perjantai 11. elokuuta 2017

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi 2016
Sivuja: 255

Marko Hautalan kirjat tuntuvat olevan keskenään melko samantyylisiä. Tyylilajiksi on tunnistettavissa kauhu, vaikka kirja ei ehkä varsinaisesti pelottavalta tuntuisikaan.

Tällä kertaa kauhuelementtinä on ääni, jota uhrit alkavat kuulla vasemman korvansa vierestä. Siihen ei edes tarvitse liittyä mitään muuta: ajatus siitä, että joku supattaa korvaan jatkuvasti, edes henkeä välillä vetämättä, on varsin häiritsevä. Mutta koska kyseessä on kokonainen romaani, niin sisältöä täytyy olla enemmänkin kuin kaksi riviä.

Psykoterapeutti löytyy kuolleena työpaikaltaan. Jälkeen jääneistä tavaroista löytyy mm. punainen kansio, jota kollega Anton alkaa tutkia, eikä liene vaikeaa arvata, millaisia tapauksia sieltä löytyy. Antonin tutkinta ei ole varsinaista salapoliisityötä, mutta niinpä vain hän pääsee eteenpäin, ja jossain vaiheessa hänen aikuinen tyttärensäkin sotkeutuu juoneen.

Ikäväkseni joudun toteamaan, ettei minun lukukokemukseni yltänyt samalle tasolle Hautalan aiempien kirjojen kanssa. Kirjoitustapa on onneksi ennallaan, ja tekstiä lukee ilolla. Sen sijaan juoni ei minuun oikein uponnut. Kirja on selvästi aiempia lyhempi, ja tuli mieleeni, että jos tämä olisi samanlainen kuin aiemmat, niin mukana olisi ollut ehkä joku henkilö lisää, tai ainakin nyt mukana olleista yksi tai useampikin olisi saanut laajemman käsittelyn, kenties oman kertomavuoronsa. Ymmärrän hyvin sen, jos kirjailija ei halua kirjoittaa "samaa kirjaa" montaa kertaa, mutta minusta tässä jäi jotain puuttumaan, eikä se ole pelkästään tarpeettoman avonaiseksi jäänyt loppu.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta aion jatkaa Hautalan kirjojen lukemista, myös niiden, jotka ovat vasta tulossa.

perjantai 4. elokuuta 2017

Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa

Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa - Tunaroinnin Suomen historia
SKS 2016
Sivuja: 356

Nimensä mukaisesti tämä kirja keskittyy esittelemään Suomen historiassa kautta aikojen tehtyjä mokia, yhteensä 50 kappaletta. Vain osa niistä on sellaisia mitä sanalla "moka" yleensä tarkoitetaan, ja paino tässä kirjassa on ilman muuta sanalla "historia".

Mukana on paljon huonoja päätöksiä, jotka ovat ehkä osoittautuneet huonoiksi vasta jälkikäteen, mutta yhtälailla myös silkkaa jääräpäisyyttä ja kyvyttömyyttä muuttaa kurssia silloin kun etenemissuunta on jo todettu vääräksi.

Kirja etenee kronologisesti, lähtien yli 10000 vuoden takaa, jolloin Suomea alettiin asuttaa. Matkan varrella tulee vastaan monta herkullista yksityiskohtaa, ja minulle tämä tarjosi mukavan kattauksen ihan uuttakin historiallista tietoa.

En voi sille mitään, mutta etenkin vanhoista mokista lukemisessa on jotain kovin hauskaa. Ehkä siihen liittyy vahingoniloa, tai sitten koen jonkinlaista ylemmyydentuntoa, kun en itse - ainakaan vielä - ole saanut mokattua yhtä pahasti. Viime aikaisten mokien kohdalla vahingonilo karisee jo selvästi, kun mieleen tulee, miten asiat voisivatkaan olla, jos niitä mokia ei olisi tehty lainkaan.

Kirjailija keskittyy esittelemään mokia, ei jälkiviisastelemaan tai esittämään, miten olisi pitänyt toimia tai etenkään sitä, miten moka olisi voitu osata välttää jo etukäteen. Se on minusta vain hyvä asia, sillä monessa kohdassa lukija osaa kyllä päätellä asiat itsekin, ja toisissa kohdissa taas historiallinen konteksti on merkittävä - maailma vain oli niin erilainen.

Minusta tämän kirjan ansiot eivät ole virheillä ja typeryyksillä mässäilyssä, vaan nimenomaan juuri tältä kantilta kirjoitetussa Suomen historian läpileikkauksessa.

Joudun tunnustamaan, että omalla kohdallani kirja loppui kesken; olisin halunnut lukea vielä lisää, ja petyin lopussa kun siellä ei ollutkaan vielä yhtä tai kahta mokaa, vaan lähdeluettelo. Tällaista ilmiötä tulee tietokirjojen kohdalla melko harvoin vastaan. Onneksi kirjalla on myös edeltäjä, joka keskittyy mokiin kansallisuudesta riippumatta. Laitoin sen jo varaukseen.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Jarkko Tontti: Viisastuminen sallittu

Jarkko Tontti: Viisastuminen sallittu
Kosmos 2016
Sivuja: 213

Kotimaisia esseekokoelmia ei ole tullut vastaan liiaksi asti, pikemminkin olen säästellyt niitä luettavaksi, kun en halua hotkia kaikkia kerralla. Parhaimmillaan ne ovat vertaansa vailla, mutta vastaavasti jos esseen aihe ei ole tuttu, ne ovat aivan turhaa luettavaa. Jälkimmäisissä tapauksissa olisi tietysti paikallaan sivistää itseään ja tutustua aiheeseen, niin tekstikin voisi päästä oikeuksiinsa.

Tontin viimeisimmässä kokoelmassa on yhdeksän esseetä, joista eniten julkisuutta lienee saanut se, jossa hän kertoo näkemyksiään Vihreiden puolueesta entisen sisäpiiriläisen näkökulmasta. Kieltämättä sellaiset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, mutta toisaalta tilanne on vähän epäreilu, kun ryöpytyksen kohde ei pääse lausumaan sanaakaan väliin puolustautuakseen. Tuollaisessa tapauksessa mukana voi olla vääriäkin väitöksiä tai syytöksiä, jotka menevät läpi muiden mukana. En sano, että niin olisi tässä tapauksessa, mutta se vain tulee aina mieleen näissä tilanteissa.

Eniten tunteita omalla kohdallani nostatti essee Piraattiaatteen nousu ja uho. En epäile hetkeäkään, etteikö Tontti tuntisi asiaa juuri niin jyvin kuin antaa tekstissään ymmärtää. Ongelmaksi kuitenkin nousee se, että hän on puolensa valinnut ja kaivautunut poteroonsa toivottoman syvälle. Kaiken meuhkaamisensa keskellä hän sortuu jopa nimittelemään vastapuoltaan - seikka, joka auttamatta vie ison osan uskottavuudesta. On tärkeää huomata, että juuri tämän samaisen kokoelman edellisessä esseessään hän painotti, ettei saa provosoitua, vaikka kuinka provosoitaisiin ja täytyy pysyä asiallisena vastineissaan. Minun mielestäni tämä essee kaipaisi uudelleenkirjoittamista juuri noita ohjeita noudattaen. Tontti itsekin toteaa, että "Miten on aina tärkeämpi kysymys kuin mitä." Tahallista ironiaako? Tuskinpa.

Tekijänoikeuskysymykset nousevat esiin toisessakin esseessä, jonka aihepiiriin ne eivät edes kuulu. Kirjoittaja ei ilmeisesti ole vain kyennyt hillitsemään itseään. Minä ajattelen niin, että essee on teksti, jossa kirjoittaja sanoo yhdestä aiheesta sen mitä hänellä on siitä sanottavaa. Silloin ei ole tarvetta rönsyilyyn, vaan voi todella keskittyä yhteen aiheeseen kerrallaan, ja säästää muut aiheet omiksi teksteikseen. Tämä on tietysti vain minun insinöörimäinen mielipiteeni.

Kirjallisuudesta Tontti kirjoittaa paljon. Nähdäkseni hän kirjoittaa siitä myöskin hyvin, mutta harmikseni joudun toteamaan, että suurimmaksi osaksi se menee minulta yli ja vieläpä niin korkealta, etten ole missään määrin valmis sivistämään itseäni niin paljon, että pääsin niihin kaikkiin esseihin sisään.

Esseekokoelmien myyntimäärät eivät liene kovin korkeita. Toivon siitä huolimatta, että Tonttikin jaksaisi jatkaa niiden kirjoittamista, sillä lahjoja häneltä siihen kyllä löytyy.