Sari Kaarniranta: Kadonnut vierelläni

Sari Kaarniranta: Kadonnut vierelläni 

Myllylahti 2011 

Sivuja: 256 

Miesmarras oli niin positiivinen lukukokemus, että laitoin Kaarnirannan esikoisen saman tien varaukseen. Lähtökohdaltaan se ei ollut yhtä hyvä, sillä pääosassa eivät ole miehet, vaan kolmen pienen lapsen kanssa kotona oleva Heta. Kovasti allergisten pienten kaksosten ja nelivuotiaan tytön lisäksi hänen aikansa näyttää kuluvan naapuruston ihmisiä tarkkaillen ja sen suunnittelussa, miten mieheltään saisi enemmän seksiä.

Naapurissa puolestaan asuu äidinkielenopettaja Kati, joka vaikuttaa kutakuinkin täydelliseltä ihmiseltä. Hänelle ei elämässä tule yllätyksiä, sillä kaikki on suunniteltu huolella etukäteen. Joiltakin arkiset asiat vain sujuvat kuin itsestään, ja tarmoa tuntuu riittävän aivan mihin vain. Vaikka Kati onkin eronnut miehestään vajaat kaksi vuotta sitten, niin uuden, nuoren jääkiekkoilijan muuttaminen saman katon alle vaikuttaa sekin pelkästään hyvältä kaupalta.

Toukokuisena iltapäivänä Heta saa puhelun päiväkodista, kun Kati ei olekaan hakenut poikaansa sieltä ajoissa eikä vastaa puhelimeenkaan. Hän ei myöskään ole mennyt töihinsä, palannut kotiinsa tai jättänyt edes mitään viestiä. Astianpesukone on käynnistetty, ruoka valmistuu ajastettuna uunissa, lompakko ja kännykkäkin ovat eteisen pöydällä. Niin, ja tarkemmin katsoen ulko-ovessa ja terassillakin on vielä joulukoristeet jäljellä. Kaikki ei tosiaan taida olla aivan kohdallaan.

Tapahtumia seurataan Hetan toimiessa kertojana. Hiljalleen käy ilmi, että "kaikki" muut ovat tienneet Katista paljon enemmän kuin Heta, joka on tiukasti tuijottanut vain naapuriin pystytettyjä kulisseja. Lopulta vyyhti tietysti purkautuu, mutta miten, sitä on tyystin mahdotonta ennalta arvata. Minulle lukijana tuli tunne, että olen täysin kirjoittajan riepoteltavana. Ennen kuin paljastuksia alkaa tipahdella, voisi ratkaisu olla vaikka millainen.

Pidän sellaisesta juonen rakentelusta, joka vähitellen suppene kohti lopullista ratkaisuaan, ja miten kaikki turhiltakin tuntuneet yksityiskohdat saadaan solmittua tarinaan oleellisesti kuuluviksi osiksi. Sellaisesta ei kuitenkaan ole tässä kyse, valitettavasti. Sen sijaan jonkinlaista tyydytystä lienee saatavissa siitä, ettei se täydellinen naapuri tässäkään tapauksessa todellisuudessa ole niin täydellinen kuin yritää antaa ymärtää. Mutta niinhän se aina on: toisilta kadehditaan ainoastaan sitä, missä he ovat hyviä.

Tämä on mainittu jännitysromaaniksi, mutta omalla kohdallani koin jännityksen laimeanlaiseksi. Paras anti on ilman muuta näiden naapurusten elämän kuvailu, joka on ihmeellisen kiinnostavaa siihen nähden, kuinka vähän lopulta tapahtuu ja mistä onkaan kyse. Lukijan mielikuvitus ehtii takuulla täyttää monta kohtaa toinen toistaan kiehtovammilla selityksillä. Siitähän jännityksessä lopulta onkin kyse: luoduista odotuksista sen suhteen, mitä tuleekaan tapahtumaan.

Kokonaisuutena tämä ei minusta ole yhtä hyvä kuin Miesmarras, mutta aivan varmasti siihen vaikuttaa myös kohdeyleisö. Epäilemättä parhaan samaistumiskohteenhan tästä löytävät lasten kanssa kotona olevat/olleet äidit. Miesnäkökulma jää kevyenlaiseksi, mutta seuraava kirja paikkasi sen osuuden mainiosti. Ketkäköhän Kaarnirannalla on seuraavana tähtäimessään?

Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi

Pentti Haanpää: Kenttä ja kasarmi - Kertomuksia tasavallan armeijasta 

Kustannusosakeyhtiö Kansanvalta 1928 

Sivuja: 143 

Vastikään lukemani Noitaympyrän kohdalla oli melkeinpä itse kirjan sisältöä kiinnostavampaa se, miten vaikeaa se oli saada julkaistua. Kentän ja kasarmin jälkeen kukaan ei uskaltanut julkaista Haanpäätä, ja tokihan minun piti itse saada nähdä, mitä oikein piti kirjoittaa joutuakseen sellaiseen asemaan. En ole erityinen armeijajuttujen ystävä, ja ilman tällaista kehystarinaa en varmasti olisi ikinä tätä kirjaa lukenutkaan.

Kenttä ja kasarmi perustuu Haanpään omiin armeijakokemuksiin, ja se tosiaan on mitä lupaakin: inttijuttuja. Nykypäivän mittapuulla en näe niissä mitään erityistä tai merkillepantavaa. Ainoa hauska havainto on se, miten jo Haanpää kertoo urbaania legendaa upseerista, joka on hypännyt ryömimässä olevan sotamiehen selkään kun tämä ei hänen mielestään ole tarpeeksi matalana ja samalla tullut tappaneeksi tämän kun sotamiehen alla ollut kanto on painunut koko miehen läpi. Mahtoikohan juttu olla tuore edes Haanpään aikoina?

Ainoa syy, miksi voin kuvitella kirjailijan joutuvan pannaan tällaisesta kirjasta on se, ettei sitä ole otettu vastaan pelkästään armeijajuttuina, vaan kritiikkinä koko laitosta kohtaan. Siinäkin tapauksessa on nuoren tasavallan itsetunto ollut kovin heikoissa kantimissa, jos tästä on pitänyt hermostua. Voi hyvin olla, että Haanpää on juttunsa kertonut ilman pilkettä silmäkulmassa, mutta rangaistuksensa on joka tapauksessa ollut kova. Tosikoiden mielestä opposition kuuluu näemmä olla hiljaa ja kirjailijoidenkin on opittava vaikka kantapään kautta, ettei totuudenpuhujista pidetä. En nimittäin usko, että kukaan armeijan käynyt pitäisi näitä tarinoita sen kummempina kuin minäkään.

Minusta tämä kirja oli lähinnä kuriositeetti, ja nimenomaan vaikutuksensa vuoksi. Sisällön puolesta arvelen kannattavan kääntää katseet Haanpään muun tuotannon puoleen.

Pentti Haanpää: Noitaympyrä

Pentti Haanpää: Noitaympyrä 

SKS 1994, alkup. 1956 

Sivuja: 161 

Haanpää oli minulle nimenä tuttu, mutta en oikein osannut yhdistää sitä mihinkään. Noitaympyrä on tullut vastaani ainakin Hesarin klassikkoautomaatista, mutta siitä on aikaa jo vuosia. En enää muista mistä Haanpää nyt nousi mieleeni, mutta luettuani Noitaympyrän ilmestyneen vasta reilut 26 vuotta valmistumisensa jälkeen, nousi mielenkiintokin kummasti. Niin, kaikki kielletty kiehtoo, kuten sekin, miksi kirja on aikanaan kielletty. Käsittääkseni mikään virallinen taho ei tätä ole kieltänyt, vaan kustantamot eivät vain ole uskaltaneet ottaa sitä julkaistavakseen.

Noitaympyrän päähenkilö on tukkijätkä Pate Teikka, joka yrittää elättää itsensä kuten parhaiten taitaa ja pohtii siinä sivussa maailmanmenoa. Kirja on siis alun perin valmistunut aivan 1930-luvun alussa, jolloin talous on ollut heikonlaisissa kantimissa. Niinpä Patekin joutuu taivastelemaan sitä, miten työtä ei kertakaikkiaan löydy kaikille, vaikka hakija olisi aivan pätevä ja ahkerakin. Toisaalta jos työtä sattuu saamaan, niin palkka on niin kehno, että työmies saa juuri sillä itsensä pidettyä hengissä, mutta säästöön tai perheen elättämiseksi siitä ei riitä.

Kirjan arkaluonteisuus tulee nopeasti ilmi, kun Pate alkaa pohdiskella ruoan ja varallisuuden jakautumista. Miksi joillekin annetaan yli tarpeen ja toiset joutuvat näkemään nälkää? Miksi jossain päin maailmaa viljaa riittää poltettavaksi asti - kuten hän kuuli jossain tehdyn hinnan nostamiseksi - ja toisaalla sitä ei saada kasvatetuksi tarpeeksi. Miksi köyhät saavat tehdä aina vain lisää lapsia niin paljon kuin lystäävät, vaikkeivät pysty ruokkimaan entisiäkään?

Kirjan kantaaottavuus on ilmiselvää, ja kieltämättä väriltään sellaista, ettei moinen ole noihin aikoihin ollut vallanpitäjien suosiossa. Itse en pidä tippaakaan siitä ajatuksesta, että oppositio saa olla ainoastaan hiljaa tai tulla mukiloiduksi ja kyyditetyksi itärajan taakse, mutta monien suomalaisten mielestä sekin ilmeisesti oli mitä mainioin keksintö. Eikä pelkästään suomalaisten.

Noitaympyrän kirjalliset ansiot kohdistuvat lähinnä Haanpään käyttämään kieleen, joka on eittämättä taitavaa. 80 vuotta näyttää pitkältä ajalta, sillä jouduin etsiskelemään useammankin sanan merkitystä. Tarina ja juoni ei ole kummoinenkaan, lähinnä se on vain olemassa, jotta Teikan elämänvaiheet saadaan sidottua yhteen ja luotua mielikuva siitä, ettei Suomessa ole kaikille työmiehille tilaa.

Haanpää on edelleen kiinnostava kirjailija, vaikken häneen ikihyviksi ihastunutkaan. Ainakin aion vielä lukea häneltä jonkun novellikokoelman, sillä niiden kirjoittajana hänet on mainittu taitavammaksi. Kenttä ja kasarmi olisi jo lainassa, joten yksin tein sen voisi lukeakin. Se kaiketi oli juuri se kirja, jonka perusteella Haanpää joutui pannaan.