sunnuntai 5. helmikuuta 2017

George Orwell: Eläinten vallankumous

George Orwell: Eläinten vallankumous
Suomennos: Panu Pekkanen
WSOY 1969, alkup. 1945
Sivuja: 126

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti klassikko-osastoon. Tarina lienee useimmille tuttu, vaikkei kirjaa olisi luettukaan. Itse asiassa tämä satiirinen esitys niin yleisestä ilmiöstä, että tarina tosiaan on useimmille tuttu, vaikkei ikinä olisi mitään tähän kirjaan viittaavaa lukenutkaan (tai nähnyt elokuvaa).

Kartano-nimisen maatilan eläimet tekevät vanhan karjun oppien mukaisesti vallankumouksen. He julistautuvat vapaiksi ihmisistä ja laativat lyhyen listan sääntöjä ja periaatteita, joiden tulee olla aina voimassa. Niiden tarkoituksena on pitää kiinni vallankumouksen jälkeen saavutetusta tilanteesta ja ideologisista ihanteista, ja siinä valossa voi hyvin sanoa, että muutokset tapahtuisivat huonompaan suuntaan.

Aluksi eläimet tosiaan ovat tasavertaisia keskenään. Tilaa on kuitenkin pidettävä ja sen toimintaa organisoitava, jotta voitaisiin edetä nykytilanteesta johonkin, ja siat ottavat kernaasti vetovastuun itselleen. Hyvin pian kahden karjun - Stalinin ja Trotskin, anteeksi, siis Napoleonin ja Lumipallon - välillä alkaa valtataistelu, josta lopulta voittajana selviää vain toinen.

Vähän kerrassaan valta nousee sikojen ja eritoten Napoleonin päähän ja hän alkaa ottaa erivapauksia ja muokata niin sääntöjä kuin vallitsevaa totuuttakin omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Lopulta on saavuttu tilanteeseen, jossa alkuperäisestä ideologiasta ei ole jäljellä enää mitään, eikä ole helppo edes löytää eroa sikojen ja ihmisten johtamistavan väliltä.

Kyse on siis kuvauksesta, miten valta-asemalla on taipumusta turmella vallanpitäjät. Tässä tapauksessa sioilla on aivan vastaavanlainen kiistämätön ja horjuttamaton valta-asema kuin ihmisilläkin; ei ole mitään keinoa millä sitä voitaisiin horjuttaa, paitsi uusi vallankumous. Minusta erityisen tärkeää oli huomata se, että kun siat hallitsivat totuutta (eli tiedotusvälineitä), oli muiden eläinten todellakin mahdotonta kiistää tai kyseenalaistaa mitään, sillä niillä oli käytettävissään ainoastaan oma muistinsa, ja sekin ainoastaan pienellä osalla eläimiä. Sioilla sen sijaan oli ihan kirjoitettua ja virallista tekstiä. Kaikenlaiset yritykset rajoittaa vapaata tiedonvälitystä on pidettävä epärehellisenä vallankaappauspyrkimyksenä.

En ole niin hyvin selvillä historiasta, että osaisin sanoa miten tarkasti kirjasta löytyy yhteneväisyyksiä Neuvostoliiton vuoden 1917 jälkeisille tapahtumille, mutta tietääkseni sitä on ainakin käytetty kirjan esikuvana. Viime kädessä se ei edes ole kiinnostavaa, vaan kiinnostavaa on ainoastaan se, miten valtavan uskottavalta tarinan kehitys kuulostaakaan! Ehkä uskottavuus johtuu siitä, että tarina on tosi, ja ilmiö muutenkin on ihmisyyteen syvälle juurtunut. Valitettavasti.

Tämä on sen verran lyhyt kirja, että jos kuka ei sitä vielä ole lukenut, niin kipin kapin kirjastoon tai kirjakauppaan! Tämä kuuluu ihan kaikkien yleissivistykseen.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Jarkko Tontti: Lento

Jarkko Tontti: Lento
Otava 2013
Sivuja: 252

Pelottavan suuri asteroidi 433 Eros uhkaa osua Maahan. Tieto on ehdottoman salaista, ja se on tarkoitettu ainoastaan niiden avainhenkilöiden nähtäväksi, joita tarvitaan uhan torjumisessa. Yksi keskeisistä henkilöistä on Tiitus Toiviainen, 57-vuotias professori, jonka erityisosaamiseen kuuluu juuri tuo nimenomainen asteroidi sekä hänen vaimonsa mukaan nimetty Aurora-torjuntamenetelmä.

Äkkiseltään kuvaus kuulostaa siltä, että johan tuo leffa on nähty ennenkin, tai jos uhkaa ei voida torjua, niin ainakin maailmanlopusta on ehditty lukea. Mutta tässäpä ei olekaan pääosassa sankarillinen maailman pelastus tai filosofinen pohdinta siitä, mitä seuraa jos ihmiset tietävät ennalta kuolinhetkensä, vaan ihan vain keski-ikäisen tiedemiehen pohdinta siitä, mikä juuri hänelle on juuri sillä hetkellä tärkeää.

Tiitus suhtautuu kyllä maailman pelastamiseen vakavasti, mutta tässä hetkessä eläen on tärkeämpää kysymys siitä, voisiko tänään olla kolmen naisen päivä. Tiitus on alfauros, ja mielestään onnellisesti naimisissa. Syrjähypyt eivät ole keneltäkään pois, sillä niin isosta miehestä riittää helposti useammallekin naiselle. 11-vuotias poika Vesakin käy välillä mielessä, mutta vaikuttaa viime kädessä sivuseikalta, vaikka Tiitus yrittääkin itselleen muuta uskotella.

Ihmiskuntaa uhkaa tuho, mutta onko sillä väliä, jos vaimo tai rakastajatar jättää Tiituksen? Maailma voi loppua, mutta kukaan nainen ei voi jättää Tiitusta. Tiitus on se, joka jättää, eikä nainen.

Asteroidin nimi ei ole sattumaa, ja on selvää, että on vedettävissä vertauskuvallisia yhteyksiä Tiituksen oman elämän, rakkauselämän, hänen tieteellisen uransa, ihmiskunnan ja asteroidin välillä. Siitä en ole lainkaan varma ovatko ne tarpeellisia, sillä ei tuo kuvio nyt niin mutkikkaalta kuulosta muutenkaan. Ilkeämielisesti voisi tiivistää, että Tiitus on 57-vuotias teini, joka uskoo omaan ylivertaisuuteensa rakastajana ja pyrkii toteuttamaan itseään sillä saralla mistään piittaamatta.

Lento on kuvaus itsekkäästä ja itsekeskeisestä miehestä. Vaikkei hän juuri herätä tarvetta tuntea sympatiaa, niin kateutta nyt kuitenkin. Menestynyt paskiainen!

maanantai 9. tammikuuta 2017

Ilkka Remes: Kiirastuli

Ilkka Remes: Kiirastuli
WSOY 2016
Sivuja: 442

Kiirastuli on jatkoa Remeksen edelliselle kirjalle Jäätyvä helvetti. Kyse on vaihtoehtoisesta historiasta, missä Suomen ja Venäjän välit ovat merkittävästi todellista viileämmät. Suomi on joutunut ulkopoliittisesti tilanteeseen, jossa se ei voi odottaa juurikaan tukea EU:lta; kavereita ei oikein ole. Venäjä käyttää tilanteen hyväkseen ja teki edellisessä kirjassa iskun, jolla Suomi saatiin nopeasti polvilleen ja myöntyi antamaan Venäjälle sen haluaman tukikohdan Ahvenanmaalle ja Hankoon.

Kiirastulessa on eletty muutama kuukausi eteenpäin. Eurooppalaisia kavereita Suomella ei edelleenkään ole, mutta amerikkalaiset tarjoavat apuaan ja mahdollista pikaistettua Nato-jäsenyyttä. Venäjää se ei ymmärrettävästi miellytä, ja niinpä se aloittaa seuraavan operaation, jolla pyritään pakottamaan Suomi eroon Natosta ja Yhdysvalloista.

Minun makuuni näissä molemmissa kirjoissa on parasta se, että tapahtumat ovat varsin uskottavia. Tilanne on kylläkin kehittynyt ja kärjistynyt hiljalleen pienin askelin, ja todellisuudessa (toivottavasti) se ohjattaisiin toisin. Joka tapauksessa lukijan on helppo keskittyä seuraamaan juonen kulkua sen sijaan että voisi tuhista mielessään, "ettei noin voisi oikeasti käydä." Venäjän käyttämän operaation ydin kuulostaa todella pelottavalta, ja on vaikea nähdä, miten sitä voisi todella estää, jollei ole jo etukäteen hyvin varustautunut.


Vaikka luen ihan mielelläni Remeksen kirjoja, niin viime kädessä tämä päätyi kuitenkin luettavakseni Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektin myötä, sillä kyseessä on vuoden 2016 kirja. Se ei tarkoita, että tämä olisi vuoden paras kirja, mutta se on valittu edustamaan tätä vuotta. Valinta vaikuttaa osuvalta, sillä tämä on melkoisen tiukasti kiinni juuri nykyhetkessä. Jopa niin tiukasti, että jo lukiessani minulle tuli mieleen, että mitenköhän tämä mahtaa toimia myöhemmin? Mitä kauemmas nykypäivästä edetään, sitä vaikeampi on punnita tapahtumien uskottavuutta. (Tässä välissä on huomautettava, että tulevaan uskottavuuteen liittyy läheisesti se, mitä todella tulee tapahtumaan. Jos Remeksen todellisuus sattuisikin tapahtumaan oikeasti, niin tämä välipohdinta muuttuisi tyystin turhaksi :)

Venäjän operaatioon liittyy läheisesti Syyrian kriisi ja yleisesti netissä käytävä "vuoropuhelu", jossa ei aina anneta tosiasioiden häiritä hyvää meuhkaamista. On harmi, ettei Remes päässyt kunnolla käyttämään Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjaa viitteenä, sillä se olisi sopinut teemaan erinomaisesti. Nuo kaikki kolme edellä mainittua seikkaa ovat omiaan sitomaan kirjan juuri tähän päivään.

Spoilerivaarasta välittämättä kerron, että kirja ei saavu mihinkään siistiin päätepisteeseen, jolla tämä vaihtoehtoinen historia voitaisiin kääriä pakettiin ja aloittaa seuraavassa kirjassa uusi. Pikemminkin näen tämän väliteoksena, joka on jatkoa edelliselle ja joka vaatii saamaan vielä oman jatko-osansa, jottei tarina jäisi kesken. Aloin miettiä, onko tämäkin nykypäivää kuvaava ilmiö? Myönnän auliisti sen, ettei näitä kaikkia tapahtumia kannattaisi edes yrittää tunkea yhteen kirjaan, mutta toisaalta menestyskirjailijalla ei siihen liene edes halua. Jos tiedetään, että kirja tulee joka tapauksessa saamaan runsaasti lukijoita, niin ei ole mielekästä edes yrittää tehdä sitä yksittäisenä, vaan mieluummin panostetaan sarjoihin ja sitä kautta varmistetaan se, että seuraavallakin osalla on jo ostajat valmiina. Ei tämä mikään uusi ilmiö ole, mutta onko painottunut aiempaan verrattuna, en tiedä. Jonkun kokeneemman lukijan pitäisi kertoa.

Minulle on jäänyt myös mieleen tämän kirjan telkkarimainos, missä jossain sotakentällä vedetään salkoon Venäjän lippu Suomen lipun tilalle. Kun ylipäätään kirjoja mainostetaan telkkarissa vähänlaisesti, niin onko Remeksen kirja todella se, jolle se mainosaika uhrataan? Ostetaanhan sitä isänpäivälahjaksi muutenkin. Toinen ko. mainoksesta mieleen jäänyt seikka oli se, ettei se liittynyt kirjaan juuri mitenkään. Lipun vaihto näytti dramaattiselta ja oli sikäli hyvin onnistunut, mutta samalla kuvalla olisi voinut myydä paljon muutakin.

Kaunokirjallisena taidonnäytteenä tämä ei ollut kovin kummoinen, mutta ei Remes siihen pyrikään. Hänen kirjojensa on tarkoitus myydä, ja siinä tällainen suoraviivainen toimintakuvaus yhdistettynä riittävään tunnettuuteen ja markkinavoimiin näyttää olevan avain menestykseen.

Vilkaise myös, mitä Kirsi ja Tomi tästä kirjoittivat. Ja jos et lue tekstiä heti tuoreeltaan, niin Ylen 101 kirjaa -sivustolta löytyy vielä kaksi bloggausta lisääkin!