perjantai 15. kesäkuuta 2018

Heikki Turunen: Simpauttaja

Heikki Turunen: Simpauttaja
WSOY 1973
Lukija: Esa Saario
Kesto: 10h 27min
Painetussa kirjassa sivuja: 303

Varoitus: tästä löytyy juonipaljastuksia.

Kirjan nimestä huolimatta päähenkilö on maalaispoika Imppa Ryynänen, joka on kypsynyt isänsä käytökseen ja päättää muuttaa Helsinkiin. Aivan sinne asti hän ei pääse, vaan päätyykin kylän isoimpaan taloon Pirtamoon kesäksi salaojia tekemään. Talossa on jo valmiiksi renkinä Simpauttaja, mies, jonka oikeaa nimeä kukaan ei tunnu tietävän, saati sitten mitään muuta hänen menneisyydestään. Villejä huhuja kyllä liikkuu - eikä ihme.

Simpauttaja tuntuu osaavan mitä tahansa milloinkin tarvitaan, ja selviävän aina paikasta kuin paikasta joko puhumalla tai tarpeen vaatiessa vaikka tappelemalla. Hän iskee silmänsä Taivaisen Kuunon vaimoon Juuliin, ja heidän välilleen syntyy fyysisen rakkauden suhde, joka ei pysy salassa. Kaikki tuntuvat tietävän siitä, ja lopulta myös Kuuno joutuu tunnustamaan itselleen asioiden laidan. Simpauttaja selviää siitäkin tilanteesta, ja syyn saa niskoilleen Impan erikoinen veli Otto, joka joutuu tapauksen johdosta laitoshoitoon.

Turunen on itse maininnut kirjansa käsittelevän maaltamuuttoa. Siinä valossa Simpauttajan voi ajatella edustavan kaupunkiin muuttanutta väestöä: he pärjäävät hyvin - tai ainakin paremmin kuin maalle jääneet - ovat nimettömiä ja tuntemattomia, ovat maalla vain käymässä ja tekevät sielläkin mitä lystäävät, ja jättävät tekojensa seuraukset muiden kannettavaksi. Eivätkä edes osoita minkäänlaisia katumisen merkkejä, vaan aikovat jatkaa samalla tavalla jatkossakin.

Kieltämättä Simpauttaja vaikuttaa kadehdittavalta maalaisten näkökulmasta: hänellä ei ole huolta huomisesta, koska hän tietää pärjäävänsä missä vain. Mikään ei pidättele häntä juuri siinä paikassa, vaan hän on vapaa kulkemaan minne tahtoo. Ja missä hän onkin, siellä hän pystyy tekemään tahtonsa mukaan. Kaikki seikkoja, joista maalla asuvat ja poismuuttoa harkitsevat takuulla haaveilevat.

Kirjan lukija Esa Saario ansaitsee tulla mainituksi tälläkin kertaa. Ylistin häntä jo aiemmin, mutta tällä kertaa hän on jopa vieläkin parempi. Sillä on todellakin väliä, miten kirjan lukee.

torstai 31. toukokuuta 2018

Robert Galbraith: Käen kutsu

Robert Galbraith / J.K.Rowling: Käen kutsu
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Otava 2013
Sivuja: 463
Lukija: Eero Saarinen
Kesto: 16h 36min

Tässä vaiheessa - viitisen vuotta kirjan julkaisun jälkeen - ei liene kenellekään epäselvää, että Robert Galbraith on Harry Pottereista tutun J.K.Rowlingin salanimi. Tämän seikan huomioiden on tavallaan hassua, että myös sarjan uudempien kirjojen kansiin painetaan edelleen kirjoittajaksi tuo salanimi. Jos totuus on kerran ihan yleistä tietoa, niin minusta tämä kuulostaa pelkältä kikkailulta.

Käen kutsu on täysiverinen dekkari. Heti alussa tapahtuu murha, jota loput 450 sivua sitten selvitellään, ja viimein lopussa paljastetaan.

En ole tämän kaltaisia rikosmysteerikirjoja juurikaan lukenut, ja mielestäni kirja oli kovin pitkä; selvästi vähemmälläkin olisi pärjännyt. Se on otettava huomioon, että kyse on sarjan ensimmäisestä kirjasta, ja siksi päähenkilön melko tarkkaa kuvailua voi pitää perusteltuna.

Juonesta sen verran, että murhan uhri oli juhlittu huippumalli, joka putoaa kotinsa parvekkeelta ja kohtaa suunnilleen samalla hetkellä jalkakäytävän ja elämänsä päätepisteen. Päähenkilö Cormoran Strike on yksityisetsivä, sotainvalidi ja entinen sotilaspoliisi, ja tottahan toki myös hyvä päättelemään.

En oikein tiedä, pitäisikö tällaisia kirjoja lukea yrittäen samalla toimia itse etsivänä ja päätellä, mitä on tapahtunut ja miten. Oma keskittymiseni ei riittänyt edes yritykseen, olin silkkana sivustaseuraajana. Luulen, että tällaiset kirjat eivät ole minulle niitä kaikkein mieluisimpia. Siitä huolimatta tulen kuuntelemaan kaksi jatko-osaakin, koska satuin ostamaan ne jo tarjouksesta.

Kirjan lukijalle Eero Saariselle annan täydet pisteet: hän eläytyy ja muuttaa ääntään äänessä olevan henkilön mukaan juuri sopivasti.

lauantai 19. toukokuuta 2018

Juhani Aho: Rautatie

Juhani Aho: Rautatie - eli kertomus ukosta ja akasta, jotka eivät olleet sitä ennen nähneet
WSOY 1884
Lukija: Ritva-Liisa Elivuo
Kesto: 5h 3min

Rautatie ei taida pahemmin esittelyjä kaivata, mutta tiivistetään nyt silti: maalaispariskunta Matti ja Liisa ovat kuulleet puhetta rautatiestä, mutta eivät tiedä mikä sellainen ihme oikein on. Se kiinnostaa heitä niin kovasti, että päättävät mennä sitä omin silmin katsomaan ja lopulta kokeilemaankin.

Nykyaikana tulee ilmestyy uusia vimpaimia joka tuutista sellaista tahtia, ettei niitä ole tapana juurikaan ihmetellä. Ja jos jotain kiinnostavaa tuleekin vastaan, löytyy siitä käden käänteessä tietoa niin tekstinä, kuvina kuin videonakin. Mutta tyystin toisenlainen oli tilanne silloin, kun tiedonvälitys tapahtui lähinnä kuulopuheena. Siksi nykyajan ihmisen kannattaa lukaista tämä lyhyenpuoleinen kirja jo silkkana aikamatkana.

Luulen, että useimmat meistä tunnistavat Matin ja Liisan uteliaisuuden itsessään. Heitä selvästi häiritsee se, miten monet puhuvat rautatiestä ja jotkut onnekkaat ovat sen nähneetkin. Kummankin tekisi mieli mennä sitä katsomaan, mutta eivät haluaisi tunnustaa toiselle uteliaisuuttaan, eivätkä siten voi sanoa asiaan suoraan. Sen sijaan he yrittävät keksiä tekosyitä, joiden varjolla voisi lähteä Lapinlahdelle, ja siinä sivussa sitten näkisi sen rautatienkin.

Tämä kirja on eittämätön klassikko, ja syystäkin. Miljöön lisäksi Aho on onnistunut vangitsemaan osan niin suomalaista kuin ihan yleisinhimillistäkin luonnetta, ja vieläpä tavalla, joka tuntuu kestävän ajan hammasta erittäin hyvin.

Surkuhupaisa yksityiskohta on se, miten Matti junassa sortuu yllytettynä ryyppäämään itsensä sammuksiin asti. Tuskin ensimmäinen suomalainen, joka matkailun tärkeimmäksi tapahtumaksi alkoholi muodostui, eikä todellakaan viimeinen :)

Tällä kertaa kuuntelin tämänkin äänikirjana. Lukija Ritva-Liisa Elivuon eläytyminen on pakko mainita erikseen, sillä se on suorastaan ylinäytellyn voimakasta. Aluksi hidas ja lähestulkoon joka ikistä lausetta vahvasti painottava lukutapa tuntui rasittavalta, mutta loppua kohti siihen alkoi tottua ja tuntua luontevaltakin. Onneksi sentään kaikkia kirjoja ei lueta aivan tähän tapaan.