David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja

David Foster Wallace: Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja
Suomennos: Juhani Lindholm
Siltala 2014, alkup. 1999
Sivuja: 314 

Hauskaa, muttei koskaan enää oli positiivinen kokemus. Nimensä puolesta Vastenmieliset tyypit kuulostaa kiinnostavammalta, ja odotinkin sen lukemista innolla.

Kirjan nimi viittaa kuvitteellisiin haastatteluihin, joissa vain "haastateltava" on äänessä. Lainausmerkit siksi, että jokainen heistä tuntuu puhuvan niin auliisti, ettei haastattelijaa tarvita lainkaan, eikä hän toisaalta myöskään ohjaa puheen etenemistä kysymyksillään. Kaikki kirjan tekstit eivät suinkaan ole näitä haastatteluja, vaan joukossa on myös muita puheenvuoroja. Haastatteluille on yhteistä se, että niissä miehet puhuvat suhteistaan naisiin, ja muut voivat sitten poiketa tästä rajauksesta, mutteivät kovin kauas.

Osassa tekstejä virkkeet tahtovat venyä todella hillittömän pitkiksi. Parhaimmillaan sivulle ei taida mahtua kahtakaan kokonaista virkettä, mikä tekee lukemisesta kovin raskasta. Kuka jaksaa kertalukaisulla pitää mielessään, millä lauseella tuollainen monoliitti oikein alkoi ja mitä siinä lopulta sanottiinkaan? Sitten kun niitä vielä tulee useita peräjälkeen, niin lukijaa ei totisesti päästetä helpolla. Mikäli lukijalta vaaditaan paljon, niin vastapainoksi pitäisi myös tarjota paljon, mutta minun mielenkiintoani nämä kummallisuudet eivät jaksaneet juurikaan pitää yllä riittävästi, ettei keskittymiseni olisi päässyt herpaantumaan. Tämän johdosta jäikin paikoitellen sellainen tunne, ettei tätä kirjaa pitäisi lukea lainkaan noin vain alusta loppuun, vaan syventyä jokaiseen tekstiin kerrallaan juuri niin paljon kuin se sattuu vaatimaan, ja vasta sitten siirtyä seuraavaan. Jää kuitenkin jonkun muun kerrottavaksi, saako tällaisesta tavasta asiaankuuluvaa palkintoa vai ei.

Novellien aiheet ovat poikkeuksetta kiinnostavia, ja ne helpommasta päästä olevat olivat muutenkin mieluisia. Eniten mieleeni jäi sellainen, jossa isä kuolinvuoteellaan vuodatti pitkään ja hartaasti sitä, miten pettynyt hän olikaan ollut poikaansa aivan alusta alkaen, vaikka tämä olikin menestynyt elämässään varsin mainiosti. Toinen ulkoisesti varsin kiinnostava oli kahdessa osassa oleva novelli, josta alku oli kirjoitettu aivan tavalliseen tapaan, mutta jälkimmäinen puolisko olikin ikään kuin kirjoittajan suunnitelmana tai käsikirjoituksena, jonka pohjalta vasta olisi määrä kirjoittaa lopullinen teksti.

Jälkimakuni tästä kirjasta on, että se oli tarpeettoman raskasta luettavaa minulle. Jos ja kun Wallacelta vielä jotain suomennetaan ja päädyn sitä lukemaan, niin toivon muistavani tuon aiemmin mainitsemani tavan, eli lukea teksti kerrallaan, eikä kirja kerrallaan. Ennen lukemista minun on myöskin oltava valmis päästämään irti periaatteestani, että kukin kirja luetaan läpi vain kertaalleen.

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää
Suomennos: Juhani Lindholm
Siltala 2012
Sivuja: 260

Ennen tätä kirjaa en ollut tutustunut kirjailijaan lainkaan, mutta kuultuani uudesta suomennoksesta Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja olin siinä samassa myyty aloittamaan jostain vanhemmastakin kirjasta, jonka vain saisi nopeammin käsiinsä.

Tässä kokoelmassa on yhteensä kuusi esseetä. Kolme niistä on tavallaan raportteja jostain tapahtumasta, ja loput kolme ovat sekalaisempia. Pituudet vaihtelevat suunnilleen kymmenestä sivusta nimiesseen huimaan 120 sivuun. Minut noin hurja pituus sai epäilemään, mahtaako sisältöä todella olla riittämiin, vai onko kyse haaskuusta ja tyhjän jauhamisesta. Kyllähän Wallacen tyyli on lavea, mutta ei sitä kyllä pelkän lyhentämisen vuoksi kannattaisi ryhtyä muuttamaan.

Ensimmäinen essee Hummereita yllin kyllin on raportti Mainen hummerifestivaaleilta. Tilaisuus on mittasuhteiltaan ilmeisen huikea, mutta tekstin painopiste kääntyy lopulta aivan toiseen suuntaan, eli pohtimaan tai syyllistämään lukijaa siitä, onko eläinten syöminen eettistä lainkaan.

Iso punainen poika on Oscar-gaalaa muistuttava tilaisuus, mutta keskittyy pelkästään pornoelokuviin. Tämäkin essee on raportti tapahtumasta, jonka mittasuhteet jälleen ovat ällistyttävät. 60 sivun aikana minua alkaa ihmetyttää se, miten kukaan voi jaksaa katsoa pornoa hetkeäkään, saati sitten että viitsisi osallistua kaksipäiväiseen tapahtumaan sen tiimoilta. En suinkaan kiellä, ettenkö olisi useinkin tapittanut pornoa silmät pyöreinä, mutta tämän tekstin jälkeen se tuntuu kovin väsyneeltä ajatukselta.

Tämä on vettä on valmistujaispuhe eräästä collegesta valmistuville opiskelijoille. Se käsittelee Wallacen ajatuksia opiskelun jälkeisestä elämästä, ja on yksinkertaisesti hauskaa luettavaa.

Tennistä ja tornadoja kohdistuu nimensä mukaisesti tenniksenpeluuseen tornado alleyllä, missä kirjailija asui teinivuosinaan. En käsitä lainkaan, miten hän sai kirjoitettua 60 sivua tekstiä tenniksen pelaamisesta tuulisissa oloissa, mutta niin vain teki, enkä jälkeenpäin edes tajua tekstiä olleen niin paljon.

Rouva Thompsonin luona Wallace oli 11.-13.9.2001. Jos ei päivämäärä heti sano mitään, niin mietipä vielä toisen kerran, ja huomaat esseen aiheen. Sen enempää tätä ei tarvitsekaan mainostaa.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää on viimeinen raporteista. Massiivisen pituuden selittää se, että teksti kuvaa kirjailijan osallistumista viikon mittaiselle luksusristeilylle, ja pituus korostaa perinpohjaisuudellaan sitä, miten tutuksi laiva ja sen ihmiset tuona aikana ehtivätkään muodostua.

Wallacen havainnot aiheesta kuin aiheesta ovat osuvia ja useimmiten herkullisia. Hänen kirjoitustapansa on tosiaan lavea, mutta minulle ei kertaakaan tullut mieleeni, että lopettaisi nyt tuon jaarittelun ja kävisi asiaan. Tämä seikka kielii siitä, että tyylikin on harkittu. Ainoa pikkuisen ärsyttävä seikka on sivuhuomautusten määrä. Useimpien sivujen alaosassa on pienemmällä kirjasimella painettua tekstiä, joka selittää, tarkentaa tai jopa kommentoi varsinaista tekstiä. Tuollaiset huomautukset ovat sinällään ihan okei, mutta niitä ei pitäisi olla niin paljon, että lukeminen alkaa tuntua rikkonaiselta. Melkeinpä pitäisi lukea tekstit uudelleen ilman huomautuksia.

En ihastunut Wallaceen ikihyviksi, mutta riittävästi kuitenkin lukeakseni sen, mitä häneltä viitsitäänkän suomentaa.