perjantai 1. joulukuuta 2017

Maurice Leblanc: Arsène Lupin, herrasmiesvaras

Maurice Leblanc: Arsène Lupin, herrasmiesvaras
Suomennos: Jalmari Finne
E-painos Oy 2013, alkup. 1907
Sivuja: 182

Arsène Lupin on tuttu nimi, vaikka kirjoissa hän tuleekin minulle vastaan nyt ensimmäistä kertaa. Käsittääkseni tämän tekijänoikeudet ovat jo vanhentuneet, joten e-kirjankin saa ladata itselleen laillisesti ihan ilmaiseksi. Näin kirjabloggaajan kannalta huonona puolena on se, ettei kirjalle silloin ole olemassa kunnollista kansikuvaa, vaan samanlainen olisi todennäköisesti tarjolla muillekin vastaaville: tekstit vain vaihtuisivat kannen pysyessä muuten samana.

Tässä kirjassa on seitsemän tarinaa, alkuperäisteoksesta on jostain syystä jätetty kaksi suomentamatta. Tarinat ovat toisilleen kronologista jatkumoa, ja voisivat sikäli muodostaa yhtenäisenkin kirjan, joskin se olisi silloin kovin sirpaloitunut.

Arsène Lupin on siis maailman taitavin varas, mutta samalla henkeen ja vereen herrasmies. Hänen röyhkeydellään ei näytä olevan mitään rajaa, sillä hän saattaa esim. ilmoittaa uhrilleen jo etukäteen, että tämä voi toimittaa Lupinin luettelemat esineet hänelle jo valmiiksi, tai vaihtoehtoisesti hän tulee itse varastamaan ne ilmoittamallaan ajanhetkellä, mutta siinä tapauksessa hän vie enemmän. Luonnollisesti tähän kuuluu se, että Lupin mainitsee jonkun esineen olevan väärennös eikä se siksi häntä kiinnosta, samoin kuin se, ettei kenenkään muun kuin omistajan edes pitäisi tietää, mitä kokoelmiin edes kuuluu. Sanalla sanoen Lupin siis tekee asioita, joiden pitäisi olla mahdottomia. Eräänlainen taikuri siis.

Nämä ovat vanhoja tarinoita, ja tietenkin aikaansa sidottuja. Toisaalta, en näe mitään estettä sille, etteikö näin taitava varas kykenisi toimimaan menestyksekkäästi nykypäivänäkin. Kohteet ja toimintatavat vain olisivat erilaisia, mutta esim. valepuvut ja naamioituminen toimisivat epäilemättä edelleen, enkä usko että ihmisten herkkäuskoisuus tai johdateltavuus olisivat muuttuneet yhtään miksikään. Pikemminkin nykypäivän teknologian monimutkaisuus on johtanut siihen, että tavallisilla ihmisillä on entistä vähemmän mahdollisuuksia tietää sitä, miten asioiden pitäisi toimia, ja kenties vain asiantuntija voi havaita sen, että jossain järjestelmässä onkin vikaa.

Nämä ovat viihdyttävää luettavaa, ja tietyllä tapaa ajattelen niiden kuuluvan lukijoiden yleissivistykseen. Kunpa vain voisi saada nykypäivään sovitetun version! Siinä valossa en yhtään ihmettele, että nämä ovat olleet kovin suosittuja.

perjantai 24. marraskuuta 2017

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli
Like 2016
Sivuja: 301

Kirja alkaa vauhdikkaasti: heti ensimmäisessä kohtauksessa päähenkilö Jaakko Kaunismaa, Haminalainen sienialan yrittäjä, saa kuulla kuolevansa. Ei kovin järisyttävä uutinen noin yleensä, mutta Jaakon kohdalla tuo hetki koittaisi varsin pian, muutaman päivän tai viikon kuluttua. Tällaiset asiat on tapana jakaa läheisten kanssa, ja niin Jaakkokin aikoo tehdä. Kotiin palatessaan hän joutuu toteamaan, ettei tilaisuus ole kaikkein otollisin, koska vaimo onkin parhaillaan suorittamassa sukupuoliaktia sienifirman työntekijän kanssa.

Vaikka elämäntilanne on melkoisesti muuttunut aamusta, jolloin hän vielä meni lääkäriin pitkittyneen flunssan johdosta, ei Jaakko häkelly. Hän päättää yrittää selvittää, kuka hänet on myrkyttänyt. Lähtökohta tarinan kirjoittamiselle on mitä mainioin: jos ihminen tietää kuolevansa pian, hän on vapaa monista itsestäänselvyyksinä pitämistämme lainalaisuuksista, ja siitä seikasta kirjailijan on hyvä ammentaa.

Tässä on kyse ilman muuta dekkarista, mutta tyylilaji on musta komedia. Jos dekkareita julkaistaankin päätähuimaavaa tahtia, niin olen kokolailla varma, että tämä erottuu silti joukosta. Aiemmat kokemukseni Tuomaisen kirjoista ovat olleet kaksijakoisia: joihinkin olen ihastunut, ja toiset eivät ole oikein sytyttäneet. Mies joka kuoli kuuluu ensimmäiseen ryhmään. Jos tämä tarina olisi kirjoitettu ihan tavallisena dekkarina, niin olisin pitänyt joitain juonenkäänteitä pitkästyttävän epäuskottavina, mutta tällaiseen tyyliin yhdistettynä ne toimivatkin ihan hyvin.

Minulle tämä oli oikein piristävän erilainen kirja. En usko, että kukaan voisi luoda uraansa pelkästään tällaisten kirjojen varaan, mutta yksittäisenä tapauksena tämä toimii hyvin. Suosittelen kokeilemaan!

En malta olla mainitsematta: tällä kertaa pidän todennäköisenä, että kirjan päähenkilö ei tule esiintymään kokonaisessa dekkarisarjassa :)

perjantai 10. marraskuuta 2017

Pertti Mustajoki: Vähennä kaloreita ilman dieettiä

Pertti Mustajoki: Vähennä kaloreita ilman dieettiä
Duodecim 2016
Sivuja: 144

Laihdutuskirja? Uutta tässä blogissa, mutta muuten näitä lienee vaikka kuinka paljon. Kyselyissä varsin merkittävä osa suomalaisista kertoo yrittäneensä laihduttaa viimeisen vuoden aikana. Yleensä laihdutusta ajatellaan kuurina, jonka aikana kärvistellään ja paino putoaa, ja sen jälkeen voidaan taas rypeä ja mässäillä - ja kerätä pudotettu paino takaisin korkojen kera.

Professori Mustajoen lähtökohta painonpudotukseen on hyvin käytännöllinen: ei dieettejä, koska ne eivät yleensä toimi. Jos toimisivat, ei tätä kirjaa tarvittaisi. Sen sijaan tarjolla on kymmeniä ihan konkreettisia keinoja, joilla kaloreiden saantia voi vähentää pitkällä tähtäimellä ja siten laihtua "kuin itsestään". Kaikki keinot ovat hyvin perusteltuja, taustalla on valtaosin ihan oikeaa tutkimustietoa. Siihen nähden, miten paljon ravintoasioista nykyään kirjoitetaan, on mukana hämmästyttäviäkin seikkoja, mutta silti varsin uskottavia.

Näin insinöörinä tämä kirja oli minulle mieluinen: lähestymistapa on käytännöllinen ja kaikki on erittäin järkeenkäypää. Tunnistin välittömästi useita kohtia, joiden suhteen olen toiminut väärin, ja jo kertakokeilulla huomasin niiden ongelmien olevan ratkaistavissa.

Millaisia nämä taikakeinot sitten ovat? Otetaan muutama esimerkki (nämä ovat omia käsityksiäni, eivät Mustajoen tekstiä):
  1. Juoma ei tee kylläiseksi. Nesteet poistuvat mahalaukusta niin nopeasti, että ne eivät ehdi vaikuttaa kylläisyyden tunteeseen. Sen vuoksi kaikki juomasta saadut kalorit ovat kylläisyyden kannalta ylimääräisiä.
  2. Suurelta lautaselta syödään enemmän. Jos syön pieneltä lautaselta annoksen ruokaa, tunnen itseni kylläiseksi. Jos syön sen saman annoksen suuremmalta lautaselta, jolla määrä vaikuttaa pienemmältä, en tulekaan yhtä kylläiseksi.
  3. Maha ei tunnista kaloreita. Jos syön pienehkön määrän hyvin kaloritiheää ruokaa, en tule kylläiseksi, koska määrä on pieni, vaikka kaloreita onkin tullut jopa yli tarpeen. Jos sen sijaan syön vain pienen määrän kaloritiheää ruokaa ja täydennän sitä jollain kaloriköyhällä kuten kasviksilla, tulenkin kylläiseksi, koska ruoan määrä on riittävä. (Tässä kohtaa on huomautettava, että pelkistä kasviksista ei tule kylläiseksi, eli sitä "oikeaakin ruokaa" on oltava mukana.)
  4. Tee kaloritiheiden ruokien syöminen vaivalloisemmaksi. Laita ne pois näkyvistä ja sen sijaan laita näkyville ja hyvin saataville jotain, mitä voi turvallisin mielin napostella. Poissa silmistä, poissa mielestä.
Vastaavan kaltaisia neuvoja on tarjolla tosiaan kymmeniä. En aio spoilata niitä tämän enempää. Jos kiinnostus heräsi, niin suosittelen ilman muuta lukemaan kirjan kokonaan.

Kuten laihdutus aina, vasta pitkän ajan tulokset ovat ratkaisevia. Itse olen ehtinyt noudattaa näitä ohjeita - tai siis vain pientä osaa niistä - vasta viikon verran. Olen tehnyt kourallisen muutoksia, ja ne ovat tuntuneet toimivilta. Nälkää en ole joutunut tuntemaan lainkaan, enkä muutenkaan tekemään mitään vastenmielistä. Kaikki muutokset ovat olleet sellaisia, että kuvittelen voivani jatkaa niitä hamaan iäisyyteen saakka. Yksikään ei ole sellainen, josta ajattelisin että kärvistelen sen kanssa nyt jonkin aikaa / siihen asti että paino on pudonnut tms. En siis odota, milloin tämä loppuu ja saan taas syödä.

Aika näyttää, miten hyvin tämä toimii. Sitä saa kaikin mokomin minulta tiedustella, vielä aikojenkin kuluttua :)

(Sivuhuomautuksena voisin mainita, että noin vuosi sitten pudotin painoani yli kymmenen kiloa karppaamalla. Sitäkin tapaa pidän toimivana, sillä paino putosi varsin nopeasti ja kuurin jälkeen terveys oli muutenkin mallillaan. Paino ei ole vuodessa tullut takaisin, mutta ei toisaalta ole myöskään pudonnut enempää, kuten olin hieman toivonut. Karppaus oli kuitenkin selkeästi dieettiluontoinen, pysyvästi minusta ei siihen olisi. Myöskin kynnys uuteen karppausharppaukseen tuntuu kovin korkealta.)

perjantai 3. marraskuuta 2017

Anto Leikola: Sammakoiden nahkea todellisuus

Anto Leikola: Sammakoiden nahkea todellisuus - esseitä tieteestä, luonnosta ja kulttuurista
Into 2017
Sivuja: 200

Kustantajan esittelyn mukaan Anto Leikola on ehtinyt julkaista jo parikymmentä esseekokoelmaa ennen tätä. Minä en ole niihin tutustunut, eikä Leikolan ala biologia muutenkaan ole sieltä tutuimmasta päästä. Näitä esseitä ei ole kirjoitettu tätä kokoelmaa varten, vaan kaikki on julkaistu jo aiemmin jossain vuosina 1998-2010.

Hauska yhteensattuma on siinä, että myös Leikola sivuaa lyhyesti samaa tietoisuuden ongelmaa kuin Pentti O. Haikonen juuri edellisessä bloggauksessani, vaikkei se esseen varsinainen aihe olekaan. Melko laveasta maininnasta (tieteestä, luonnosta ja kulttuurista) huolimatta fokus on kuitenkin pitkälti juuri biologiassa: darwinismia, ihmistä eläimenä ja mekanismina, geenejä useammaltakin kantilta, mutta toki myös tiedettä yleensä ja onhan siellä se kulttuurikin mukana.

Leikolan tekstit ovat ihan kiinnostavia. Sanan "ihan" saa tässä käsittää miten haluaa. Mitään suuria järistyksiä tämä ei minussa saanut aikaan. Kirjoittaja on selvästikin varsin kokenut sekä alallaan että kirjoittajana. Nämä ovat melko leppoisia esseitä. Niissä ei ole sellaista vimmaisuutta ja asian julistamisen paloa kuin joillain kirjoittajilla saattaa olla. Onhan se kyllä ymmärrettävääkin: Leikola on takuulla ehtinyt saada suurimman julistamisen palonsa sammutettua jo aikoja sitten.

Sujuvaa luettavaa, mutta ei jättänyt juurikaan ajattelemisen aihetta ainakaan minulle. Todennäköisesti biologeille tämä antaa enemmän, tai sitten ei, jos aiheet ovat jo tulleet käsitellyiksi.

perjantai 27. lokakuuta 2017

Pentti O. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit

Pentti O. Haikonen: Tietoisuus, tekoäly ja robotit
Art House 2017
Sivuja: 295

Tekoäly on kiinnostava aihe, ja erityisesti se on sitä silloin, kun sitä tarkastellaan tietoisuuden näkökulmasta. Tekoälystä puhuttaessa nousee usein esiin se, miten tietokoneet nykyään pelaavat shakkia paremmin kuin parhaatkaan suurmestarit. Olen itsekin jonkin verran perehtynyt tuohon alaan, ja ikioma shakkiohjelmani pelasikin aikanaan verkossa eräällä palvelimella joitain tuhansia pelejä. Tavoitteenani oli tehdä ohjelmasta itseäni parempi pelaaja, ja kun se oli täyttynyt, ei kiinnostukseni jaksanut kantaa paljonkaan pidemmälle, vaan siirryin seuraavaan aiheeseen.

Ohjelmaa kirjoittaessani minulle ei tullut hetkeksikään mieleeni, että siinä olisi jonkinlaista älykkyyttä. Perinteiset shakkiohjelmat ovat puhtaita laskukoneita: yksinkertaistetusti voisi sanoa, että ne vain laskevat kummalle jää enemmän nappuloita kaikkien mahdollisten yhdistelmien jälkeen. Tuo on vahva yksinkertaistus, mutta loppujen lopuksi on yllättävää, miten hyvin ohjelma voikaan pelata hyvinkin vähäisellä oikeasti shakkiin liittyvällä tiedolla.

Tähän kirjaan nämä shakkia pelaavat automaatit liittyvät vain etäisesti, sillä kirjoittaja lähestyy aihetta ihan oikean älykkyyden kannalta. Siis sellaisen älykkyyden, johon liittyy myös tietoisuus. Tietoisuus sinänsä on mitä kiehtovin aihe: mitä se lopulta oikein on? Tuohon kysymykseen on yritetty vastata kautta aikojen, mutta tulokset ovat olleet laihanlaisia. Kirjoittaja esittää asiaan oman näkemyksensä, ja se on kieltämättä paras, joka on minulle vastaan tullut.

Ennen kuin päästään "itse asiaan", on kirjassa kohtalaisen pitkä ihmisen kognitiota käsittelevä osuus. Minusta alkoi jo hetken aikaa tuntua, ettei tässä päästä varsinaiseen aiheeseen lainkaan, mutta myöhemmin kävi ilmi, että tämä laaja johdanto oli todella tarpeen. Yleensä taitaa nimittäin olla niin, että ihmisen älykkyyttä ja tietoisuutta ajatellaan hyvin rajoittuneesti ja jopa väärin, ja siksi on hyvä muistuttaa näistä monista piirteistä. Esimerkiksi näkö: oma arkipäiväinen, pikainen ajatukseni on, että silmäthän välittävät tietoa ympäristöstä tarkan maisemavalokuvan tavoin. Asiahan ei ole lainkaan näin, sillä maisemavalokuva on yhtä terävä joka ikisestä kohdastaan. Näkö puolestaan on terävä vain pieneltä alueelta kerrallaan, ja aivot osaavat piilottaa ne tunnetut sokeat pisteetkin kokonaan. Hieman vastaavan kaltaisia ilmiöitä on vaikka kuinka paljon, ja ne kaikki liittyvät siihen, että jos haluttaisiin tehdä ihmisen kaltainen kone, ne olisi otettava huomioon.

Välihuomautuksena sanottakoon, ettei todella ihmisen kaltaista konetta todennäköisesti ikinä tulla tekemään. Jos joku tekee tietoisen koneen, niin miksi ihmeessä hän tekisi siitä esim. laskukyvyttömän? Miksi ihmeessä siihen ei yksin tein integroitaisi halpaa prosessoria, jonka avulla se selviäisi niin laskutoimituksista kuin vaikkapa pienistä ohjelmointitehtävistäkin välittömästi. Jokainen voi itse ajatella, miten erilainen maailma olisikaan, jos meillä kaikilla olisi pieni mikroprosessori aivojemme käytettävissä koko ajan. Tietoja ei tarvitsisi ikinä naputella exceliin, koska osaisimme itse laskea kaiken tarvittavan noin vain; nopeammin kuin oikeastaan tajuaisimmekaan. Mahdollisuudet olisivat todella huimia, ja koneen kannalta siihen vaadittaisiin jotain suorastaan triviaalia.

Toinen seikka, joka puhuu ihmisen kaltaisen koneen rakentamista vastaan on oppimiskyky. Aivot ovat jotain massiivisen neuroverkon kaltaista, ja silti niiltä kuluu yleensä vuosia, ennen kuin ne oppivat suoriutumaan edes yksinkertaisista laskutoimituksista. Vaatisi melkoista kärsivällisyyttä kehitystiimiltä odottaa niin pitkään. Todennäköisesti kone ei siis olisikaan kovin ihmismäinen, vaan ainakin oppimiskyvyn tulisi olla huimasti suurempi.

Kirjoittaja kertoo myös omista tutkimuksistaan ja kehittämästään robotista XCR-1, jolla on hämmästyttäviä kykyjä siihen nähden, miten pienellä "aivokapasiteetilla" se toimii. Olisi todella kiinnostavaa nähdä, mitä siitä voisikaan tulla, jos kapasiteetti olisi edes murto-osa nykyisten tietokoneiden suorituskyvystä, sikäli kun niitä voi edes verrata keskenään.

Tämä on huimaavan kiinnostava kirja. En aio paljastaa sitä, mikä onkaan kirjoittajan näkemys tietoisuuden salaisuudesta, vaan kannustan kiinnostuneita ottamaan siitä itse selvää. Kirjassa oli monia aiheita, joita on käsitelty toisaalla paljon syvemmin. Sen sijaan yksien kansien väliin ei tällaista kattausta ole minulle aiemmin vastaan tullut, kenties siksi että luen lähes yksinomaan suomenkielistä kirjallisuutta. Haikonen todella tietää mistä kirjoittaa, se on ilmeistä.

Blogini vuoden paras tietokirja on hyvin todennäköisesti löytynyt. Ainakin rima on nostettu todella korkealle!

perjantai 15. syyskuuta 2017

Vesa Sisättö: Unohtunut avain joka upotti titanicin

Vesa Sisättö: Unohtunut avain joka upotti Titanicin - ja muita historian mokia
SKS 2014
Sivuja: 314

Tämä kirja on hyvin vahvasti sukua Tuhansien mokien maalle. Voisi sanoa, että tämä on mokakirjojen ykkösosa ja toinen on kakkososa. Siinä missä edellinen keskittyi vain suomalaisiin mokiin, tarkastellaan tässä kaikkien kansallisuuksien mokia.

Lähestulkoon kaikki, mitä edellisellä kerralla sanoin, pätee tässäkin. Tämän kohdalla ei ehkä aivan yhtä vahvasti tullut historiakirja mieleen, vaikka kronologisesti etenevä esitystapa onkin aivan samanlainen. Toisaalta se on hyvin ymmärrettävää, koska maailmanhistoriaan mahtuu niin paljon enemmän tapahtumia kuin vain suomen-, ettei 50 valittua tapausta millään kykene antamaan yhtä kattavaa kuvaa vaan se muodostuu väistämättä paljon hajanaisemmaksi.

Yhtä lailla pidin tästä kuin edellisestäkin. Liikaa näitä ei kuitenkaan kannata lukea, ainakaan kovin tiheään tahtiin, sillä jos samaan aikaan tulee kuulleeksi uutisistakin asioista, jotka eivät ole menneet aivan putkeen, niin usko koko ihmiskuntaan alkaa hiljalleen horjua.

perjantai 1. syyskuuta 2017

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa

Terho Miettinen & Raija Pelli: Harhaanjohtajat vahvassa uskossa
Docendo 2017
Sivuja: 228

Suomessa on toiminut ja toimii yhä useita uskonnollisia tai hengellisiä yhteisöjä, joilla vaikuttaa olevan enemmän tai vähemmän yhdistäviä piirteitä, eivätkä ne piirteet ole suinkaan positiivisia. Monet tapaukset ovat ylittäneet uutiskynnyksenkin, joten kyse on melko hyvin yleisessä tiedossa olevista ilmiöistä. Tämä kirja kertoo juuri noista yhteisöistä ja tapauksista.

Ainakin yksi tekijä on ihan kaikille yhteinen - ja hyvin tärkeä: jäsenistöön kuuluu merkittävä määrä vahvauskoisia. Vahvauskoisen määritelmä ei ole yksikäsitteinen, mutta kuitenkin ymmärrettävä: hänen uskoaan ei ole mahdollista horjuttaa rationaalisin perustein tai tavalliseen järkeen vedoten. Käsittääkseni tilanne tuppaa olemaan sellainen, että kaikki mikä suinkin tukee ja vahvistaa hänen uskoaan, on aina oikeassa, ja vastaavasti päinvastainen aina väärässä. Jos ajatellaan, että joku haluaisi ryhtyä huijariksi petkuttaakseen ihmisiltä heidän omaisuuttaan, työpanostaan, tai mitä tahansa, niin voisiko hänellä olla otollisempaa kohdetta kuin vahvauskoiset, jotka uskovat juuri hänen olevan se oikeassa oleva profeetta?

Kirjassa esitellään monta tunnettua yhteisöä, mutta kaikki muistuttavat toisiaan juuri noiden vahvauskoisten seuraajien osalta. Lisäksi johtajat tuntuvat olevan vahvoja persoonia, jotka osaavat saada toiset toteuttamaan omaa tahtoaan. No, sekään ei liene mikään yllätys.

Vahvauskoisuus tuntuu vaikuttavan yksilöön niin paljon, että vastuullinen yhteiskunta julistaisi sellaisen ihmisen edesvastuuttomaksi ja kykenemättömäksi huolehtimaan omista asioistaan. En tosissani usko, että niin kovin äkkiä tapahtuisi, mutta vahvauskoisen rinnastus vaikkapa pikkulapseen tai pahasti sairastuneeseen voisi olla moneltakin kantilta aivan toimiva.

Itseäni häiritsee kovasti se ajatus, että jostain syntyy uusi liike tai yhteisö X. Miksi juuri se, eivätkä kaikki muut aakkoset ennen äksää onkin se ainoa, joka on oikeassa kaikkien muiden ollessa väärässä samaan aikaan? Mutta pointtihan seuraajien näkökulmasta onkin juuri tuo sama: nimenomaan X on oikeassa, ja kun siihen ajatukseen on kerran juuttunut, on vaikea päästä irti.

Siinä vaiheessa kun "tauti" on jo iskenyt, on paha pyristellä vastaan, mutta jos joku vasta pohtii yhteisöön liittymistä, niin kannattaisi vielä lukea tämäkin kirja. Jos sittenkin haluaa langeta, niin ainakin varoituksen sana on lausuttu.

Suosittelen lämpimästi tätä muillekin, jo pelkästään sen johdosta, että tässä kuvatut ilmiöt ovat pääsääntöisesti ihan sallittuja. Ikävä kyllä.

Ja sitten valmiiksi varoituksen sana: kommenttien moderointisormeni on tämän artikkelin kohdalla erityisen herkkänä.



perjantai 11. elokuuta 2017

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö

Marko Hautala: Kuiskaava tyttö
Tammi 2016
Sivuja: 255

Marko Hautalan kirjat tuntuvat olevan keskenään melko samantyylisiä. Tyylilajiksi on tunnistettavissa kauhu, vaikka kirja ei ehkä varsinaisesti pelottavalta tuntuisikaan.

Tällä kertaa kauhuelementtinä on ääni, jota uhrit alkavat kuulla vasemman korvansa vierestä. Siihen ei edes tarvitse liittyä mitään muuta: ajatus siitä, että joku supattaa korvaan jatkuvasti, edes henkeä välillä vetämättä, on varsin häiritsevä. Mutta koska kyseessä on kokonainen romaani, niin sisältöä täytyy olla enemmänkin kuin kaksi riviä.

Psykoterapeutti löytyy kuolleena työpaikaltaan. Jälkeen jääneistä tavaroista löytyy mm. punainen kansio, jota kollega Anton alkaa tutkia, eikä liene vaikeaa arvata, millaisia tapauksia sieltä löytyy. Antonin tutkinta ei ole varsinaista salapoliisityötä, mutta niinpä vain hän pääsee eteenpäin, ja jossain vaiheessa hänen aikuinen tyttärensäkin sotkeutuu juoneen.

Ikäväkseni joudun toteamaan, ettei minun lukukokemukseni yltänyt samalle tasolle Hautalan aiempien kirjojen kanssa. Kirjoitustapa on onneksi ennallaan, ja tekstiä lukee ilolla. Sen sijaan juoni ei minuun oikein uponnut. Kirja on selvästi aiempia lyhempi, ja tuli mieleeni, että jos tämä olisi samanlainen kuin aiemmat, niin mukana olisi ollut ehkä joku henkilö lisää, tai ainakin nyt mukana olleista yksi tai useampikin olisi saanut laajemman käsittelyn, kenties oman kertomavuoronsa. Ymmärrän hyvin sen, jos kirjailija ei halua kirjoittaa "samaa kirjaa" montaa kertaa, mutta minusta tässä jäi jotain puuttumaan, eikä se ole pelkästään tarpeettoman avonaiseksi jäänyt loppu.

Hienoisesta pettymyksestä huolimatta aion jatkaa Hautalan kirjojen lukemista, myös niiden, jotka ovat vasta tulossa.

perjantai 4. elokuuta 2017

Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa

Vesa Sisättö: Tuhansien mokien maa - Tunaroinnin Suomen historia
SKS 2016
Sivuja: 356

Nimensä mukaisesti tämä kirja keskittyy esittelemään Suomen historiassa kautta aikojen tehtyjä mokia, yhteensä 50 kappaletta. Vain osa niistä on sellaisia mitä sanalla "moka" yleensä tarkoitetaan, ja paino tässä kirjassa on ilman muuta sanalla "historia".

Mukana on paljon huonoja päätöksiä, jotka ovat ehkä osoittautuneet huonoiksi vasta jälkikäteen, mutta yhtälailla myös silkkaa jääräpäisyyttä ja kyvyttömyyttä muuttaa kurssia silloin kun etenemissuunta on jo todettu vääräksi.

Kirja etenee kronologisesti, lähtien yli 10000 vuoden takaa, jolloin Suomea alettiin asuttaa. Matkan varrella tulee vastaan monta herkullista yksityiskohtaa, ja minulle tämä tarjosi mukavan kattauksen ihan uuttakin historiallista tietoa.

En voi sille mitään, mutta etenkin vanhoista mokista lukemisessa on jotain kovin hauskaa. Ehkä siihen liittyy vahingoniloa, tai sitten koen jonkinlaista ylemmyydentuntoa, kun en itse - ainakaan vielä - ole saanut mokattua yhtä pahasti. Viime aikaisten mokien kohdalla vahingonilo karisee jo selvästi, kun mieleen tulee, miten asiat voisivatkaan olla, jos niitä mokia ei olisi tehty lainkaan.

Kirjailija keskittyy esittelemään mokia, ei jälkiviisastelemaan tai esittämään, miten olisi pitänyt toimia tai etenkään sitä, miten moka olisi voitu osata välttää jo etukäteen. Se on minusta vain hyvä asia, sillä monessa kohdassa lukija osaa kyllä päätellä asiat itsekin, ja toisissa kohdissa taas historiallinen konteksti on merkittävä - maailma vain oli niin erilainen.

Minusta tämän kirjan ansiot eivät ole virheillä ja typeryyksillä mässäilyssä, vaan nimenomaan juuri tältä kantilta kirjoitetussa Suomen historian läpileikkauksessa.

Joudun tunnustamaan, että omalla kohdallani kirja loppui kesken; olisin halunnut lukea vielä lisää, ja petyin lopussa kun siellä ei ollutkaan vielä yhtä tai kahta mokaa, vaan lähdeluettelo. Tällaista ilmiötä tulee tietokirjojen kohdalla melko harvoin vastaan. Onneksi kirjalla on myös edeltäjä, joka keskittyy mokiin kansallisuudesta riippumatta. Laitoin sen jo varaukseen.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Jarkko Tontti: Viisastuminen sallittu

Jarkko Tontti: Viisastuminen sallittu
Kosmos 2016
Sivuja: 213

Kotimaisia esseekokoelmia ei ole tullut vastaan liiaksi asti, pikemminkin olen säästellyt niitä luettavaksi, kun en halua hotkia kaikkia kerralla. Parhaimmillaan ne ovat vertaansa vailla, mutta vastaavasti jos esseen aihe ei ole tuttu, ne ovat aivan turhaa luettavaa. Jälkimmäisissä tapauksissa olisi tietysti paikallaan sivistää itseään ja tutustua aiheeseen, niin tekstikin voisi päästä oikeuksiinsa.

Tontin viimeisimmässä kokoelmassa on yhdeksän esseetä, joista eniten julkisuutta lienee saanut se, jossa hän kertoo näkemyksiään Vihreiden puolueesta entisen sisäpiiriläisen näkökulmasta. Kieltämättä sellaiset ovat aina kiinnostavaa luettavaa, mutta toisaalta tilanne on vähän epäreilu, kun ryöpytyksen kohde ei pääse lausumaan sanaakaan väliin puolustautuakseen. Tuollaisessa tapauksessa mukana voi olla vääriäkin väitöksiä tai syytöksiä, jotka menevät läpi muiden mukana. En sano, että niin olisi tässä tapauksessa, mutta se vain tulee aina mieleen näissä tilanteissa.

Eniten tunteita omalla kohdallani nostatti essee Piraattiaatteen nousu ja uho. En epäile hetkeäkään, etteikö Tontti tuntisi asiaa juuri niin jyvin kuin antaa tekstissään ymmärtää. Ongelmaksi kuitenkin nousee se, että hän on puolensa valinnut ja kaivautunut poteroonsa toivottoman syvälle. Kaiken meuhkaamisensa keskellä hän sortuu jopa nimittelemään vastapuoltaan - seikka, joka auttamatta vie ison osan uskottavuudesta. On tärkeää huomata, että juuri tämän samaisen kokoelman edellisessä esseessään hän painotti, ettei saa provosoitua, vaikka kuinka provosoitaisiin ja täytyy pysyä asiallisena vastineissaan. Minun mielestäni tämä essee kaipaisi uudelleenkirjoittamista juuri noita ohjeita noudattaen. Tontti itsekin toteaa, että "Miten on aina tärkeämpi kysymys kuin mitä." Tahallista ironiaako? Tuskinpa.

Tekijänoikeuskysymykset nousevat esiin toisessakin esseessä, jonka aihepiiriin ne eivät edes kuulu. Kirjoittaja ei ilmeisesti ole vain kyennyt hillitsemään itseään. Minä ajattelen niin, että essee on teksti, jossa kirjoittaja sanoo yhdestä aiheesta sen mitä hänellä on siitä sanottavaa. Silloin ei ole tarvetta rönsyilyyn, vaan voi todella keskittyä yhteen aiheeseen kerrallaan, ja säästää muut aiheet omiksi teksteikseen. Tämä on tietysti vain minun insinöörimäinen mielipiteeni.

Kirjallisuudesta Tontti kirjoittaa paljon. Nähdäkseni hän kirjoittaa siitä myöskin hyvin, mutta harmikseni joudun toteamaan, että suurimmaksi osaksi se menee minulta yli ja vieläpä niin korkealta, etten ole missään määrin valmis sivistämään itseäni niin paljon, että pääsin niihin kaikkiin esseihin sisään.

Esseekokoelmien myyntimäärät eivät liene kovin korkeita. Toivon siitä huolimatta, että Tonttikin jaksaisi jatkaa niiden kirjoittamista, sillä lahjoja häneltä siihen kyllä löytyy.



perjantai 16. kesäkuuta 2017

Outi Pakkanen: Seuralainen

Outi Pakkanen: Seuralainen
Otava 2010
Sivuja: 336

En ole lukenut Pakkasen kirjoja aiemmin, mutta hän on kirjoittanut ison tukun dekkareita, ja sellaiseksi tämäkin kaiketi luetaan.

Kirjan päähenkilö on Sampo, erityisen hyvännäköinen personal trainer, joka on kovassa rahapulassa heikosti sujuneen nettipokerin jäljiltä. Hän liittyy seuralaispalvelun palkkalistoille, ja moraaliset kamppailut alkavat siitä, kun asiakkaat haluaisivat muutakin palvelua kuin vain ravintola- tai teatteriseuraa.

Rikos tapahtuu kirjassa vasta huomattavan myöhään, ja minun makuuni se vaikutti ylipäätään yllättävältä juonenkäänteeltä. Hieman sellainen tunne jäi, että tarina olisi voinut toimia paremmin ilmankin sitä, olisi hyvin voinut keskittyä juuri niihin moraalisiin kamppailuihin, joita oli suurella vaivalla pitkään rakenneltu. Nyt rikos tavallaan keskeytti kaiken ja siirsi fokuksen itseensä. Ongelmallisena pidän sitä, että rikos ja sen selvittäminen ei ole se kiinnostavin tapahtuma, vaan erityisesti Sampon kaverin Henrin edesottamukset olisivat kiehtoneet minua eniten. Hänet sysätään tarpeettoman pieneen rooliin.

Jotenkin tämä jäi kuitenkin kiehtomaan. Helppoa luettavaa, sopii ainakin minulle mainiosti välipalaksi. Pakkanen on kirjoittanut dekkareita jo yli 40 vuoden ajan, ja minua alkoi kiinnostaa se, millaisia ne aivan ensimmäiset mahtavatkaan olla. Kenties palaan vielä asiaan!

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Leena Putkonen & Mari Koistinen: Ruokamysteerit

Leena Putkonen & Mari Koistinen: Ruokamysteerit - Viisaiden valintojen jäljillä
Otava 2017
Sivuja: 282

Erilaisia ruoka- ja ravitsemusaiheisia kirjoja tuntuu olevan runsain mitoin. Tässä kirjassa pyritään käsittelemään varsin laaja-alaisesti seikkoja, jotka vaikuttavat - tai ainakin olisi syytä vaikuttaa - ruokavalintoihimme.

Kirjassa on yhteensä 30 kappaletta, joiden kunkin lopussa on lyhyesti annettu ohjeita siitä, miten se aihe tulisi huomioida valintoja tehdessään. Samassa yhteydessä on myös kummankin kirjoittajan kommentti siitä, miten hän henkilökohtaisesti ottaa sen asian huomioon. Molemmat ovat mielestäni varsin hyviä ideoita, sillä tällaisia kirjoja lukiessaan ei ole usein kovinkaan helppoa tehdä itse hyviä johtopäätöksiä siitä, miten esitellyt asiat olisi syytä huomioida, ja tottahan sekin kiinnostaa, miten kirjoittaja itse asian käytännössä kokee.

Ravitsemukseen liittyvät näkökohdat ovat eittämättä valideja, mutta minun makuuni ekologisilla seikoilla oli tässä kirjassa turhan suuri painotus. En halua väheksyä niidenkään merkitystä, mutta minulle jäi vahvasti sellainen tunne, että vaarana on syyllistyä pahemman kerran osaoptimointiin. Kun esim. hiilijalanjäljestä puhutaan varsin monessa kohdassa, niin jollekin voisi tulla mieleen, että jos hän lomamatkallaan, jonne on totta kai mennyt lentäen, muistaa syödä vähäisen hiilijalanjäljen omaavia paikallisia elintarvikkeita, niin kokonaisuus pysyy vähintäänkin tasapainossa, ellei jopa kallistu ympäristöystävälliselle puolelle.

Kappaleissa, joissa on esitelty ruokatuotannon epäkohtia, tulee lukijalle helposti mieleen, että "tuota minä en ainakaan enää ikinä osta!" Näiden yhteydessä on kuitenkin muistettu mainita, että boikotointi ei suinkaan ole aina se paras vaihtoehto, sillä se ei suinkaan aina auta poistamaan sitä ongelmaa tai väärinkäytöstä, jonka vuoksi koko päätös ollaan tekemässä. Tätä pidän varsin hyvänä seikkana.

Koska kirjan aihealue on niin laaja, eivät kappaleet syvenny aiheisiin kovin syvällisesti. Tavallisen lukijan kannalta se on vain hyvä asia, sillä kovin harvaa ne kaikki jaksaisivat tämän enempää kiinnostaakaan, ja toisaalta, jos jokin yksittäinen aihe kiinnostaa, niin tietoa on epäilemättä saatavana.

Minusta tämä tarjosi hyvän läpileikkauksen aiheeseensa, ja kattaus vaikutti tasapainoiselta. Yksikään kappale ei tuntunut turhalta tai tylsältä, eikä toisaalta tullut mieleen mitään puuttuvaakaan. Joistain yksityiskohdista olen lukenut toisenlaistakin tietoa, mutta myöskään se ei häirinnyt, sillä niistä ei ilmeisesti ole edes olemassa aivan lopullista totuutta.

Suosittelisin tätä kirjaa lukijalle, joka ei ole kauheasti perehtynyt aiheeseen aiemmin, ja käsittääkseni siihen kirjoittajatkin ovat pyrkineet. Syvemmin perehtyneille näin lyhyt kirja tuskin pystyy tarjoamaan juurikaan uutta, mutta toisaalta epäilen, että harva on perehtynyt niin syvällisesti kaikkiin näihin aiheisiin, joten todennäköisesti jokaiselle löytyy tästä ainakin jotain.

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Marko Hautala: Itsevalaisevat

Marko Hautala: Itsevalaisevat
Tammi 2008
Sivuja: 239

Tämän kirjan kansikuva on mielestäni aivan yliveto. Hautalan Kuokkamummo on jäänyt mieleeni varsin positiivisena kokemuksena, ja kun nyt päätin lukea häneltä jotain lisää, oli juuri tämä hieno kansi se ratkaiseva tekijä, jonka perusteella valitsin juuri tämän. Ei siis kannata väheksyä kannen merkitystä. Kirjoja on tarjolla niin valtava määrä, että tekijät jotka lopulta vaikuttavat siihen mikä päätyy luettavaksi, voivat olla hyvinkin pieniä.

Tietääkseni tämä on luokiteltu spefiksi ja kauhuksi. Spefiä: joo, kauhua: korkeintaan ehkä. Juonen ytimessä on nuorten harjoittama erikoinen kalakultti, jonka yksi kiusattu nuori sattui keksimään. Minulle ei missään vaiheessa kunnolla auennut kultin pyrkimys, mutta se ei oikeastaan häirinnyt lainkaan. Pelottavinta kirjassa olikin nimenomaan se, miten nuoret tunsivat olevansa erilaisia kuin aikuiset, eivätkä aikuiset voi ymmärtää heitä siksi, koska he ovat aikuisia. Koska minäkin olen (ainakin joidenkin väitteiden mukaan) aikuinen, en voisi tätä kulttia käsittää vaikka se selitettäisiin paremminkin.

Kirjassa on useita päähenkilöitä. Heistä ensimmäinen on Elias Rosvik, jonka teini-ikäinen tytär Iiris katoaa yllättäen. Katoaminen tietysti liittyy mainittuun kalakulttiin. Elias on oikeastaan päähenkilönä vain kirjan ensimmäisessä osassa. Seuraavassa osassa päähenkilö on vaihtunut, ja tapahtumia kuvataan hänen näkökulmastaan, ja samalla tietysti tuodaan kokonaisuuteen jotain uutta. Yhteensä päähenkilöitä on puolisen tusinaa. Minusta tämä tapa toimii oikein hyvin, ainakin tässä kirjassa.

Kauhuna tämä ei minusta juurikaan toimi, mutta jotain puoleensavetävää Hautalan tekstissä tuntuu olevan, enkä osaa eritellä mitä, vaikka olen ehtinyt kirjaa jo jonkin aikaa sulatella. Kalakultti sinänsä ei minusta ole edes kiinnostava. Ehkä tämä vetoaakin enemmän teini-ikäisten nuorten vanhempiin: ketäpä ei pelottaisi ajatus siitä, että voisi menettää lapsensa tällaiselle kultille? Sellaiset uhat ovat kaikkein pahimpia, joille ei voi tehdä mitään, ainakaan enää sitten kun on jo myöhäistä.

Ennustan, että Hautalan nimi tulee näkymään tässä blogissa vielä tämänkin jälkeen.

perjantai 26. toukokuuta 2017

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika

Carl-Johan Vallgren: Varjopoika
Suomennos: Maija Kauhanen
Otava 2015
Sivuja: 348

Tässä jälleen yksi ruotsalaisdekkaristi. En epäile hetkeäkään, etteikö kyseessä olisi kirjasarjan avaus, sillä ei tällaista päähenkilöä luoda vain yhtä yksittäistä kirjaa varten. Päähenkilöllä kuuluu olla henkilökohtaisia ongelmia ja kirjassa on oltava mielikuvituksellisen raakaa väkivaltaa. Molemmat toetutuvat.

Tällä kertaa päähenkilö Daniel Katz ei ole poliisi, yksityisetsivä tai muutenkaan lähtökohtaisesti "hyvis". Hän on saanut armeijassa salaisen erikoiskoulutuksen, johon on päässyt vain harvoja ja valittuja henkilökohtaisten erityisominaisuuksiensa perusteella. Hän on hakkerisankari, mutta elämänhallinta on kovin heikoissa kantimissa, sillä hän on vajonnut täysin pohjalle, mikä tarkoittaa tässä suonensisäisten huumeiden käyttöä.

Väkivallalla en aio ryhtyä mässäilemään enkä kuvailemaan juonta sen kummemmin muutenkaan, vaan tyydyn toteamaan että molempia löytyy ja ne ovat ihan kunnossa. Minuun juonikuvio ei vedonnut kaikkein tiukimmin, mutta tämä oli silti hyvin helppo lukea loppuun saakka ilman että olisi kertaakaan tullut vilkaisseeksi paljonko vielä onkaan jäljellä.

Minun on hieman hankala kirjoittaa tällaisista dekkareista, jotka ovat tavallaan pelkkää viihdettä, ilman sen kummempia sanomia, kannanottoja tai ajattelemisen aiheita. Myyvät juonikuvaukset kuuluvat takakansiteksteihin, jotka ovat jo muutenkin ammattilaisten kirjoittamia. Tuntuu, ettei kerrottavaksi jää muuta kuin se, miltä lukukokemus tuntui. Tämän kohdalla se oli ihan ok. Ei niin huippua että odottaisin innokkaana seuraavaa osaa, mutta kaikin puolin sujuvaa ja helppoa luettavaa. Johonkuhun toiseen saattaa kolahtaa kovempaa. Joka tapauksessa näitä dekkareita tuntuu olevan niin paljon, etten ikinä ehdi saada siitä kentästä kuin hyvin kevyen pintaraapaisun.

perjantai 28. huhtikuuta 2017

Jussi Katajala: Leonardon rasia

Jussi Katajala: Leonardon rasia ja muita historiallisia kertomuksia
Osuuskumma 2013
Sivuja: 259

Olen saanut Leonardon rasian joskus sähköisenä arvostelukappaleena. Nyt tulin selanneeksi lukulaitetta, josko sieltä löytyisi valmiiksi jotain kiinnostavaa, ja tämä pääsi luettavaksi. Tässä yhteydessä on mainittava muillekin kustantajille, että perinteisessä muodossa "sokkona" lähetetyt kirjat joutuvat aina jonkinlaiseen pinoon, josta niillä on suuri vaara vaipua yhä alemmas ja joutua unholaan, kun sähköiset pysyvät tallessa laitteessa ja pitävät siten paremmin pintansa. Suosittelen siis muitakin käyttämään e-kirjaa arvostelukappaleiden jakeluun. Nehän voi tarvittaessa suojata vesileimalla.

Tämä on siis kokoelma historiallisia novelleja, joissa kaikissa on mukana jokin spekulatiivisen fiktion koukku. Tarinat etenevät kronologisesti siten, että ensimmäisenä on kauimmaksi historiaan sijoittunut novelli, ja sieltä vähitellen lähestytään nykyaikaa.

Kirja alkaa avaruusrymistelytarinalla, joka aluksi tuntuu olevan aivan väärässä paikassa, kunnes paljastuu tarinan uskonnollissävyinen koukku, joka miellytti minua aivan erityisen paljon.

Kokoelman nimitarina ansaitsee tulla mainituksi. Siinä ehkä kaikkein kiinnostavinta on Leonardo da Vincin omahyväinen ja itseriittoinen luonne: hänet on kuvattu ihmiseksi, joka on jo eläessään ollut tietoinen siitä, millaisena suurmiehenä jälkipolvet hänet tuntevat.

Eniten pidin tarinasta, jossa Lyypekkiläinen majatalonpitäjä käy keittotaidoillaan kauppaa kuoleman kanssa. Joskus tylsistyneenä teini-ikäisenä luon kesämökiltä löytyneen Heikki Hietamiehen kirjan Noutotarinoita, ja pidin siitä kovasti. Tämä tarina toi vahvasti mieleen tuon kirjan, ja saa samalla osakseen osan siihen liittyvästä positiivisesta mielikuvasta.

Tarinat ovat vaihtelevia, eikä mielestäni mukana ollut yhtään heikkoa esitystä. Katajalalla on selvästi hyvä historiantuntemus, mikä onkin varsin tärkeää. Minä en lukeudu spefin ylimpiin ystäviin, mutta nämä tarinat puolustivat hyvin sen käyttöä; se toi melkein kaikkiin kertomuksiin lisäarvoa, vaikka jostain olisi ehkä voinut selvitä ilmankin.

Olen aiemmin lukenut kolme Osuuskumman kustantamaa kokoelmaa, ja mielestäni tämä on niistä paras. Tämä on kylläkin niistä ainoa, jossa on vain yhden kirjailijan tekstejä, mutta samalla myös tasaisuus nousee esiin. Tämän perusteella voisin hyvin lukea lisääkin Katajalan novelleja.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Peter Schwartz: Itsekkyyden puolustuspuhe

Peter Schwartz: Itsekkyyden puolustuspuhe
Suomennos Risto Mikkonen
Scanria 2015
Sivuja: 185

"Itsekkyyden puolustuspuhe on kirja, joka herätti raivoa ilmestyessään, niin häpeilemättömänä sitä pidettiin." Noin alkaa kirjan kuvaus kustantajan sivuilla. Minusta tämä oli raskas kirja luettavaksi, ja suurimmaksi osaksi myös vastenmielinen. Käsittääkseni kirjassa esitetyt ajatukset ovat alun perin Ayn Randin käsialaa. Rand itse on kieltänyt olevansa libertaristi, mutta jos joku yrittää irtisanoa myös tämän kirjan siitä, niin kyse on vain pilkunviilauksesta tai jonkinlaisesta kikkailusta. Kiinnostavaa sinänsä; kirjassa en muista törmänneeni ko. sanaan lainkaan.

Jos kirjan sisältöä pitäisi kuvailla lyhyesti, niin se keskittyy lyttäämään ja mollaamaan altruismia kaikilta kanteilta, pitkään ja perusteellisesti. Koko käsite esitetään niin huonossa valossa kuin suinkin osataan ja täysin yksipuolisesti. Nekin yksittäiset kohdat, joissa minä olisin ollut kirjoittajan kanssa samaa mieltä, vesittyvät pahanpäiväisesti sen vuoksi, että kirjoittaja heittäytyy naiivin sinisilmäiseksi, jotta hänen ajamansa libertaristinen aate näyttäisi pinnallisesti tahrattoman puhtaalta.

Minäkään en pidä siitä liiallisesta holhouksesta, johon joudumme alistumaan. Etenkään en pidä holhouksesta silloin, kun se perustuu huonosti kestäville perusteluille. Mutta Schwartzin ainoa vaihtoehto on täydellinen vapaus. Hänen mielestään vaikkapa lääketeollisuus ei tarvitse minkäänlaista valvontaa siksi, että pitkällä aikavälillä vain hyvin toimivat ja rehelliset toimijat selviytyvät. Niinpä niin, tuo on varmaankin totta, mutta on typerää ajatella, etteivät ihmiset poimisi pois nopeita lyhyen aikavälin voittoja petoksella, jos se tehdään helpoksi. Jos tarkkoja ollaan, niin huijareita tuntuu riittävän ihan kylliksi vaikka meitä holhottaisiinkin.

Tuohon kiteytyy melko hyvin se, mikä kirjan sanomassa on vikana: se on aivan liian yksipuolinen. Oikeastaan Schwartz syyllistyy itse juuri siihen, mitä vastaan osittain kirjassaan on saarnaamassa. Mikäli hänen sanomansa kestäisi tasapuolista tarkastelua, hänen pitäisi itse alistaa sanomansa sille. Yksipuolisella saarnaamisella hän nimenomaan yrittää poimia niitä lyhyen aikavälin pikavoittoja, joista ei tekstin mukaan tarvitse olla huolissaan.

Sori vaan, mutta en voi suositella tätä kirjaa kenellekään. Tietokirjat kuuluu kirjoittaa objektiivisuuteen pyrkien, ja sitä tämä ei tee. Sen vuoksi kyseessä ei minusta ole tietokirja, vaan pamfletti tai jotain sen suuntaista. Ymmärrän kyllä, ettei kustantaja ole tuotakaan sanaa halunnut kirjaansa painaa.

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kaj Korkea-aho: Paha kirja
Suomennos: Laura Beck
Otava 2015
Sivuja: 317

Åbo Akademin kirjallisuustieteen professori Mickel Backmanin kurssilaisten on kirjoitettava essee valitsemastaan kirjailijasta. Kun Pasi Maars kertoo haluavansa kirjoittaa Leander Granlundista, pelästyy professoriparka niin pahasti että on hukata konseptinsa kokonaan. Mistä opiskelija on edes kuullut Granlundista tai kuvittelee löytävänsä riittävästi materiaalia, jotta kirjoittaminen on edes mahdollista?

Mickel joutuu kertomaan opiskelijoilleen Granlundista, jonka kerrotaan surmanneen osan hääseurueesta Kustavissa 1920-luvulla. Granlundin julkaisematta jääneestä runokirjasta puolestaan kerrotaan, että sen lukeminenkin on kuolettavaa: lukijat päätyvät yrittämään itsemurhaa.

Edellä kuvattu kuulostaa minusta kauhuromaanin kuvaukselta, mutta valitettavasti siitä ei ole kyse, sillä kauhua kirjasta ei löydy edes nimeksi. Mickel Backmanin lisäksi kirjan toinen päähenkilö on Calle Hollender, kirjallisuustieteen opiskelija. Kumpikaan ei ole minun mielestäni kovin kiinnostava hahmo, mutta heidät on silti valittu taitavasti: kirjallisuustiedettä opiskelleita ihmisiä oletettavasti kiinnostaa lukea heidän omaan opinahjoonsa sijoittuvaa tarinaa, ja hehän nyt joka tapauksessa lukevat kirjoja, jos kuka.

Minun oli vaikeaa saada kunnollista otetta tästä kirjasta. Joo, päähenkilöille tapahtuu asioita ja mahdollisesti heillä on olemassa oikeita esikuviakin. Juoni ei kuitenkaan tahdo kunnolla edetä oikein minnekään. Asioita paljastuu lisää, ja lukija voi itse tehdä päätelmiään Granlundin runojen voimasta, mutta kun jännitys jää kokonaan puuttumaan, niin tarinan kulkukin tuntuu laimealta.

Sellainen ajatus tuli mieleeni, että vaikkei Granlundin runoja ikinä julkaistukaan ja (onneksi) ne saavuttivat vain vähälukuisen joukon lukijoita, niin häntä voitaneen pitää erityisen onnistuneena kirjailijana. Ketäpä ei inpiroisi ajatus siitä, että pelkän tekstinsä voimalla kykenee hallitsemaan toisia niin paljon, että saa heidät riistämään henkensä?

Edellä kirjoittamastani huolimatta tällä oli oma vetovoimansa. Kirjallisuustiedettä lukeneita tämä kuitenkin kiinnostanee enemmän.

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Carlo Rovelli: Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta

Carlo Rovelli: Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta
Suomennos: Markku Sarimaa
Ursa 2016
Sivuja: 96

Kuten tämän blogin seuraajat ovat luultavasti huomanneet, minun tekee aina aika ajoin mieli lukea populaaria fysiikkaa. En enää muista mistä tämä kirja tuli vastaan, mutta se kuulosti kovin houkuttelevalta.

Moderni fysiikka, erityisesti kvantti-ilmiöt, ovat niin vieraita tavalliselle arkiselle kokemusmaailmallemme, että niistä on hyvä lukea toisenkin kerran. Luultavasti niiden ymmärtäminen vaatisi siihen liittyvän matematiikan ymmärämistä, mutta ilman sitäkin niistä on nautinnollista lukea silloin, kun kirjoittaja on onnistunut.

Olen ehtinyt lukea näitä kirjoja koko joukon, ja joka ikinen kerta on vastaan tullut jotain uutta. Ei ehkä ilmiönä uutta, mutta jotain uutta näkökulmaa tai tietoa, mikä on muuttanut ja ainakin toivoakseni parantanut käsitystä asioista. Jälleen kerran, Rovelli onnistuu siinä samassa. Hänen luentonsa todella ovat lyhyitä, ja minä ahmaisinkin tämän kirjan kertaistumalta. Se on jotain, mitä ei tapahdu juuri koskaan.

Tuossa yllä onkin mainittu kirjan ilman muuta surimmat vahvuudet: tämä on niin lyhyt, että kaikkien pitäisi jaksaa lukea se ongelmitta ja riippumatta siitä, miten vastenmieliseltä fysiikka lähtökohtaisesti voi tuntua. Lyhyydestä huolimatta tästä saa irti aimo annoksen tietoa, joten myös "hyötysuhde" on erinomainen.

Suosittelen tätä lämpimästi niille lukijoille, joilla ei ole taustaa fysiikasta niin populaarina kuin muutenkaan. Tämä on tosiaan pelkkä suupala, mutta tarjoaa silti hyvin sisältöä jo itsessään, mutta voi myös innostaa lukemaan aiheesta enemmänkin.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Jari Tervo: Matriarkka

Jari Tervo: Matriarkka
Otava 2016
Sivuja: 448

Matriarkka tuli minulle vähän yllätyksenä, sillä Tervon rovaniemiomalämäkertasarja tuntui jääneen kesken. Ei sillä, että olisin sille erityisesti jatkoa kaivannutkaan, eli päätös saattoi olla ihan hyvä.

Matriarkka kertoo melko sekavan tuntuisen tarinan inkeriläissuvusta, jonka edustajana toimii kirjan nimeenkin viittaava Aamu Karitsantytär. Heti ensimmäisenä tarjotaan hyvin tiivis, luettelomainen esitys kirjan henkilögalleriasta. Minulle ei ole moista tullut vastaan aiemmin, mutta tässä se on ilman muuta paikallaan, sillä henkilöitä on paljon, ja heistä putoaisi auttamatta kärryiltä jollei voisi luntata tästä listasta.

Silloin kun henkilöitä on paljon, he jäävät helposti melkoisen ohuiksi, eikä poikkeusta tapahdu tässäkään. Monista jää mieleen vain se yksittäinen juttu, minkä yhteydessä he olivat valokeilassa.

Kirjassa kerrotaan, sikäli kun lukija pysyy mukana Tervon kerrontatavassa, yleisemminkin inkeriläisten kohtalosta. Minun kylläkin täytyi erikseen googlata mitä eroa olikaan inkerikoilla ja inkerinsuomalaisilla, vatjalaisista puhumattakaan. Kenties minun olisi pitänyt tietää ne jo kouluopetuksen pohjalta, mutta joudun tunnustamaan lähtökohtani olleen niin hämärän, että hädin tuskin osasin sijoittaa Inkerinmaan kartalle - edes suunnilleen sinne päin.

Tervo vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta, sillä mm. jotkin takaumajaksot loppuvat noin vain, ilman että tekstin ulkoasusta olisi voinut päätellä yhtään mitään. En tiedä onko tämä e-kirjaversioni ongelma, mutta jos välissä olisi ollut edes yksi tyhjä rivi, niin olisi ollut vähän helpompaa. Luulen tosin, ettei Tervo ole edes pyrkinyt päästämään ketään helpolla.

Nyt kun kirjan julkaisusta on jo kulunut tovi, on hyvä mainita siitäkin, että Tervohan pääsi julkisuuteen tähän kirjaan liittyneellä möläytyksellään, että suomalaiset ovat autistinen kansa. Tuo on niin provosoivan typerästi sanottu, vaikka kaikki ymmärtävätkin mitä hän sillä tarkoittaa, että se lienee ihan laskelmoitua. En pidä tuonkaltaisesta laskelmoinnista, ja sen vuoksi on ihan mukavaa huomata, ettei siitä koitunut sen suurempaa mainosta itse kirjalle.

Tervo-fanina luin tämänkin oikein mielelläni, mutta ei tämä hänen parastaan ole. Jos tuon möläytyksen olisi jättänyt pois ja sen sijaan saanut julkisuuteen jotain inkeriläisiin liittyvää, olisi lopputulos ollut parempi. Nyt tähän jäi hukattu mahdollisuus.

sunnuntai 5. helmikuuta 2017

George Orwell: Eläinten vallankumous

George Orwell: Eläinten vallankumous
Suomennos: Panu Pekkanen
WSOY 1969, alkup. 1945
Sivuja: 126

Tämä kirja kuuluu ehdottomasti klassikko-osastoon. Tarina lienee useimmille tuttu, vaikkei kirjaa olisi luettukaan. Itse asiassa tämä satiirinen esitys niin yleisestä ilmiöstä, että tarina tosiaan on useimmille tuttu, vaikkei ikinä olisi mitään tähän kirjaan viittaavaa lukenutkaan (tai nähnyt elokuvaa).

Kartano-nimisen maatilan eläimet tekevät vanhan karjun oppien mukaisesti vallankumouksen. He julistautuvat vapaiksi ihmisistä ja laativat lyhyen listan sääntöjä ja periaatteita, joiden tulee olla aina voimassa. Niiden tarkoituksena on pitää kiinni vallankumouksen jälkeen saavutetusta tilanteesta ja ideologisista ihanteista, ja siinä valossa voi hyvin sanoa, että muutokset tapahtuisivat huonompaan suuntaan.

Aluksi eläimet tosiaan ovat tasavertaisia keskenään. Tilaa on kuitenkin pidettävä ja sen toimintaa organisoitava, jotta voitaisiin edetä nykytilanteesta johonkin, ja siat ottavat kernaasti vetovastuun itselleen. Hyvin pian kahden karjun - Stalinin ja Trotskin, anteeksi, siis Napoleonin ja Lumipallon - välillä alkaa valtataistelu, josta lopulta voittajana selviää vain toinen.

Vähän kerrassaan valta nousee sikojen ja eritoten Napoleonin päähän ja hän alkaa ottaa erivapauksia ja muokata niin sääntöjä kuin vallitsevaa totuuttakin omiin tarkoitusperiinsä sopiviksi. Lopulta on saavuttu tilanteeseen, jossa alkuperäisestä ideologiasta ei ole jäljellä enää mitään, eikä ole helppo edes löytää eroa sikojen ja ihmisten johtamistavan väliltä.

Kyse on siis kuvauksesta, miten valta-asemalla on taipumusta turmella vallanpitäjät. Tässä tapauksessa sioilla on aivan vastaavanlainen kiistämätön ja horjuttamaton valta-asema kuin ihmisilläkin; ei ole mitään keinoa millä sitä voitaisiin horjuttaa, paitsi uusi vallankumous. Minusta erityisen tärkeää oli huomata se, että kun siat hallitsivat totuutta (eli tiedotusvälineitä), oli muiden eläinten todellakin mahdotonta kiistää tai kyseenalaistaa mitään, sillä niillä oli käytettävissään ainoastaan oma muistinsa, ja sekin ainoastaan pienellä osalla eläimiä. Sioilla sen sijaan oli ihan kirjoitettua ja virallista tekstiä. Kaikenlaiset yritykset rajoittaa vapaata tiedonvälitystä on pidettävä epärehellisenä vallankaappauspyrkimyksenä.

En ole niin hyvin selvillä historiasta, että osaisin sanoa miten tarkasti kirjasta löytyy yhteneväisyyksiä Neuvostoliiton vuoden 1917 jälkeisille tapahtumille, mutta tietääkseni sitä on ainakin käytetty kirjan esikuvana. Viime kädessä se ei edes ole kiinnostavaa, vaan kiinnostavaa on ainoastaan se, miten valtavan uskottavalta tarinan kehitys kuulostaakaan! Ehkä uskottavuus johtuu siitä, että tarina on tosi, ja ilmiö muutenkin on ihmisyyteen syvälle juurtunut. Valitettavasti.

Tämä on sen verran lyhyt kirja, että jos kuka ei sitä vielä ole lukenut, niin kipin kapin kirjastoon tai kirjakauppaan! Tämä kuuluu ihan kaikkien yleissivistykseen.

lauantai 14. tammikuuta 2017

Jarkko Tontti: Lento

Jarkko Tontti: Lento
Otava 2013
Sivuja: 252

Pelottavan suuri asteroidi 433 Eros uhkaa osua Maahan. Tieto on ehdottoman salaista, ja se on tarkoitettu ainoastaan niiden avainhenkilöiden nähtäväksi, joita tarvitaan uhan torjumisessa. Yksi keskeisistä henkilöistä on Tiitus Toiviainen, 57-vuotias professori, jonka erityisosaamiseen kuuluu juuri tuo nimenomainen asteroidi sekä hänen vaimonsa mukaan nimetty Aurora-torjuntamenetelmä.

Äkkiseltään kuvaus kuulostaa siltä, että johan tuo leffa on nähty ennenkin, tai jos uhkaa ei voida torjua, niin ainakin maailmanlopusta on ehditty lukea. Mutta tässäpä ei olekaan pääosassa sankarillinen maailman pelastus tai filosofinen pohdinta siitä, mitä seuraa jos ihmiset tietävät ennalta kuolinhetkensä, vaan ihan vain keski-ikäisen tiedemiehen pohdinta siitä, mikä juuri hänelle on juuri sillä hetkellä tärkeää.

Tiitus suhtautuu kyllä maailman pelastamiseen vakavasti, mutta tässä hetkessä eläen on tärkeämpää kysymys siitä, voisiko tänään olla kolmen naisen päivä. Tiitus on alfauros, ja mielestään onnellisesti naimisissa. Syrjähypyt eivät ole keneltäkään pois, sillä niin isosta miehestä riittää helposti useammallekin naiselle. 11-vuotias poika Vesakin käy välillä mielessä, mutta vaikuttaa viime kädessä sivuseikalta, vaikka Tiitus yrittääkin itselleen muuta uskotella.

Ihmiskuntaa uhkaa tuho, mutta onko sillä väliä, jos vaimo tai rakastajatar jättää Tiituksen? Maailma voi loppua, mutta kukaan nainen ei voi jättää Tiitusta. Tiitus on se, joka jättää, eikä nainen.

Asteroidin nimi ei ole sattumaa, ja on selvää, että on vedettävissä vertauskuvallisia yhteyksiä Tiituksen oman elämän, rakkauselämän, hänen tieteellisen uransa, ihmiskunnan ja asteroidin välillä. Siitä en ole lainkaan varma ovatko ne tarpeellisia, sillä ei tuo kuvio nyt niin mutkikkaalta kuulosta muutenkaan. Ilkeämielisesti voisi tiivistää, että Tiitus on 57-vuotias teini, joka uskoo omaan ylivertaisuuteensa rakastajana ja pyrkii toteuttamaan itseään sillä saralla mistään piittaamatta.

Lento on kuvaus itsekkäästä ja itsekeskeisestä miehestä. Vaikkei hän juuri herätä tarvetta tuntea sympatiaa, niin kateutta nyt kuitenkin. Menestynyt paskiainen!

maanantai 9. tammikuuta 2017

Ilkka Remes: Kiirastuli

Ilkka Remes: Kiirastuli
WSOY 2016
Sivuja: 442

Kiirastuli on jatkoa Remeksen edelliselle kirjalle Jäätyvä helvetti. Kyse on vaihtoehtoisesta historiasta, missä Suomen ja Venäjän välit ovat merkittävästi todellista viileämmät. Suomi on joutunut ulkopoliittisesti tilanteeseen, jossa se ei voi odottaa juurikaan tukea EU:lta; kavereita ei oikein ole. Venäjä käyttää tilanteen hyväkseen ja teki edellisessä kirjassa iskun, jolla Suomi saatiin nopeasti polvilleen ja myöntyi antamaan Venäjälle sen haluaman tukikohdan Ahvenanmaalle ja Hankoon.

Kiirastulessa on eletty muutama kuukausi eteenpäin. Eurooppalaisia kavereita Suomella ei edelleenkään ole, mutta amerikkalaiset tarjoavat apuaan ja mahdollista pikaistettua Nato-jäsenyyttä. Venäjää se ei ymmärrettävästi miellytä, ja niinpä se aloittaa seuraavan operaation, jolla pyritään pakottamaan Suomi eroon Natosta ja Yhdysvalloista.

Minun makuuni näissä molemmissa kirjoissa on parasta se, että tapahtumat ovat varsin uskottavia. Tilanne on kylläkin kehittynyt ja kärjistynyt hiljalleen pienin askelin, ja todellisuudessa (toivottavasti) se ohjattaisiin toisin. Joka tapauksessa lukijan on helppo keskittyä seuraamaan juonen kulkua sen sijaan että voisi tuhista mielessään, "ettei noin voisi oikeasti käydä." Venäjän käyttämän operaation ydin kuulostaa todella pelottavalta, ja on vaikea nähdä, miten sitä voisi todella estää, jollei ole jo etukäteen hyvin varustautunut.


Vaikka luen ihan mielelläni Remeksen kirjoja, niin viime kädessä tämä päätyi kuitenkin luettavakseni Kirjablogit ja 101 kirjaa -projektin myötä, sillä kyseessä on vuoden 2016 kirja. Se ei tarkoita, että tämä olisi vuoden paras kirja, mutta se on valittu edustamaan tätä vuotta. Valinta vaikuttaa osuvalta, sillä tämä on melkoisen tiukasti kiinni juuri nykyhetkessä. Jopa niin tiukasti, että jo lukiessani minulle tuli mieleen, että mitenköhän tämä mahtaa toimia myöhemmin? Mitä kauemmas nykypäivästä edetään, sitä vaikeampi on punnita tapahtumien uskottavuutta. (Tässä välissä on huomautettava, että tulevaan uskottavuuteen liittyy läheisesti se, mitä todella tulee tapahtumaan. Jos Remeksen todellisuus sattuisikin tapahtumaan oikeasti, niin tämä välipohdinta muuttuisi tyystin turhaksi :)

Venäjän operaatioon liittyy läheisesti Syyrian kriisi ja yleisesti netissä käytävä "vuoropuhelu", jossa ei aina anneta tosiasioiden häiritä hyvää meuhkaamista. On harmi, ettei Remes päässyt kunnolla käyttämään Yhdysvaltojen presidentinvaalikampanjaa viitteenä, sillä se olisi sopinut teemaan erinomaisesti. Nuo kaikki kolme edellä mainittua seikkaa ovat omiaan sitomaan kirjan juuri tähän päivään.

Spoilerivaarasta välittämättä kerron, että kirja ei saavu mihinkään siistiin päätepisteeseen, jolla tämä vaihtoehtoinen historia voitaisiin kääriä pakettiin ja aloittaa seuraavassa kirjassa uusi. Pikemminkin näen tämän väliteoksena, joka on jatkoa edelliselle ja joka vaatii saamaan vielä oman jatko-osansa, jottei tarina jäisi kesken. Aloin miettiä, onko tämäkin nykypäivää kuvaava ilmiö? Myönnän auliisti sen, ettei näitä kaikkia tapahtumia kannattaisi edes yrittää tunkea yhteen kirjaan, mutta toisaalta menestyskirjailijalla ei siihen liene edes halua. Jos tiedetään, että kirja tulee joka tapauksessa saamaan runsaasti lukijoita, niin ei ole mielekästä edes yrittää tehdä sitä yksittäisenä, vaan mieluummin panostetaan sarjoihin ja sitä kautta varmistetaan se, että seuraavallakin osalla on jo ostajat valmiina. Ei tämä mikään uusi ilmiö ole, mutta onko painottunut aiempaan verrattuna, en tiedä. Jonkun kokeneemman lukijan pitäisi kertoa.

Minulle on jäänyt myös mieleen tämän kirjan telkkarimainos, missä jossain sotakentällä vedetään salkoon Venäjän lippu Suomen lipun tilalle. Kun ylipäätään kirjoja mainostetaan telkkarissa vähänlaisesti, niin onko Remeksen kirja todella se, jolle se mainosaika uhrataan? Ostetaanhan sitä isänpäivälahjaksi muutenkin. Toinen ko. mainoksesta mieleen jäänyt seikka oli se, ettei se liittynyt kirjaan juuri mitenkään. Lipun vaihto näytti dramaattiselta ja oli sikäli hyvin onnistunut, mutta samalla kuvalla olisi voinut myydä paljon muutakin.

Kaunokirjallisena taidonnäytteenä tämä ei ollut kovin kummoinen, mutta ei Remes siihen pyrikään. Hänen kirjojensa on tarkoitus myydä, ja siinä tällainen suoraviivainen toimintakuvaus yhdistettynä riittävään tunnettuuteen ja markkinavoimiin näyttää olevan avain menestykseen.

Vilkaise myös, mitä Kirsi ja Tomi tästä kirjoittivat. Ja jos et lue tekstiä heti tuoreeltaan, niin Ylen 101 kirjaa -sivustolta löytyy vielä kaksi bloggausta lisääkin!

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Normand Baillargeon: Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi

Normand Baillargeon: Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi
Suomennos: Tapani Kilpeläinen
Niin & Näin 2011, alkup. 2005
Sivuja: 273

Minä en lue iltapäivälehtiä. En ole lukenut enää moneen vuoteen. Syynä on se, että päädyin liian monta kertaa pettymään siihen, millainen artikkeli lopulta olikaan houkuttelevan otsikon takana. Minusta alkoi muutenkin tuntua siltä, että lehden sisältö oli sivuseikka: tärkeintä oli vain se, että klikkasin otsikkoa.

Lopettamisen jälkeen on pettymyksiä tullut huomattavasti vähemmän, mutta on kylläkin huomattava, että olen pyrkinyt aktiivisesti välttämään vastaaviin tilanteisiin joutumista.

Edellä mainittu huomioon ottaen saattaa olla yllättävää kuulla, että pidän ostos-tv:stä. Tykkään myös ennustaja-tv:stä. En ole ikinä ostanut niitä tuotteita (ainakaan sieltä telkkarista), vaan minusta on hauskaa katsoa, miten houkuttelevalta kaikki saadaankaan näyttämään. Samaan aikaan yritän kuvitella, millaista tuotteen käyttäminen mahtaa olla todellisuudessa, eli mitä kaikkia kikkoja mainoksessa onkaan huomaamatta käytetty, jotta todellisuus ei tulisi ilmi.

Esimerkki 1: robotti-imurin mainoksessa ei ole yhtä ainoaa mattoa lattialla, kaikilla ihmisillä on aivan paljaat lattiat, eikä mitään, mikä voisi ikinä vaikeuttaa imurin kulkua. Ei edes ruokapöytää, jonka alla olisi tuoleja monine jalkoineen.

Esimerkki 2: vihannestenleikkuukoneella pilkotaan näpsäkästi niin porkkanat, omenat kuin paprikatkin, eikä aikaa kulunut yhteensä kuin nelisen sekuntia. Ihan kiva, mutta minä en niinkään haluaisi ostaa sitä pilkkomislaitetta, vaan mieluummin niitä hedelmiä, vihanneksia ja juureksia, jotka on valmiiksi kuorittu, perattu ja paloiteltu laitteeseen sopiviksi paloiksi. Jos saisin sellaisia, niin osaisin kyllä itsekin pilkkoa ne ihan perinteiseen tapaan veitsellä suht. pienellä vaivalla.

Ennustajien ja selvänäkijöiden kohdalla minua kiehtoo se, miten hienosti he osaavat pitää soittajan tyytyväisenä ja väistää nokkelat "minnehän hukkasinkaan avaimeni" -yrittäjät.

Nuo ovat helppoja kohteita, eikä vaadi kovin kummoista kriittisyyttä huomata, missä niissä oleva juju piilee. Mutta varmasti on paljon suurempi määrä erilaisia vedätyksiä ja virhepäätelmiä, joiden jäljille ei olekaan yhtä helppo päästä, jos se on tavalliselle ihmiselle mahdollista lainkaan. Baillargeonin kirja pyrkii antamaan siihen joitain eväitä, tai ainakin kuvaamaan sitä, millaisia ne keinot ovat, jos niihin haluaa jostain tarkemmin tutustua.

Aluksi esitellään kieleen liittyviä asioita. On valaisevaa nähdä, miten epämääräistä normaali puhuttu (ja kirjoitettu) kielemme voikaan olla, erityisesti jos sitä halutaan käyttää väärin. Samassa yhteydessä käydään läpi pikkuisen logiikkaa ja näytetään, miten tarkkana lukijan onkaan oltava silloinkin, kun virhepäätelmiä ei edes tarkoituksella ole yritetty piilottaa.

Matematiikka ja numerotaidottomuus ansaitsisi oman kirjansa, ja itse asiassa sellainen onkin: John Allen Paulos; Numerotaidottomuus. Olen lukenut sen ennen blogin pitämistä, mutta suosittelen lämpimästi. Ei liene suuri yllätys, että tilastotiede nousee vahvasti esiin myös tässä Baillargeonin kirjassa.

Usein näkee asioita perusteltavan sillä, miten joko puhuja tai joku muu on asian omin silmin nähnyt, joten sen on kerta kaikkiaan pakko olla totta. Samat puhujat eivät kuitenkaan pidä vastaavaa perustelua vedenpitävänä silloin, jos kyse onkin taikureista. Kaikki ovat nähneet taikatemppuja, ja vain harvat uskovat niihin liittyvän jotain oikeasti maagista. Silti huomattavasti useammat ovat valmiita uskomaan kokemukseen asioiden perusteluna, vaikka kyse voisi silloinkin olla vastaavasta harhaanjohtamisesta.

Viimeiset kaksi osaa käsittelevät tiedettä ja tiedotusvälineitä. Ne tuntuivat melko lannistavilta, sillä ne ovat vahvasti tavallisen ihmisen ulottumattomissa. Tieteellisen tutkimuksen virheellisen paljastaminen kuuluu selvästikin tiedeyhteisölle itselleen, ja tiedotusvälineiden vahtiminen pitäisi kuulua niille itselleen, mutta etenkään jälkimmäisessä tapauksessa niin ei läheskään aina käy.  Erityisen lannistavalta minusta tuntui lukea, miten vahvasti tiedotusvälineet ovatkaan vallankäytön väline. Mutta toisaalta, aika selvää se on jos asiaa vähänkin ajattelee. Mikä muovaa mielipiteitämme? Entä jos ajatellaan, että emme saisi kuulla radiota, lukea lehtiä tai kirjoja tai katsoa televisiota? Ja sitten tähän informaatiotyhjiöön ilmestyisikin yksi sanomalehti, jonka ainoa tarkoitus olisi manipuloida meitä. Onnistuisiko se tehtävässään? Tietysti onnistuisi. Näin kärjistetyn esimerkin avulla näkee helposti, miten tärkeä asia riippumaton lehdistö onkaan. Miten se, joka hallitsee tietoa, hallitsee meitä.

Lukukokemuksena tämä ei ollut kaikkien positiivisimpia, mutta se ei johdu niinkään kirjasta itsestään kuin siitä havainnosta, miten huteralla pohjalla "kaikki" tietoni onkaan. Tai siitä havainnosta, että tällainen kirja tulee vastaani vasta nyt, ja sekin vain melkoisen yhteensattuman kautta. Miksi ihmeessä en muista lukeneeni mitään tällaista koulussa? Jos nettiin joskus tulee "ajokortti", niin siihen epäilemättä liittyy jotain tällaista omaan kriittisyyteen ohjaavaa.