torstai 17. tammikuuta 2019

Eve Hietamies: Yösyöttö

Eve Hietamies: Yösyöttö
Otava 2010
Lukija: Antti Virmavirta
Äänikirjan kesto: 10h 44min

Antti Pasanen on toimittaja ja vastasyntyneen pojan isä. Hän joutuu yllättäen yksinhuoltajaksi, kun vaimo ilmoittaakin ettei hänestä ole tähän, ja lähtee taksilla tiehensä.

Jos joku päättäisi kirjoittaa kirjan tilanteessa, jossa nainen jää yllättäen yksinhuoltajaksi kun mies lähtee lapsen syntymän jälkeen omille teilleen, niin tuo asetelma yksin ei riittäisi sisällöksi. Kun yksinhuoltajaksi jääkin äidin sijaan isä, on tilanne hieman erilainen. Tämä kirja keskittyy oikeastaan kokonaan siihen erilaisuuteen.

Antti ei ole perehtynyt vauvan hoitamiseen liittyviin asioihin oikeastaan yhtään, vaan kaikki tulee hänelle yllätyksenä. Hänen persoonansa ei vaikuta aivan niin vastuuttomalta miltä tuo tilanne kuulostaa, mutta tällä tavalla sitä edellä mainittua sisältöä on saatu luotua lisää, ja samalla muutamia ihan hauskoiltakin kuulostavia väärinkäsityksiä.

Pakon edessä Antti selviytyy vanhempana olosta yhä paremmin, vaikka matkalla onkin mutkia ja töyssyjä. Lukijalle - ainakin sellaiselle joka on itsekin osallistunut pienen lapsen hoitoon - matka kuulostaa tarpeettoman hankalalta, mutta juuri sen varaanhan koko kirja on rakennettu. Monta seikkaa olisi voinut hoitaa helpomminkin, ja ottaen huomioon Antin ammatin ei tiedon hankkimisenkaan pitäisi hänelle olla aivan niin vierasta kuin nyt annetaan ymmärtää.

Vaikka tämä onkin kirjoitettu melko kevyeen sävyyn, on takana myös jotain ajatuksia herättävää. Yhteiskunnassamme puhutaan tasa-arvosta siellä ja täällä ja toisinaan se tuntuu menevän jo liiallisuuksinkin. Siitä huolimatta tällainen kirja on mahdollista kirjoittaa ja onpa siitä tehty oikein elokuvakin. Miten tasa-arvoisia oikein olemme, jos on näin erikoista, kun lapsen hoitajana onkin äidin sijaan isä?

torstai 22. marraskuuta 2018

Mari Manninen: Kiinalainen juttu

Mari Manninen: Kiinalainen juttu - 33 Kiina-myyttiä, jotka vaativat kumoamista
Atena 2018
Sivuja: 235

Muistelen, että kun olin lapsi, käytettiin Kiinaa ainakin lasten puhekielessä merkitsemään jotain hyvin kaukaista ja erilaista, mutta ei välttämättä juuri kiinalaista. Siitä on aikaa kulunut jo yli kymmenen vuotta, ja Kiina on kasvanut talousmahdiksi ja väkimäärältäänkin suorastaan käsittämättömän suureksi. Ylipäätään maailma on kutistunut, tiedonkulku mullistunut, eikä samanlainen lapsellinenkaan "kiinalainen"-sanan käyttö toimisi enää samalla tavalla. Nämä seikat eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että yleinen tietämyksemme Kiinasta olisi parantunut niin paljon, etteikö harhaluuloja kumoavalle kirjalle olisi edelleen paikkansa.

  • Kiinalla on 5000-vuotinen historia
  • Kiinan muuri näkyy kuuhun
  • Kiinalaisilla ei ole käytöstapoja
  • Kiinalaiset syövät aina riisiä
  • Kiinalaiset syövät koiria
  • Pekingin ilmansaasteet ovat maailman pahimmat
  • Kun osaa kiinaa, pystyy juttelemaan 1,4 miljardin ihmisen kanssa
  • Kiinalainen tuote on huonolaatuinen
Tuossa on poimittuna kahdeksan Kiinaa koskevaa myyttiä, jotka ovat samalla kirjan lukuja, joten niitä ei pelkästään kumota, vaan aihetta käsitellään hieman laajemminkin. 

Ruoka on lähellä sydäntäni. Voin hyvin uskoa, että sillä, mitä meille tarjotaan "kiinalaisen" ravintolan lounasbuffetissa, on vain vähän tekemistä sen kanssa, mitä kiinalaiseen keittiöön todellisuudessa kuuluu. Sivuhuomautuksena on mainittava, että kiinalaisesta keittiötä puhuminen on jo itsessään väärin, sillä kyse on niin valtavasta alueesta, että olisi oikeampaa puhua esim. kantonilaisesta, sichuanilaisesta, hunanilaisesta, shaanxilaisesta ja yunnanilaisesta ruoasta, jotka kaikki eroavat toisistaan niin paljon, etteivät ne millään sovi yhden ainoan "keittiön" alle.

Kielen kanssa on hieman samoin kuin ruoankin: ei ole olemassa yhtä ainoaa kiinan kieltä, jota kaikki kiinalaiset osaisivat tai edes ymmärtäisivät. Meidän mielestämme ruotsi ja norja ovat eri kieliä, mutta kiinalaisen näkökulmasta kyse olisi vain saman kielen eri murteista. Kiinan eri murteiden erot vain ovat ilmeisesti paljonkin suurempia kuin erot ruotsin ja norjan kielten välillä.

Tämä oli varsin kiinnostavaa luettavaa, mutta minä kyllä pidän yleensäkin harhakuvitelmieni oikaisemisesta. Aiheena Kiina on totta kai aivan liian laaja, jotta sitä voisi kuvitella oikaisevansa yhden ainoan kirjan avulla, varsinkin kun sivumääräkin on hyvin maltillinen. Sen vuoksi onkin kerrassaan mainiota, että kirjoittaja on liittänyt kuhunkin lukuun oman lukusuosituksensa niille, jotka haluavat tutustua juuri siihen aiheeseen syvällisemmin. Näkisin vastaavan tavan kernaasti muissakin tietokirjoissa, jos se suinkin on mahdollista - väkisin ei kannata.

Tämä on sellainen Kiinaa koskevan yleissivistyksen päivityspaketti, joka kuuluu kaikkien luettavaksi, jos nuo edellä listatut esimerkkiväittämät suinkin kuulostavat todenmukaisilta. 

keskiviikko 21. marraskuuta 2018

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää


Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga 2014
Lukija: Kari Ketonen
Kesto: 8h 50min
Sivuja: 301

Helsinkiläisjuristi Katja Karhuvuoma on mennyt muoniolaisen miehensä kanssa naimisiin lyhyehkön seurustelun jälkeen. Pariskunta asuu yhdessä miehen kotiseudulla, missä Katja on saanut kunnanjohtajan pestin. Tehtävä ei ole lainkaan leppoisa, sillä hänen on määrä ajaa läpi kuntaliitos Enontekiön kanssa. Muoniolaisille liitos sopisi kyllä, mutta enontekiöläisiä edustavat itsenäiset saamelaiset, joiden itsepäisin edustaja on Katjan appiukko Piera. Katjan anoppi Liisa puolestaan on seudun ainoa poliisi. Ja "seutu" tarkoittaa sitä, että jos Liisa ei ole töissä, niin seuraavaksi lähin poliisi on usean tunnin matkan päässä.

Jos ei tässä asetelmassa ja erikoisissa persoonissa ole vielä tarpeeksi, niin tärkeä osa kirjasta liittyy salaperäiseen Wifebeater Revenge Clubiin, josta en halua kertoa spoilerivaaran vuoksi enempää.

Heikkinen on poiminut mukaan monta yksittäistä aihetta, joista jokainen olisi yksinäänkin pystynyt kannattelemaan kokonaisen kirjan. Nyt niiden käsittely on jäänyt lyhyenlaiseksi, mikä kylläkin sopii siihen, että kyseessä on tragikomedia. Juonen kannalta lähestulkoon umpikujalta tuntuneet tilanteet on ratkaistu vähän liiankin nopeasti ja helposti. Minulle jäi hieman epäuskottava jälkimaku, sillä jos ongelma on ratkaistavissa yhdellä yksittäisellä toimenpiteellä, niin onko se todella ollut ongelma alun alkaenkaan? Tai miksi se on saanut olla ongelma niin pitkään?

Oma luku- (tai kuuntelu-) kokemukseni jäi hajanaiseksi. Yksittäiset osat toimivat hyvin, ja varsinkin Piera on hahmona onnistunut suunnattomassa ärsyttävyydessään. Palaset eivät minun mielestäni vain loksahtele aivan saumattomasti paikoilleen, eli kokonaisuus ei pääse kasvamaan osiensa summaa suuremmaksi, mitä tietysti aina toivoisi ja odottaisi.