin liittyen sen, että pyrin kertomaan ainoastaan saman verran kuin takakannessa tai sisäliepeessä on paljastettu. Tämän kirjan kohdalla sama käytäntö antaisi vapauden kirjoittaa oikeastaan mitä tahansa. Ihmettelen sitä, miksi takakannessa on mainittu kaikki kirjan päätapahtumat. Se todellakin vie lukijalta jännityksen eritoten kirjan loppupuolella, kun on jo tiedossa mitä vielä tulee tapahtumaan. Oikein tunnettujen klassikkojen kohdalla tämän voisi vielä jotenkin ymmärtää, mutta eipä oikein muuten.

Lakeuden kutsu voitti Finlandia-palkinnon 1997, eikä se tunnu lainkaan hullummalta valinnalta. Tietämättä asiasta sen enempää arvelen kuitenkin palkintoon vaikuttaneen myös sarjan edeltävien kirjojen, sillä tarkasteltuna yksinään en pidä tätä niin hyvänä. Kirjan voi toki lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta olisi väärin kuvitellakaan etteikö sarjan muut osat vaikuttaisi vaakakupissa silloin kun voittajaa on mietitty. En ole sen vuoden muista ehdokkaista lukenut kuin Klassikon, jota pidän parempana kuin Lakeuden kutsua yksinään.

Suosittelen kuitenkin lämpimästi tämänkin kirjan lukemista, mutta siitä ei kannata aloittaa. Itse aloitin sarjan Pohjanmaasta, ja jos sitä edelsi Talvisota, niin nämä viimeiset kolme kirjaa seuraavat juuri Erkki Hakalan tarinaa ensimmäisten kolmen keskittyessä Hakalan suvun varhaisempien jäsenten elämään. Olen tykästynyt Antti Tuurin kerrontaan, ja arvelen lukevani jossain vaiheessa häneltä jonkun kirjan ihan vain nauttiakseni mainiosta tyylistään.

Antti Hyry: Uuni

Antti Hyry: Uuni

Otava 2009, 400 sivua.

Nyt voin sanoa Finlandia-haasteeni todella aloitetuksi, kun ensimmäinen kirja on sitä varten luettu. Hyry oli minulle entuudestaan tuntematon kirjailija, olin ainoastaan kuullut tämän palkintokirjan nimeltä. Katsoessani aiemmin mitä Antti Tuurista sanottiin Wikipediassa, sain tietooni myös Hyryn olevan diplomi-insinööri. Oli kiinnostavaa nähdä, millainen kirja tällaisella koulutuksella oikein päätyy palkittavaksi.

Kirjan kantava idea on siinä, että kirjailijan ikäinen Pietari rakentaa kesäasuntoonsa uunia. Ei mitään tavallista sähköhellaa, vaan muuraa reilua leivinuunia; kooltaan sellaista että aikuinen mies mahtuisi helposti sen sisään pitkäkseen, jos vain luukku antaisi myöten. Kirjailija on työn kuvauksessa varsin tarkka, teksti kuulostaa usein siltä kuin radioselostaja katselisi vierestä ja kertoisi mitä kulloinkin tapahtuu. Ensimmäisten sadan sivun jälkeen mieleeni tuli ajatus, että onko kirjailija mahtanut olla aivan tosissaan. Jospa hän onkin lyönyt kavereidensa kanssa vetoa siitä, millaisesta aiheesta voi kirjoittaa kirjan niin että se otetaan yleisesti vielä tosissaan. Lukekaa vaikka itse sivulta 101:

"Ensiksi ruuveilla kiinni suikaleitten päät lautoihin, akkuporakone, sopivia pieniä ruuveja ja ruuvauskärki ja pieni poranterä jolla saa reijät vaneriin. Sai syntymään kaksi asetelmaa, kummassakin kaksi keltaista vanerisuikaletta syrjällään ja päästä kiinni kahdeksan tuuman laudanpätkässä. Kun hän oli saanut ne tiilipinoilla tuetuksi ja taivutetuksi oikeisiin asentoihin, ne lepäsivät siinä kuin hevosen länget ruomista alaspäin, hevosen länkien alaosat, ruomien kohdalta katkaistut. Panen nyt reikien kohdalle styroksisuikaleet ja sitten valu."

Jos ei suurin osa, niin joka tapauksessa suuri osa kirjasta on tällaista kuvausta, missä lukija sitten joko yrittää pysyä ajatuksissaan mukana tai luovuttaa. Joku ennemmin, joku myöhemmin. Jos ei luovuta, niin todennäköisesti leivinuuneja on tullut tapitettua joko valmiina tai kesken valmistuksen. Kertoja, tai pikemminkin ajattelija, kertoo työn vaiheista sitä mukaan kun suunnittelee ja tekee. Onneksi sentään kirjassa on muutakin, mm. dialogia kertojan ja hänen vaimonsa välillä. Tyyliltään se on huvittavan pelkistettyä, on helppo uskoa, että sellaisen ajatustenvaihdon takana on kymmenittäin yhdessä elettyjä vuosia.

Välillä Pietari käy ostamassa lisää rakennustarvikkeita. Kirjailija muistaa mainita mm. sähköjohdon liittämisen kiinnitettäessä peräkärryä auton perään samoin kuin kärryn kannen sitomisen pyykkinarulla. Selvää top 100- kiinnostavuuslistan tarinaa siis, ei vain ihan sieltä kärkipäästä. Myös hillasuolla käydään ihmettelemässä marjojen väriä ja auttamassa poikaa omakotitalon sähkötöissä pitkän matkan päässä.

Kirjan selkeä kohokohta on ikäihmisten bussiretki Pohjois-Ruotsiin. Matka kestää yli yön, ja sen varrella tutustutaan useisiin kirkkoihin sekä erityisesti niiden urkuihin. Lukijalle esitellään erityyppisten urkujen erityispiirteitä ja kuvaillaanpa näkymää jonkinlaisen kannen sisällekin. Siellä on koukkua ja tappia ja abstraktia ja ties mitä. Kuulemme myös urkupillien valutekniikasta. Henkilökohtaisesti olen usein ihmetellyt miksi juuri kirkot ovat jokaisessa paikassa niitä itsestään selviä nähtävyyksiä. Turistioppaissa mainitaan aina paikallinen kirkko, sen rakentamis- ja palamisvuodet. Miksi juuri kirkot, eivätkä vaikkapa kirjastot, jotka juuri minua kiinnostavat enemmän?

Huolimatta edellä olevasta negatiivisesta sävystä on Uunissa jotain salaperäistä viehätystä. Vaikka kiitänkin onnea siitä ettei Hyry ruvennut rakentamaan urkuja ja päätyi "pelkkään" uuniin, niin kirjan jaksaa lukea loppuun eikä keskeyttäminen käy mielessä kuin ehkä siinä vaiheessa, kun antaa periksi muuraustyön etenemisen kuvittelussaan. Selvästikin kirjailijalla on tuollaisesta työstä kokemusta, sillä hän osaa ottaa esiin lukemattomia huomioitavia yksityiskohtia ja mainita niiden perustelun. Se kaikki on kokemuksen tuomaa tietoa, yrityksen ja erehdyksen kautta opittua, ja sen eteen on takuulla ehditty rakentaa lukemattomia uuneja ja muitakin rakennelmia.

Uuni on kuvaus käsityöläistaidosta. Sellainen käy väistämättä vieraaksi niille, joiden lähin kosketus aiheeseen on kirjahyllyn kokoaminen Ikean ohjeiden mukaan. En minä kuitenkaan elokuvaa tästä jaksaisi katsoa, vaikka kieltämättä olisikin kiinnostavaa nähdä miten se lopun pakollinen takaa-ajo-toimintakohtaus saadaan perusteltua.

Finlandia-haaste

Liityin innokkaana mukaan Jennin blogissa olleeseen Finlandia-haasteeseen. Haaste on selvitetty siinä vaiheessa kun on luettu kaikki siihen mennessä Finlandia-palkinnon voittaneet kirjat. Tällä hetkellä mukana on siis 27 kirjaa, mutta jos ja kun joskus haasteesta selviän, on niitä varmaankin jo enemmän. Jottei tavoite pääsisi unohtumaan, laadin tämänhetkisestä tilanteesta ihan oman sivunsa ja laitoin linkin killittämään tuohon yläpuolelle. Toistaiseksi se edustaakin suurinta ponnistusta jonka olen haasteen eteen tehnyt, muttei sentään ihan ainoaa: poimin nimittäin lauantaina kirjastosta Antti Hyryn Uunin mukaani, ja odotan jo innolla että pääsisin siihen käsiksi.

Kuten näkyy, on urakka vielä täysin alkutekijöissään:

2010 - Mikko Rimminen: Nenäpäivä
2009 - Antti Hyry: Uuni
2008 - Sofi Oksanen: Puhdistus
2007 - Hannu Väisänen: Toiset kengät
2006 - Kjell Westö: Där vi en gång gått/ Missä kuljimme kerran
2005 - Bo Carpelan: Kesän varjot
2004 - Helena Sinervo: Runoilijan talossa
2003 - Pirkko Saisio: Punainen erokirja
2002 - Kari Hotakainen: Juoksuhaudantie
2001 - Hannu Raittila: Canal Grande
2000 - Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi
1999 - Kristina Carlson: Maan ääreen
1998 - Pentti Holappa: Ystävän muotokuva
1997 - Antti Tuuri: Lakeuden kutsu
1996 - Irja Rane: Naurava neitsyt
1995 - Hannu Mäkelä: Mestari
1994 - Eeva Joenpelto: Tuomari Müller, hieno mies
1993 - Bo Carpelan: Urwind/Alkutuuli
1992 - Leena Krohn: Matemaattisia olioita tai jaettuja unia
1991 - Arto Melleri: Elävien kirjoissa
1990 - Olli Jalonen: Isäksi ja tyttäreksi
1989 - Markku Envall: Samurai nukkuu
1988 - Gösta Ågren: Jär
1987 - Helvi Hämäläinen: Sukupolveni unta
1986 - Sirkka Turkka: Tule takaisin, pikku sheba
1985 - Jörn Donner: Far och son (Isä ja poika)
1984 - Erno Paasilinna: Yksinäisyys ja uhma

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

 

Mikko Rimminen: Nenäpäivä

Teos 2010, 339 sivua.

Tässä on kirja, jonka ei pitäisi liiempiä esittelyjä enää kaivata. Silloin kun itse tein varaukseni kirjastoon, ei se ollut kuin "vain" ehdokkaana, ja lukulistalle se päätyi jonkun bloggaajan, jonka henkilöllisyyttä en enää jaksa muistaa, suositusten perusteella.

Nenäpäivä on niitä romaaneja, joissa ei oikein ole varsinaista juonta. Päähenkilö Irma on epämääräisen ikäinen. Hänellä on aikuinen poika ja hän on työikäinen, mutta ei ole töissä, eläkkeellä, sairaslomalla tai mitään. Arkisen tylsyytensä keskellä hän kaipaa sosiaalisia kontakteja ja ajautuu tämän tarpeensa keskellä soittamaan tyystin tuntemattoman ihmisen ovikelloa. Hätipäissään hän keksii olevansa Tutkimuksesta, Kyselytutkimuksesta. Talous. Tottumus. Kulutustottumus. Tutkimuksen varjolla pääsee kyselemään ihmisiltä mitä mieleen juolahtaa ja sekaan voi heittää omia mielipiteitäänkin ja niin on kaivattu sosiaalinen tilanne ja samalla koko kirjan kehykset luotu.

Kaikkia tilanteita jotka Irman eteen tulee, tuntuu leimaavan ajattelemattomuus ja yllätyksellisyys. Hänen ajatuksensa viipottavat oikealle ja vasemmalle pysytellen tukevasti kaikkien tapahtumien edellä niin kaukana, ettei mikään järkevä toiminta tahdo luonnistua. Irma ajattelee ihmisten ajattelevan hänestä jotain ja alkaa paikata tilannetta säheltämällä jotain, mitä päähän sattui juolahtamaan, ja mikä ei yleensä vastaa sitä mitä yleisesti odotettaisiin.

Tuollaisilla reunaehdoilla ei kirjalla ole oikein kuin kaksi vaihtoehtoa: joko se on surkeaa väkisin yrittämistä tai loistavan hauska. Minuun Rimmisen komiikka uppoaa, joten käännyn jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Moneen otteeseen on mainittu kirjailijan käyttämistä itse keksityistä sanoista, jotka ärsyttävät osaa lukijoista syvästi. Minua ne eivät ärsyttäneet, vaan pääsääntöisesti sopivat Irman tohottamiseen hienosti lisäten siihen oman vivahteensa. Valtaosa sanoista selittää itse itsensä, joko sillä että ne muistuttavat oikeaa sanaa tai sitten kuulostavat siltä, mitä ne ovat esittämässä. Ainoastaan yhden kerran panin merkille, että sana ei minulle auennut lainkaan. Vaikka sanat tässä kirjassa toimivatkin, en silti haluaisi kenenkään muun samaa tapaa enää käyttävän, enkä myöskään Rimmisen jatkavan sitä tulevassa tuotannossaan.

Pituutensa puolesta Nenäpäivä on tarkoin harkittu. Kirjassa ehtii tapahtua verrattain vähän, mutta jos se olisi yhtään pidempi, alkaisi Irman säätäminen jo väsyttää. Tämän kaltainen huumori on äärimmäisen herkkä asia, se todella tasapainottelee veitsenterällä ja suistuminen epäonnistumisen rotkoon on hyvin pienestä kiinni. En hämmästyisi siitäkään, että joku tykkäisi kirjasta aluksi, mutta ehtisi väsähtää sen kestäessä.

Lukiessani tulin miettineeksi sitäkin, voiko tällaista kirjaa kääntää muille kielille lainkaan. Suuri osa viehätyksestä on nimittäin kirjailijan käyttämässä kielessä, joka sopii päähenkilölle täydellisesti ja muokkaa samalla hänen persoonallisuuttaan. Jos saman tekstin kirjoittaisi "tavallisesti", ei tulos olisi yhtä hyvä. Voi olla, että silloin kokonaisuus putoaisi jo pakkasen puolelle.

Kaipa minun täytyy se Pussikaljaromaanikin laittaa listalleni, vaikea on perustella itselleen näin hyvän kirjan jälkeen, miksi en lukisi saman kirjailijan muitakin tuotoksia.