keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Jari Järvelä: Château Inkeroinen

Jari Järvelä: Château Inkeroinen
Tammi 2012

Järvelä oli minulle entuudestaan tuttu Parempi maailma -romaanistaan. Tämän kirjan nimi puolestaan on sattunut silmiini useaan otteeseen, mutta en ole pitänyt sitä kovin puoleensavetävänä, arvatenkin sen vuoksi, etten ole viinien ystävä, mutta osasin kuitenkin yhdistää nimen niihin.

Loppujen lopuksi kirjan karttaminen nimen vuoksi oli tälläkin kertaa turhaa. Kirja on lainannut nimensä ensimmäiseltä novelliltaan, jossa mieskaksikko ryhtyy luomaan maailman parasta viiniä herukoista Inkeroisessa. Kertomus kerrotaan kansainvälisestä hiivakonferenssista käsin, jonne toinen miehistä osallistuu työkkärin tukemana. Lähtökohdat laatuviinille ovat siis kunnossa, miten mikään voisi enää mennä vikaan?

Kaikkiaan kertomuksia on yhdeksän, enkä löytänyt niistä mitään yhdistävää teemaa. Eipä sellaista jää kaipaamaankaan. Näistä novelleista jokainen ansaitsi tulla julkaistuksi, ja ne ovat myös keskenään sopivan erilaisia. Minua ilahdutti se, ettei yhdestäkään tarvinnut ryhtyä etsimään piilomerkityksiä tai tekemään tulkintoja, jotta tarina aukeaisi tai siitä voisi nauttia. Tällaisista novelleista minä pidän!

maanantai 22. kesäkuuta 2015

Tuomas Vimma: Firman mies

Tuomas Vimma: Firman mies
Gummerus 2014
Sivuja: 244

Odotin tätä kirjaa hartaasti, ja erityisesti pitkään. Olin hyvissä ajoin liikkeellä kirjastovaraukseni kanssa, mutta sain sählättyä varaukseni lukkoon ja jouduin ihmettelemään kuukausitolkulla, miksi olen aina vain ensimmäisellä sijalla jonossa, mutta ikinä kirja ei tule minulle saakka. No, kyllähän tätä kannatti odotellakin.

Firman mies on Raksa-trilogian viimeinen osa, jossa ei varsinaisesti enää olla tekemisissä rakentamisen kanssa, vaan keskiössä on pikemminkin ahneustalous. Tärkeimmät henkilöt ovat tallella kuten odottaa saattaakin, ja mikä tärkeintä, myös Vimman kirjoitustyyli on pysynyt ennallaan. Danikasta on tullut jo lähes karikatyyri, mutta valitettavasti hän on silti hahmona uskottava kaikessa häikäilemättömyydessään. Samin tehtävänä on toimia lähinnä moraalisen puntarin äänenä, joskin puntarointi sinänsä jää väliin ja lukijalle tarjoillaan pelkkä lopputulos vailla perusteluita.

Kirjan juonen muodostava kuvio on minusta suorastaan kuvottava kaikessa itsekkyydessään, mutta kirja itsessään on hyvin puoleensavetävä. Minulle on tullut jo tavaksi mainita Vimman kirjojen yhteydessä, että niitä tekisi mieli inhota, muttei voi mitään, kun niitä vain on niin kiva lukea. Oma lukutahtini on viime aikoina ollut hitaanpuoleinen, mutta tämä oli pakko hotkia nopeaan tahtiin. Siinä olisi jo suositusta kerrakseen, mutta lisäksi tämä tarjoaa myös pikkuisen pohdittavaa ahneustalouden ja moraalin saralta. Esitetty toiminta on helppo tuomita, mutta kunkin kannattaisi miettiä, millaisiin valintoihin mahtaisi itse päätyä vastaavassa tilanteessa.

torstai 18. kesäkuuta 2015

Anna Perho: Pientä säätöä

Anna Perho: Pientä säätöä
Otava 2015
Sivuja: 159

Anna Perho on minulle entuudestaan tuttu ainoastaan radiosta. Tiedän hänen kirjoittelevan kolumneja ja olleen telkkarissakin, mutta en ole nähnyt. Mainittakoon myös heti aluksi, etten erityisesti pidä hänestä radiossakaan. Tällaisesta lähtökohdasta on turha odottaa objektiivista kirja-arviota, mutta en toisaalta ole niihin pyrkinytkään, vaan koko bloggaamisen idea on juuri subjektiivisuudessa.

En tietenkään hankkinut kirjaa itse, vaan se oli ilmestynyt omia aikojaan postilaatikkoon. Olisi mielenkiintoista tietää, olisiko postilaatikko jäänyt kumisemaan tyhjyyttään tai tilalle tullut jokin muu teos, jos kustantajan edustaja olisi tiennyt ennakkoasenteestani. Joka tapauksessa päätin antaa Perholle mahdollisuuden, kenties pitäisin hänestä kirjallisena enemmän, ainakin sanomisten voi odottaa olevan harkitumpia ja hiotumpia.

Pientä säätöä keskittyy kertomaan erilaisista virheistä ja epäonnistumisista sillä taka-ajatuksella, että samalla opetettaisiin olemaan välittämästä niistä liikaa. Virheitä on kyllä mahdollista välttää jättämällä kaiken tekemättä ja kokematta, mutta mitäs järkeä sellaisessa olisi? (Joidenkin uskovaisten mielestä ehkä paljonkin, mutta minun mielestäni 'järki' ja 'usko' sulkevat toisensa pois, sillä uskoahan tarvitaan vasta siellä, minne järki ei kanna.)

Kirjassa on siis tukku erilaisia tapahtumia eri elämänvaiheista, ja pääasiassa niiden on tarkoitus olla hauskoja tai ainakin viihdyttäviä. Minun kohdallani Perho ei yltänyt hauskuuteen saakka, mutta viihteenä kirja menetteli. Kaipasin luettavaa, jota ei tarvitsisi pohtia ja joka ei edes pakottaisi ajattelemaan, eikä tarvitsisi jäädä erityisesti muistiinkaan, ja noissa kaikissa tämä onnistui ihan hyvin.

En koe tarvetta antaa Perholla uutta mahdollisuutta eikä käsitykseni hänestä muuttunut miksikään. Perhon faneille tätä varmaankin voisi suositella, mutta miksi ihmeessä tekisin niin? Fanit ovat tämän jo ehtineet lukea, eivätkä takuulla muutenkaan tarvitse siihen minun suosituksiani.

tiistai 16. kesäkuuta 2015

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana
Noxboox 2014
Sivuja: 213

Kirjan päähenkilö on lukiolaispoika Franz, jolla on aina salaperäinen kirja mukanaan. Hän haaveilee tulevansa vähintäänkin Suomen suurimmaksi filosofiksi, ja hänen uusi filosofiansa tulee vielä olemaan maailmankuulu. Franzilla tuntuu olevan vain yksi kaveri, asehullu Kolehmainen. Näihin palasiin on luontevaa lisätä myös kiusaaminen, joskaan sen roolia ei pidä yliarvioida. Kuviota yksinäisestä kiusatusta filosofinörtistä sekoittaa vielä Virpi, jonka kanssa Franzilla on jonkinlainen suhde.

Minun mielikuvakseni jäi se, että kirjan on tarkoitus viedä lukija kouluammuskelijan pään sisään. Ymmärrystä teolle ei ole luvassa. Ei ainakaan siinä mielessä, että joku höyrypäinen lukija voisi siitä keksiä, että "tuossahan onkin ajatusta, mutta mistä minä saan oman mutkan?" Tuolta osin kirjailijan onkin syytä olla tarkkana tällaisen aiheen kanssa.

Franzin mukanaan kanniskelema kirja osoittautuu myöhemmin Nietzschen Antikristukseksi. En tunne Nietzscheä lähimainkaan tarpeeksi verratakseni hänen ja Franzin filosofioita toisiinsa, mutta ulkoisesti niissä on toisiaan muistuttavia elementtejä kaikkine yli-ihmisineen ja orjamoraaleineen. Olisi hauskaa tietää, onko Franzin filosofia "oikea", vai vain jotain, mikä romaanissa kuulostaa filosofialta vai jotain muuta. No, jos ei hänen filosofiansa kirkkaus toisille heti avaudukaan, niin vika on tietysti niissä muissa eikä ylivertaisessa filosofissa itsessään. Ja jos toisissa on vikaa, niin he ovat viallisuudessaan heikkoja ja vahvojen kuuluu sortaa heikkoja ja Kolehmaisen avulla filosofikin saa pyssyn.

En pidä Franzia kovin sympaattisena päähenkilönä. No, eihän ammuskelijan kuulu sitä ollakaan, mutta tekonsa jälkeen hän on ainoastaan ammuskelija, eikä millään muulla, mitä hän on sanonut tai tehnyt, ole enää arvoa. Ammuskelija on lähestulkoon määritelmällisesti paha ja rikkinäinen ihminen, koska emme ole valmiita tunnustamaan, että yhteiskuntamme voisi toimia niin pahalla ja rikkinäisellä tavalla, että se saa tuotettua ammuskelijoita. Ammuskelijassa täytyy olla jotain vikaa tai erilaista, jotain, mikä tekee hänestä ammuskelijan ja muista ei. Mieluiten syitä on vain yksi, ja sekin on sellainen, jota voi osoitella sormellaan. Mikä se Franzin kohdalla on? Mistä iltapäivälehden lööppi kirjoittaisi seuraavana päivänä, kun uutinen itse ei enää ole se uutinen?

Kyllähän Viimeinen sana herättää ajatuksia, mutta olisin silti kaivannut vielä jotain. Tai ehkä kyse onkin siitä, että en löytänyt tarinasta sitä yksittäistä syyllistä, johon voisin sormeni kohdistaa, ja kaipaankin juuri sitä? Siinä tapauksessa kirja on onnistunut hyvin.





keskiviikko 10. kesäkuuta 2015

Martin Rees: Ennen alkua

Martin Rees: Ennen alkua - oma maailmankaikkeutemme ja muut
Suomennos: Hannu Karttunen
Ursa 2000, alkup. 1997
Sivuja: 284

Joskus Esko Valtaojan kirjoja lukiessani olen miettinyt, miltä ne voisivat näyttää, jos hän keskittyisi pelkästään asiaan ilman mitään sivujuonteita. Rehellisyyden nimissä on sama sanottava myös Kari Enqvististä, mutta hänen kohdallaan rönsyily ei ole yhtä silmiinpistävää. Vastaus pohdintaani tuli tässä kirjassa, jonka juuri Valtaoja tuli maininneeksi omassa Kosmoksen siruja -kirjassaan.

Kirjoittaja Martin Rees on Kuninkaallinen tähtitieteilijä - Astronomer royal, ja varmasti paljon muutakin. Valtaojan mukaan hän on myös hyvin keskeinen hahmo tiedeyhteisössä, joten meriittien pitäisi riittää kirjoittamaan myös populaarista kosmologiasta. Ja niinhän ne näyttävät riittävänkin.

Minun mittapuullani Rees lyö laudalta kaksi edellä mainittua herraa, mitä ei ole syytä vähätellä. Hän tosiaan malttaa pysytellä tiukasti asiassa. Se on tässä yhteydessä hyvä asia, sillä tekstiä on ihan riittämiin ilman harhailujakin. On mielenkiintoista huomata, miten monta kertaa jaksankaan lukea tavallaan samasta asiasta yhä uudestaan ilman että alkaisi tuntua pitkästyttävältä tai siltä, että johan tämä on tullut käsitellyksi. Kyse on vaikeasti ymmärrettävistä asioista, ja jälleen kerran tunnen kuvan aiempaa kirkkaammaksi.

Reesin lähestymistapa on hyvin järjestelmällinen ja johdonmukaisesti etenevä. Sivujuonteiden puuttuminen tekee tästä myös hieman oppikirjamaisen ja samalla kohtalaisen raskaan luettavan, mutta tietomäärä sivua kohti on myös korkea.

Samat ennakkotietovaatimukset, jotka olen ainakin Enqvistin yhteydessä maininnut, pätevät tässäkin. Suosittelen lämpimästi ainakin niille, joiden mielestä Valtaojalla on tapana harhailla tarpeettoman kauas.

Erityinen kiitos on esitettävä kirjan suomentajalle Hannu Karttuselle, jonka jälki on huomattavan sujuvaa. En tullut kertaakaan ajatelleeksi, että tätä ei alun perin olekaan kirjoitettu suomeksi.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Jari Tervo: Pyrstötähti

Jari Tervo: Pyrstötähti
WSOY 2015
Sivuja: 176

Tervo jatkaa Pyrstötähdellä omaelämänkerrallista kirjasarjaansa. Minulta tämän julkaisu oli päässyt livahtamaan kokonaan sivu suun, mutta vahinko oli nopeasti paikattu.

Kuten odottaa saattaa, pysyvät henkilöt ja ajankuva edelleen samoina. Merkittävin ero tuleekin siitä, että muut aikatasot ovat pudonneet tyystin pois: Esikoisessa muistelivat isomummu ja Aune-täti, Revontultentiessä taas Erkki-setä ja sen lisäksi perhe kävi Moskovassa ja Jari Berliinissä, mutta Pyrstötähdessä kukaan ei muistele eikä käy missään, eikä Jarillekaan tapahdu mitään mainittavaa.

Koko kirjan teemana ovat "pienet asiat", joita Jari kirjaa muistiin. Valitettavaa vain on, että pienet asiat ovat pieniä myös kokonaisuuden kannalta, ja viime kädessä on vaikeaa ymmärtää, miten tämä kirja kuuluu edellisten aloittamaan jatkumoon. Pienet asiat tarkoittavat sitä, että Tervo pääsee taas kertomaan juttuja.

Tämä oli ilman muuta Tervoa sieltä heikommasta päästä. Välisoitto, jota ilmankin olisi kyllä pärjätty. Tervo on useaan otteeseen osoittanut kirjoittajanlahjansa, enkä oikein osaa nähdä syytä tällaisen teoksen julkaisemiseen. Jos hänen teoksistaan haluaa syystä tai toisesta jättää jotain väliin, niin tässä on hyvä ehdokas Jarrusukan kaveriksi.