Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Teos 2011, 233 sivua.
Isänmaan tähden on ensimmäinen tämän vuoden Finlandia-ehdokkaista, jonka luin. Odotukset olivat korkealla, koska kaikkien ehdokkaiden oli määrä ohittaa todella kovia kilpailijoita, mm. kovasti mediassakin näkyvyyttä saanut Layla. Tietysti se on otettava huomioon, ettei kyse ole yksinkertaisesta kunkin vuoden kirjojen hyvyyskilpailusta, mutta ainakaan silkkaa hutia ei odota saavansa ehdokkaidenkaan joukosta (ja se 'huti' ei sitten liity mitenkään arvostelussa olevaan kirjaan).
Antti Vallas on ollut sodassa mukana natsien puolella. Hän kuului SS-joukkojen suomalaispataljoonaan; siinä fakta, jota ei ole ruukattu laskea ansioluettelossa aivan positiivisimpaan päähän. Tosiasia kuitenkin on, että taistelun tuoksinassa ei päällimmäisenä ole mielessä ne hienolta kuulostavat asiat, joista puhutaan juhlapuheissa. Samoin on muistojen laita. Ne tapahtumat, jotka tunkevat uniin vielä vuosikymmentenkin päästä eivät liity kunniamerkkien kiinnittämiseen rintapieliin eikä tahdikkaaseen ohimarssiin univormut prässättyinä ja kypärät kiillotettuina. Uniin tunkee multaan sekoittuvan veren ja mättäällä lojuvien suolten haju, irtonaiset raajat, pakkasessa huurtuneet ruumiskasat ja eritoten kuolema. Toverien ja vihollisten - ihmisten - kuolema.
Kirjan tapahtumat ajoittuvat sekä 40- että 90-luvuille. Antin muisti ei enää palvele isäntäänsä asianmukaisesti, vaan hän on juuttunut 40-lukuun. Ympärillä ovat vaimo, tytär ja serkku, mutta Antti näkee ja kuulee heidän paikallaan vain kolme jo kauan sitten kuollutta asetoveriaan. Mitä miehelle on oikein tapahtunut, kun samat kasvot tunkevat hänen todellisuuteensa vielä viiden vuosikymmenen jälkeenkin? Ja kumpiko on viime kädessä rankempaa: tapahtumat itse, vaiko se, että niitä joutuu kantamaan sisällään loppuun saakka?
Linturin tarina Antin ja Erkkien sotamatkasta ei ole ruusuista luettavaa. Takakannessa mainitaan kirjan "ravistelevan sankarimyyttejä". Liekö se samalla syynä siihen, miksi päähenkilöt on pitänyt sijoittaa SS-joukkoihin eikä suomalaisten omille rintamille? Henkilökohtaisesti suhtaudun erittäin voimakkaalla varauksella sellaisiin käsitteisiin kuin etiikka ja moraali, kun ne yhdistetään sotaan. Minun on vaikea uskoa, että mikään sota oleellisesti poikkeaisi toisista näiden osalta, ulkoisesti ne toki voivat näyttää erilaisilta. Arvelen Linturin ajattelevan samansuuntaisesti, mutta hänen oli pakko sijoittaa miehet SS-joukkoihin, sillä yhteiskuntamme ei ehkä ole valmis tunnustamaan sitä, että vastaava olisi ollut mahdollista myös Suomen armeijassa. Kukin voi kysyä itseltään, onko syytä uskoa suomalaisen sotilaan mielen jollain tavalla poikkeavan kaikista maailman muista kansoista. Tässä kirjassa suomalaiset taistelevat venäläisiä vastaan, ja sankarius määräytyy sen perusteella, minkä maan asepukua sotilas kantaa.
Finlandia-palkinto annetaan vuosittain ansiokkaan romaanin johdosta. Sen verran vahvasti näen tämän kirjan ottavan kantaa, että asemaa palkintoehdokkaana voi pitää perusteltuna. Varsin kiinnostava esikoinen on kyseessä, jäämme mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleman pitää!
Blogistaniasta Isänmaan tähden löytyy ainaskin Morrelasta, Katjalasta, Nooralasta, Jum-Jumilasta ja Päkälästä.
