perjantai 10. marraskuuta 2017

Pertti Mustajoki: Vähennä kaloreita ilman dieettiä

Pertti Mustajoki: Vähennä kaloreita ilman dieettiä
Duodecim 2016
Sivuja: 144

Laihdutuskirja? Uutta tässä blogissa, mutta muuten näitä lienee vaikka kuinka paljon. Kyselyissä varsin merkittävä osa suomalaisista kertoo yrittäneensä laihduttaa viimeisen vuoden aikana. Yleensä laihdutusta ajatellaan kuurina, jonka aikana kärvistellään ja paino putoaa, ja sen jälkeen voidaan taas rypeä ja mässäillä - ja kerätä pudotettu paino takaisin korkojen kera.

Professori Mustajoen lähtökohta painonpudotukseen on hyvin käytännöllinen: ei dieettejä, koska ne eivät yleensä toimi. Jos toimisivat, ei tätä kirjaa tarvittaisi. Sen sijaan tarjolla on kymmeniä ihan konkreettisia keinoja, joilla kaloreiden saantia voi vähentää pitkällä tähtäimellä ja siten laihtua "kuin itsestään". Kaikki keinot ovat hyvin perusteltuja, taustalla on valtaosin ihan oikeaa tutkimustietoa. Siihen nähden, miten paljon ravintoasioista nykyään kirjoitetaan, on mukana hämmästyttäviäkin seikkoja, mutta silti varsin uskottavia.

Näin insinöörinä tämä kirja oli minulle mieluinen: lähestymistapa on käytännöllinen ja kaikki on erittäin järkeenkäypää. Tunnistin välittömästi useita kohtia, joiden suhteen olen toiminut väärin, ja jo kertakokeilulla huomasin niiden ongelmien olevan ratkaistavissa.

Millaisia nämä taikakeinot sitten ovat? Otetaan muutama esimerkki (nämä ovat omia käsityksiäni, eivät Mustajoen tekstiä):
  1. Juoma ei tee kylläiseksi. Nesteet poistuvat mahalaukusta niin nopeasti, että ne eivät ehdi vaikuttaa kylläisyyden tunteeseen. Sen vuoksi kaikki juomasta saadut kalorit ovat kylläisyyden kannalta ylimääräisiä.
  2. Suurelta lautaselta syödään enemmän. Jos syön pieneltä lautaselta annoksen ruokaa, tunnen itseni kylläiseksi. Jos syön sen saman annoksen suuremmalta lautaselta, jolla määrä vaikuttaa pienemmältä, en tulekaan yhtä kylläiseksi.
  3. Maha ei tunnista kaloreita. Jos syön pienehkön määrän hyvin kaloritiheää ruokaa, en tule kylläiseksi, koska määrä on pieni, vaikka kaloreita onkin tullut jopa yli tarpeen. Jos sen sijaan syön vain pienen määrän kaloritiheää ruokaa ja täydennän sitä jollain kaloriköyhällä kuten kasviksilla, tulenkin kylläiseksi, koska ruoan määrä on riittävä. (Tässä kohtaa on huomautettava, että pelkistä kasviksista ei tule kylläiseksi, eli sitä "oikeaakin ruokaa" on oltava mukana.)
  4. Tee kaloritiheiden ruokien syöminen vaivalloisemmaksi. Laita ne pois näkyvistä ja sen sijaan laita näkyville ja hyvin saataville jotain, mitä voi turvallisin mielin napostella. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Vastaavan kaltaisia neuvoja on tarjolla tosiaan kymmeniä. En aio spoilata niitä tämän enempää. Jos kiinnostus heräsi, niin suosittelen ilman muuta lukemaan kirjan kokonaan.

Kuten laihdutus aina, vasta pitkän ajan tulokset ovat ratkaisevia. Itse olen ehtinyt noudattaa näitä ohjeita - tai siis vain pientä osaa niistä - vasta viikon verran. Olen tehnyt kourallisen muutoksia, ja ne ovat tuntuneet toimivilta. Nälkää en ole joutunut tuntemaan lainkaan, enkä muutenkaan tekemään mitään vastenmielistä. Kaikki muutokset ovat olleet sellaisia, että kuvittelen voivani jatkaa niitä hamaan iäisyyteen saakka. Yksikään ei ole sellainen, josta ajattelisin että kärvistelen sen kanssa nyt jonkin aikaa / siihen asti että paino on pudonnut tms. En siis odota, milloin tämä loppuu ja saan taas syödä.

Aika näyttää, miten hyvin tämä toimii. Sitä saa kaikin mokomin minulta tiedustella, vielä aikojenkin kuluttua :)

(Sivuhuomautuksena voisin mainita, että noin vuosi sitten pudotin painoani yli kymmenen kiloa karppaamalla. Sitäkin tapaa pidän toimivana, sillä paino putosi varsin nopeasti ja kuurin jälkeen terveys oli muutenkin mallillaan. Paino ei ole vuodessa tullut takaisin, mutta ei toisaalta ole myöskään pudonnut enempää, kuten olin hieman toivonut. Karppaus oli kuitenkin selkeästi dieettiluontoinen, pysyvästi minusta ei siihen olisi. Myöskin kynnys uuteen karppausharppaukseen tuntuu kovin korkealta.)

perjantai 3. marraskuuta 2017

Anto Leikola: Sammakoiden nahkea todellisuus

Anto Leikola: Sammakoiden nahkea todellisuus - esseitä tieteestä, luonnosta ja kulttuurista
Into 2017
Sivuja: 200

Kustantajan esittelyn mukaan Anto Leikola on ehtinyt julkaista jo parikymmentä esseekokoelmaa ennen tätä. Minä en ole niihin tutustunut, eikä Leikolan ala biologia muutenkaan ole sieltä tutuimmasta päästä. Näitä esseitä ei ole kirjoitettu tätä kokoelmaa varten, vaan kaikki on julkaistu jo aiemmin jossain vuosina 1998-2010.

Hauska yhteensattuma on siinä, että myös Leikola sivuaa lyhyesti samaa tietoisuuden ongelmaa kuin Pentti O. Haikonen juuri edellisessä bloggauksessani, vaikkei se esseen varsinainen aihe olekaan. Melko laveasta maininnasta (tieteestä, luonnosta ja kulttuurista) huolimatta fokus on kuitenkin pitkälti juuri biologiassa: darwinismia, ihmistä eläimenä ja mekanismina, geenejä useammaltakin kantilta, mutta toki myös tiedettä yleensä ja onhan siellä se kulttuurikin mukana.

Leikolan tekstit ovat ihan kiinnostavia. Sanan "ihan" saa tässä käsittää miten haluaa. Mitään suuria järistyksiä tämä ei minussa saanut aikaan. Kirjoittaja on selvästikin varsin kokenut sekä alallaan että kirjoittajana. Nämä ovat melko leppoisia esseitä. Niissä ei ole sellaista vimmaisuutta ja asian julistamisen paloa kuin joillain kirjoittajilla saattaa olla. Onhan se kyllä ymmärrettävääkin: Leikola on takuulla ehtinyt saada suurimman julistamisen palonsa sammutettua jo aikoja sitten.

Sujuvaa luettavaa, mutta ei jättänyt juurikaan ajattelemisen aihetta ainakaan minulle. Todennäköisesti biologeille tämä antaa enemmän, tai sitten ei, jos aiheet ovat jo tulleet käsitellyiksi.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Pentti O. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit

Pentti O. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Art House 2017
Sivuja: 295

Tekoäly on kiinnostava aihe, ja erityisesti se on sitä silloin, kun sitä tarkastellaan tietoisuuden näkökulmasta. Tekoälystä puhuttaessa nousee usein esiin se, miten tietokoneet nykyään pelaavat shakkia paremmin kuin parhaatkaan suurmestarit. Olen itsekin jonkin verran perehtynyt tuohon alaan, ja ikioma shakkiohjelmani pelasikin aikanaan verkossa eräällä palvelimella joitain tuhansia pelejä. Tavoitteenani oli tehdä ohjelmasta itseäni parempi pelaaja, ja kun se oli täyttynyt, ei kiinnostukseni jaksanut kantaa paljonkaan pidemmälle, vaan siirryin seuraavaan aiheeseen.

Ohjelmaa kirjoittaessani minulle ei tullut hetkeksikään mieleeni, että siinä olisi jonkinlaista älykkyyttä. Perinteiset shakkiohjelmat ovat puhtaita laskukoneita: yksinkertaistetusti voisi sanoa, että ne vain laskevat kummalle jää enemmän nappuloita kaikkien mahdollisten yhdistelmien jälkeen. Tuo on vahva yksinkertaistus, mutta loppujen lopuksi on yllättävää, miten hyvin ohjelma voikaan pelata hyvinkin vähäisellä oikeasti shakkiin liittyvällä tiedolla.

Tähän kirjaan nämä shakkia pelaavat automaatit liittyvät vain etäisesti, sillä kirjoittaja lähestyy aihetta ihan oikean älykkyyden kannalta. Siis sellaisen älykkyyden, johon liittyy myös tietoisuus. Tietoisuus sinänsä on mitä kiehtovin aihe: mitä se lopulta oikein on? Tuohon kysymykseen on yritetty vastata kautta aikojen, mutta tulokset ovat olleet laihanlaisia. Kirjoittaja esittää asiaan oman näkemyksensä, ja se on kieltämättä paras, joka on minulle vastaan tullut.

Ennen kuin päästään "itse asiaan", on kirjassa kohtalaisen pitkä ihmisen kognitiota käsittelevä osuus. Minusta alkoi jo hetken aikaa tuntua, ettei tässä päästä varsinaiseen aiheeseen lainkaan, mutta myöhemmin kävi ilmi, että tämä laaja johdanto oli todella tarpeen. Yleensä taitaa nimittäin olla niin, että ihmisen älykkyyttä ja tietoisuutta ajatellaan hyvin rajoittuneesti ja jopa väärin, ja siksi on hyvä muistuttaa näistä monista piirteistä. Esimerkiksi näkö: oma arkipäiväinen, pikainen ajatukseni on, että silmäthän välittävät tietoa ympäristöstä tarkan maisemavalokuvan tavoin. Asiahan ei ole lainkaan näin, sillä maisemavalokuva on yhtä terävä joka ikisestä kohdastaan. Näkö puolestaan on terävä vain pieneltä alueelta kerrallaan, ja aivot osaavat piilottaa ne tunnetut sokeat pisteetkin kokonaan. Hieman vastaavan kaltaisia ilmiöitä on vaikka kuinka paljon, ja ne kaikki liittyvät siihen, että jos haluttaisiin tehdä ihmisen kaltainen kone, ne olisi otettava huomioon.

Välihuomautuksena sanottakoon, ettei todella ihmisen kaltaista konetta todennäköisesti ikinä tulla tekemään. Jos joku tekee tietoisen koneen, niin miksi ihmeessä hän tekisi siitä esim. laskukyvyttömän? Miksi ihmeessä siihen ei yksin tein integroitaisi halpaa prosessoria, jonka avulla se selviäisi niin laskutoimituksista kuin vaikkapa pienistä ohjelmointitehtävistäkin välittömästi. Jokainen voi itse ajatella, miten erilainen maailma olisikaan, jos meillä kaikilla olisi pieni mikroprosessori aivojemme käytettävissä koko ajan. Tietoja ei tarvitsisi ikinä naputella exceliin, koska osaisimme itse laskea kaiken tarvittavan noin vain; nopeammin kuin oikeastaan tajuaisimmekaan. Mahdollisuudet olisivat todella huimia, ja koneen kannalta siihen vaadittaisiin jotain suorastaan triviaalia.

Toinen seikka, joka puhuu ihmisen kaltaisen koneen rakentamista vastaan on oppimiskyky. Aivot ovat jotain massiivisen neuroverkon kaltaista, ja silti niiltä kuluu yleensä vuosia, ennen kuin ne oppivat suoriutumaan edes yksinkertaisista laskutoimituksista. Vaatisi melkoista kärsivällisyyttä kehitystiimiltä odottaa niin pitkään. Todennäköisesti kone ei siis olisikaan kovin ihmismäinen, vaan ainakin oppimiskyvyn tulisi olla huimasti suurempi.

Kirjoittaja kertoo myös omista tutkimuksistaan ja kehittämästään robotista XCR-1, jolla on hämmästyttäviä kykyjä siihen nähden, miten pienellä "aivokapasiteetilla" se toimii. Olisi todella kiinnostavaa nähdä, mitä siitä voisikaan tulla, jos kapasiteetti olisi edes murto-osa nykyisten tietokoneiden suorituskyvystä, sikäli kun niitä voi edes verrata keskenään.

Tämä on huimaavan kiinnostava kirja. En aio paljastaa sitä, mikä onkaan kirjoittajan näkemys tietoisuuden salaisuudesta, vaan kannustan kiinnostuneita ottamaan siitä itse selvää. Kirjassa oli monia aiheita, joita on käsitelty toisaalla paljon syvemmin. Sen sijaan yksien kansien väliin ei tällaista kattausta ole minulle aiemmin vastaan tullut, kenties siksi että luen lähes yksinomaan suomenkielistä kirjallisuutta. Haikonen todella tietää mistä kirjoittaa, se on ilmeistä.

Blogini vuoden paras tietokirja on hyvin todennäköisesti löytynyt. Ainakin rima on nostettu todella korkealle!