perjantai 10. elokuuta 2018

Sami Kolamo: Urheilun mammuttitauti

Sami Kolamo: Urheilun mammuttitauti
Aviador 2018
Sivuja: 237

Minulla on usein näitä blogitekstejä kirjoittaessani se ongelma, että on vaikeaa keksiä, mitä kirjasta oikein voisi sanoa. Kaikki kirjat eivät herätä oikein mitään ajatuksia, eikä sitä haluaisi ryhtyä juonta tai sisältöäkään pelkästään kuvailemaan. Tämän kirjan kohdalla on aivan toisin. Jos kirjoittaisin kaikki ajatukset, mitä tämä on herättänyt, niin tästä tulisi taatusti pisin blogitekstini. Yritän välttää sitä.

Liikunnan ilo, rehti kilpailu, terveet elämäntavat ja esikuvallisuus. Siinä on muutama seikka, joilla ei ole kerrassaan mitään tekemistä huippu-urheilun kanssa. Sen sijaan erityisesti olympiakisoihin liittyy sellaisia piirteitä kuin korruptio, orjatyö, laittomuudet, ihmisten pakkosiirrot, puhumattakaan varsinaiseen urheilukisaan liittyvistä vilpistä, tulosmanipulaatioista, dopingista ja ties mistä. Valkoiset elefantit - eli suorituspaikat, joilla ei ole minkäänlaista käyttöä kisojen jälkeen - ovat aivan oma lukunsa.

Tämän kirjan käsittelyssä ovat erityisesti KOK olympiakisoineen, FIFA jalkapallon MM-kisoineen ja IAAF suurine yleisurheilukisoineen. Olympialaiset ovat jo hyvän aikaa olleet järjettömän suuri tapahtuma. Missään ei ole sellaista paikkaa, missä olisi jo valmiina suorituspaikat eri lajeille, paitsi ehkä aiemmilla kisapaikoilla, mutta niille jääneet valkoiset elefantit eivät tietenkään ole sellaisessa kunnossa, että ne kelpaisivat enää toisiin kisoihin, sillä kaiken kuuluu olla uutuuttaan kiiltävää. Kisoihin halutaan glamouria, eikä stadion, joka on jo nähty aiemmin, tarjoa sellaista.

Silloin kun kisat ovat liian suuret, tulevat korruptio ja väärinkäytökset ikään kuin sisään rakennettuina. Jos olet kisapaikan rakentamisesta vastaava viskaali, ja tiedät, että paikan on kerta kaikkiaan pakko olla valmis tiettyyn päivämäärään mennessä, maksoi mitä maksoi, niin sinulle tarjoutuu erinomainen tilaisuus kiristää järjestävää kisakaupunkia tai organisaatiota sillä, että jos he eivät maksa sinulle sopivaa, mukavan paksua siivua, niin kisapaikka ei kenties valmistukaan aivan ajoissa. Sama kiristystilaisuus koskee tietysti kaikkia rakentamiseen liittyviä urakoitsijoitakin. Tämä seikka on omiaan nostamaan näiden mammuttikisojen hintaa huimiin sfääreihin. Vastikään päättyneissä jalkapallon MM-kisoissa Pietariin rakennettu jalkapalloareena oli juuri tämän kaltaisen toiminnan mestarinäyte.

Mikäpä siinä korruptiossakaan vielä olisi, mutta kun kisapaikkoja rakennetaan orjatyöllä. Tulevien Qatarin MM-kisojen kisapaikkoja ovat olleet rakentamassa mm. pohjoiskorealaiset orjat, joiden kuukausipalkka on viitisen euroa. Vastineeksi tästä rahallisesta korvauksesta saa menettää ihmisoikeutensa ja olla ihan oikeassa kuolemanvaarassa surkeiden työolojen vuoksi. Kun kisapäivä lähenee, eivätkä kisapaikat ole kunnossa, tarvitaan lisää voitelurahaa. Se raha tulee tyypillisesti julkisista varoista, mutta valuu yksityisiin taskuihin, jotka todennäköisesti ovat jo valmiiksi pullollaan.

Useat huippu-urheilijat eivät voisi vähempää välittää rehdistä kilpailusta, vaan ainoa asia, jolla on merkitystä, on voitto. Joku pikajuoksija, jonka nimeä en enää muista, on sanonut, että hän ei piittaa siitä, vaikka kaatuisi maaliviivan jälkeen kuolleena maahan, kunhan hän vain on ylittänyt sen ensimmäisenä. Rehdin pelin lisäksi siis myöskin terveys on joillekin osallistujille sivuseikka. Toisaalta, vaikka itse kilpailuun tai siihen valmistautumiseen ei liittyisikään vilppiä, niin tarkastellaanpa vaikkapa keihäänheittäjiä. Moniko huippuheittäjä selviää urastaan ilman olkapääleikkausta? Tietyllä tavalla sitäkin voi ajatella dopingina: urheilija ei selviä omillaan, vaan tarvitse lääkärin apua. Lääkäri ei vain aina auta kemiallisin keinoin, vaan myös kirurgisin.

Kaikki edellä mainittu huomioiden onkin kiinnostavaa, miten urheilun yleinen imago voi olla niin puhtoinen ja ylevä. Ilmeisesti kyse onkin siitä, että ainoastaan se julkisuus- ja erityisesti mielikuva on positiivinen. Kulissit ovat kunnossa, mutta niiden takana piilee jotain sellaista, jota yleisö ei halua nähdä. Jos kulissiin välillä ilmestyy halkeama jai muu tirkistysreikä joka paljastaa takana rehottavan karmeuden, niin yleisö rauhoittelee itseään tuudittautumalla siihen itsepetokseen, että "se nyt oli vain poikkeus, mutta kyllä meidän urheilijamme sentään ovat puhtoisia ja kaikin puolin kunnollisia." Käsi sydämelle: miten uskottavaa se on?

Varoituksen sana on paikallaan: minun kohdallani tämä kirja vei maun kaikenlaisista (liian)isoista urheilutapahtumista. Toki niistä olisi mahdollista edelleen nauttia, mutta se vaatisi silmien ummistamista niiltä kulissien takaisilta näkymiltä. Minun kohdallani se ei ainakaan vielä onnistu, mutta kaikkien kohdalla ei liene samoin.

Yritän jatkaa ilon saamista liikunnasta ja oikeasti rehdistä kilpailusta, vaikka se olisikin harrastelua eikä tasoltaan kovin korkeaa. En myöskään halua olla ilonpilaaja ja estää muita ihmisiä nauttimasta myös huippu-urheilusta, mutta siihen liittyvää innostusta minun on vaikea jakaa.

sunnuntai 29. heinäkuuta 2018

Asko Sahlberg: Pilatus

Asko Sahlberg: Pilatus
Like 2016
Sivuja: 420
Lukija: Jukka Pitkänen
Kesto: 14h 29min

Pontius Pilatus oli Raamatun mukaan mies, joka tuomitsi Jeesuksen kuolemaan ristillä. Paljonkaan muuta en hänestä tiennytkään. Jos ajatellaan, että Raamatun teksti pitää paikkansa, niin millainen oikein on mies, jolla on munaa tuomita jumala kuolemaan? Miten hän sen itse koki? Miten hän päätyi sellaiseen ratkaisuun? Aivan juuri nuo kysymykset eivät ole tämän kirjan keskiössä, vaan pikemminkin kyse on Pilatuksen elämäkerrasta, tai ainakin siitä, millainen se olisi voinut olla.

Sahlberg on jo aiemmin kirjoittanut ilmeisesti vastaavanlaisen kirjan Herodeksesta, joten siinä mielessä hän liikkuu tutulla maaperällä.

Pilatus tunnetaan siis siitä, että hän oli Rooman käskynhaltijana Palestiinassa, eli hän oli Rooman vallan ylin edustaja siellä, mutta kuitenkin vastuussa ylemmilleen, eli ei voinut tehdä aivan mitä lystäsi. Ennen päätymistään Palestiinaan hänelle ehti tapahtua paljon muutakin.

Pilatus syntyy Hispaniassa, ryhtyy Rooman legioonalaiseksi ja osallistuu sotaretkelle Germaniaan, mistä selviää hengissä vain vaivoin. Hän pelastuu ja ystävystyy toisen legioonalaisen Seianuksen kanssa, joka myöhemmin kohoaa aivan vallan terävimpään kärkeen saakka, vaikkei keisariksi pääsekään. Roomassa Pilatus pääsee hyviin virkoihin, mutta kyllästyy ja turhautuu lopulta kaikkeen juonitteluun, ahneuteen ja vallanhimoon, ja pyytää siksi itse päästä Judaean prefektiksi, mikä kuulostaa olevan riittävän kaukana Rooman ytimestä.

Judaeassa on vastassa omat ongelmansa, mm. suosiota keräävät profeetat Johannes ja varsinkin Nasazathilainen, omalaatuinen puuseppä Jeshua. Pilatus kohtaa Jeshuan useita kertoja, ja heidän välinsä vaikuttavat yllättävänkin läheisiltä. Kaikki ei jatku niin leppoisasti kuin Pilatus toivoisi, vaan tapahtumat etenevät tunnetuin seurauksin. Tässä kohtaa on huomautettava, että Jeshua on kirjassa sivuhenkilö, ja lopulta hyvin pienessä roolissa. Se onkin luontevaa, sillä tämä on kirja Pilatuksesta, eikä Jeesuksesta, Raamatusta tai kristinuskostakaan.

Sahlbergin teksti toimii aivan erinomaisesti, ja tuo mieleeni Sinuhen. Jos Sinuhessa käytettiin usein sellaisia ilmaisuja kuin "puheesi on vain kärpästen surinaa korvissani", niin Sahlberg on osannut löytää oman sopivanlaisen tyylinsä. Tämä oli niin vakuuttava esitys, että nostan ilman muuta saman tien Sahlbergin nimen kärkipäähän omalla lukulistallani.

tiistai 24. heinäkuuta 2018

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja

Joni Skiftesvik: Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja
WSOY 1983
Sivuja: 236
Lukija: Juha Hyppönen
Kesto: 5h 36min

Olen ehtinyt lukea (tai pikemminkin kuunnella) pari Skiftesvikin kirjaa jo aiemminkin, mutta silti tämä kokoelma päätyi lukuvuoroon pääasiassa sen vuoksi, että Matti Ijäksen mainio Katsastus-elokuva pohjautuu muutamaan Skiftesvikin novelliin, joista kaksi on peräisin tästä kokoelmasta. Kyseiset novellit ovat erittäin hyvin tunnistettavissa, paikoitellen jopa repliikkejä myöten, mutta täysin yksi-yhteen ne eivät silti elokuvan kanssa mene.

Jos nuo pari novellia riittivätkin minulle perusteeksi tämän kirjan lukemiseen, niin ei niitä muitakaan tarinoita sovi väheksyä. Juuri novellit tuntuvat olevan Skiftesvikin ominta aluetta, sillä tässäkään kirjassa ei ollut mielestäni ainuttakaan heikkoa kohtaa. En ole varma, olisivatko juuri Katsastuksen novellit olleet minulle ne parhaat, jollen olisi niitä erityisesti odottanut.

Pidemmittä jaaritteluitta voisin sanoa, että jos Katsastus kolahti, niin tässäpä sinulle luettavaa!