torstai 1. marraskuuta 2018

Juhani Aho: Omatunto

Juhani Aho: Omatunto
WSOY 1914
Lukija: Yrjö Tähtelä
Kesto: 5h 17min

Suomenlahden ulkosaarella asuu kaksi perhettä: Söderlingit ja Korsut. Kirja kerrotaan Söderlingien näkökulmasta. Alussa heidän luokseen tulee myrskyltä suojaan rikas herra, joka kysyy, mitä kukin elämältä toivoisi. Kukaan ei tavoittele mahdottomia, oikeastaan kaikkien toiveet olisi täytettävissä rahamäärällä, joka aikanaan (viime vuosisadan alussa) on kylläkin ollut merkittävä, muttei mitenkään ylitsepursuava.

Myrskyn jälkeen saaren rantaan ajautuu ilmeisesti haaksirikkoutuneen laivan lastia. Saarella on ollut ikiaikainen sääntö: minkä meri antaa, se kuuluu löytäjälle, ja tuon lastinhan on meri heille suonut. Löydöstä innostutaan tietysti kovin, mutta sitten alkaakin ensin lasten omatunto kolkutella: onko moraalisesti oikein, että he pitävät löytämänsä itsellään? Vaikkei kukaan vaatisikaan heitä ikinä edesvastuuseen tai mitään muutakaan, niin vähitellen epäilys laajenee: pystyvätkö he nauttimaan meren antimista, jos ne onkin saatu vääryydellä?

Aho pakottaa lukijan mittaamaan omaa moraaliaan tässä samalla ja vastaamaan esiin tulleisiin kysymyksiin omasta puolestaan. Oleellista tässä on se, että yhteiskunnan asettamat säännöt ovat toissijaisia, ja viime kädessä merkitystä on vain sillä, mikä on toisaalta oikein, ja minkä kanssa toisaalta kukin pystyy elämään.

Tämänkaltaiset pohdinnat ovat sellainen seikka, joka erottaa eläimet ihmisistä, ja siksi ne kuuluvat meille kaikille. Oli varsin ilahduttavaa nähdä, että kirjallisuudestamme löytyy tällainen pohdinto jo yli sadan vuoden takaa. Siitä olen hieman pettynyt, ettei tämä ole tullut vastaani jo paljon aiemmin.

Etenkin kirjan lopussa olevan yllättävän käänteen johdosta Aho on ottanut mukaan elementiksi suomalaisille kovin tutuksi käyneen kateuden. Se on väistämättä sivuosassa, mutta ansaitsee silti tulla mainituksi. "Ei sen väliä, jos ei pärjättykään. Pääasia että ruotsalaisetkaan eivät voittaneet." Ei sitä nyt kirjassa noin esitetä, mutta samasta ajatuksesta on silti kyse. On kiinnostavaa, miten syvään tuo ajatustapa onkaan mahtanut juurtua.

Mielestäni tämä olisi erinomaista luettavaa koululaisille. Vaikka kieli onkin kovin vanhanaikaista ja maailmakin muuttunut, niin sisältönsä osalta tämä on edelleen täsmälleen yhtä ajankohtainen kuin kirjoitushetkellänkin. Ja uskallan väittää, ettei ole syytä olettaa ajankohtaisuuden jatkossakaan yhtään karisevan.

perjantai 19. lokakuuta 2018

Robert Galbraith: Pahan polku

Robert Galbraith: Pahan polku
Suomennos: Ilkka Rekiaro
Lukija: Eero Saarinen
Otava 2015 (alkup. 2015)
Sivuja: 429
Kesto: 18h 7min

Cormoran Striken tarina jatkuu. Tällä kertaa hänen toimistoonsa on lähetetty irti sahattu jalka. Vastaanottajaksi on aluksi merkitty Strike, mutta myöhemmin se onkin korjattu Robinin nimelle. Kirjan edistyessä käy ilmi, että liikkeellä on sarjamurhaaja, joka tykkää tappaa nuoria naisia ja leikata heidän ruumiinosiaan muistoksi.

Koska jalan lähettäjällä näyttää olevan jotain henkilökohtaista Strikeä kohtaan, alkaa hän miettiä voisiko kyseessä olla joku, jonka hän tuntee. Hyviä ehdokkaita löytyy peräti kolme, ja heitä aletaan tietysti jäljittää ja käydä läpi, mitä kukin on tehnyt ja miten he liittyvät Strikeen. Kirjan nimeen sopien he kaikki ovat varvin vastenmielisiä miehiä, ja lukijalle sopisi oikein mainiosti, että he kaikki jäisivät kiinni.

En varmaankaan spoilaa liikaa, jos kerron, että yksi näistä kolmesta todella on haettu tekijä. On mielenkiintoista nähdä, nousevatko he esiin vielä sarjan myöhemmissä osissa. Oma arvaukseni on, että nousevat, sillä he ovat liian kiinnostavia ja Strikeen liittyviä joutuakseen noin vain unholaan.

En osaa arvioida, millainen tämä kirja on puhtaasti dekkarina, mutta Rowling on onnistunut koukuttamaan minut seuraamaan Striken ja Robinin tarinaa. Se onkin eittämättä ainakin yhtä tärkeä osa sarjan juonta kuin kunkin kirjan dekkaritapahtumat; samaan tyyliin kuin Harry Pottereissakin osaltaan oli.

Vaikka tässä olikin vastenmielisiä henkilöitä ja tapahtumia, niin pidin silti kovasti. Odotan innolla sarjan seuraavaa osaa, joka näköjään on alkuperäiskielellä ilmestynyt viime kuussa. Mielessäni Eero Saarisen ääni liittyy niin vahvasti Strikeen, että toivon hänen jatkavan lukijana sarjan loppuun asti. Pidän itsestään selvänä, että kaikki osat päätyvät äänikirjoiksi.

maanantai 15. lokakuuta 2018

Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla - kuinka verkkopetos toimii

Riku Salmivuori: Miljoonaperintö tarjolla - kuinka verkkopetos toimii
Myllylahti 2016
Sivuja: 244

Kaikki ovat varmaankin kuulleet nigerialaiskirjeistä. Jos joku ei ole, niin varmaankaan tämä kirja ei sitten ole häntä varten. Tai toisaalta, juuri hänellehän tämä onkin, sillä jos jotain, niin ainakin tämän lukemisen pitäisi suojella uusien ihmisten joutumista verkkohuijareiden uhreiksi

Minulle tuli verkkohuijareista mieleen juuri tuollainen kirjan nimeen viittaava yritys, jossa joku on saanut miljoonaperinnön, ja saadakseen rahat haltuunsa hän tarvitsee juuri minun apuani. Ehkei aivan heti, mutta jossain kohtaa ainakin tulisi vastaan tilanne, jossa minun pitäisi antaa rahaa, jotta tuo valtaisa omaisuus saataisiin viimein haltuun ja minäkin voisin saada siitä oman mehevän siivuni. Tällaisten yritysten kohdalla pätee tietenkin se, että jos joku asia kuulostaa liian hyvältä ollakseen totta, niin se ei ole totta. Koska näitä huijauksia edelleen jaksetaan tehdä, niin mielestäni se todistaa, että huijausten täytyy myös tuottaa tulosta, sillä tokkopa niitä pelkästään huvin vuoksi jaksettaisiin vuodesta toiseen yritellä.

Juuri tämänkaltaiseen huijaukseen on helppo suhtautua ylimielisesti. "Minä kyllä tunnistan tuollaiset huijaukset, ei minua noin helpolla jymäytetä." Kovin vaarallinen asenne, ja luulen, että moni uhriksi joutunut on ajatellut juuri samoin. Saman luulon vahvistaa kirjakin: parasta, mitä huijarille voi tehdä, on aliarvioida hänet. Ei siellä takana oikeasti ole ketään yksittäistä onnenonkijaa, vaan luultavammin joukko ihan järjestäytynyt joukko, joka tietää mitä on tekemässä. Jos vastaan viestiin, niin todennäköisesti seuraavan lähettää jo eri ihminen kuin ensimmäisen, sillä roolitkin on jaettu tietoisesti: yksi yrittää saada sen ensimmäisen vastauksen, ja toinen hoitaa hommia siitä eteenpäin. Toki mukaan tulee tarpeen mukaan muitakin.

Tunnustan, etten ole ikinä tuntenut edes kiusausta vastata mihinkään tällaiseen, vaikka tietenkin niitä on tullut minunkin postilaatikkooni. Samalla tunnustan senkin, että olen itse sortunut tuohon ylimielisyyteen. Mutta en tee sitä enää, sillä on oikeastaan vain ajan ja tuurin kysymys, milloin joku huijari onnistuu osumaan minun heikkoon kohtaani. En itsekään tiedä mikä se on, mutta se ei tarkoita, etteikö sellaista voisi olla olemassa. Ja jos joku sen löytää, niin olen auttamatta altavastaajana, jos sorrun vielä aliarvioimaan vastapuolta.

Kirjan aihe on varsin kiinnostava, ja kirjoittaja tuntee sen hyvin. Kaikkein mukaansatempaavinta tekstiä tämä ei ole, mutta toisaalta myöskään aihetta ei voi pitää sellaisena, että siitä pitäisi kirjoittaa pelkästään viihdyttävästä, vaikka sekin lienisi mahdollista. Salmivuorella on tavoitteena lisätä tietoisuutta tästä aiheesta, ja samalla vaikeuttaa huijareiden toimintaa. Sitä tavoitetta ei saavuteta pelkällä hauskuuttamisella.

Kirjalle on myös jatko-osa Tarinoita toiselta puolelta, missä ilmiötä käsitellään hieman toisesta näkökulmasta. Sekin kirja päätyy tänne aikanaan.