Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina

Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina - Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana

Kirjapaja 2012, 168 sivua.

ISBN: 978-952-247-249-6

Maija syntyi vanhoillislestadiolaisen perheen lapsikatraan nuorempaan päähän. Hänet raiskattiin ensimmäisen kerran yhdeksänvuotiaana. Sen jälkeen tuli lisää sekä raiskaajia että "lievempiä" hyväksikäyttäjiä, ja monet tiesivät tapahtuneesta. Erityisen karulta kuulostaa se, miten hänen isosiskonsa mies raiskasi Maijan kymmeniä kertoja tämän omassa kodissa ja vieläpä muun perheen ollessa samaan aikaan kotona! Eräänkin kerran avunpyynnöt saivat ainoastaan isän kiipeämään yläkertaan ja kehottamaan tytärtään käyttäytymään kunnolla. Se toki on huomattava, että isä ei tiennyt - eikä myöskään viitsinyt ottaa selvää - mikä tyttären sai huutamaan.

Hyväksikäytöt jatkuivat noin viiden vuoden ajan. Sinä aikana hän ei ollut saanut perheeltään tai läheisiltään apua tai tukea asiassa. Vasta monta vuotta myöhemmin hän oppii itse kunnolla käsittämään, mistä onkaan ollut kyse, ja siinä vaiheessa kääntyy sekä viranomaisten että rauhanyhdistyksen puoleen saattaakseen tekijät edesvastuuseen. Poliisin kädet ovat sidotut: asianomistajan olisi pitänyt hakea oikeutta vuoden sisällä tapahtuneesta (!), myöhemmin vain vanhemmilla on siihen oikeus, mutta eiväthän Maijan vanhemmat nyt siihen halua ryhtyä. Kuinkas sitä nyt, kun se Saaran mies on niin mukavakin. Lestadiolaisyhteisökään ei suhtaudu asiaan juuri sen paremmin, sillä voittava kanta tuppaa olemaan se, että Maija on se, jonka pitäisi pyytää anteeksi! Asiallisestikin suhtautuvia ääniä on, mutta heidät painostetaan hiljaisiksi.

Kaikki tuo on pöyristyttävää luettavaa, mutta valitettavasti se ei minua hämmästytä. Uskon Maijalla olevan mittava joukko kohtalontovereita, yhteiskuntaluokista ja elämänkatsomuksellisista seikoista riippumatta. Onkin huomattava, että vaikka rauhanyhdistys olikin hävyttömän kyvytön käsittelemään asiaa kunnolla, ei tapausta voi pitää leimallisena juuri lestadiolaisille. Olisi silkkaa itsepetosta kuvitella, että "se nyt johtui vain siitä hihhuloinnista", sillä ihan samaa tapahtuu juuri sinunkin kylässäsi.

Fyysiset teot ovat yksi luku, mutta pahemmalta tuntuu se kylmyys ja jopa vihamielisyys, jota lapsi apua hakiessaan joutui kohtaamaan. Kyse on vaikeasta asiasta, ja vaikeus johtuu pitkälti muiden ihmisten tarpeesta kääntää katseensa pois ja toivoa, että epämiellyttävä näky katoaisi itsestään. On merkillepantavaa, että Maijan tapauksesta tiesi hänen perheensä, sukulaisensa, läheisensä, yhteisö, koko kylä ja lopulta jopa hänen omat lapsensakin lähipiireineen. Siitä huolimatta hän esiintyy tässä kirjassa anonyymisti, vaikka omalla nimellä julkitulokaan ei voisi johtaa mihinkään leimautumiseen tai vastaavaan, sillä se on hänelle tapahtunut jo. Tämä on omiaan korostamaan aiheen arkuutta.

Kirjassa mainitaan myös siitä, miten lestadiolaisyhteisöissä paljastui taannoin julkisuudessakin hyväksikäyttötapauksia. Tämä julkisuus pakotti heidät suhtautumaan asiaan toisenlaisella vakavuudella, eikä tapauksia voida vain sovitella omissa piireissä sisäisinä asioina. On huomattava, että muutos tuli vasta pakon edessä: sisältä päin ei tahtotilaa näköjään löytynyt.

Itse tarinan lisäksi kirjassa on viiden eri alan asiantuntijan katsaus tapauksen piirteisiin. Mielestäni nämä katsaukset olivat erinomainen lisä, sillä ne ovat punnittuja puheenvuoroja ja opastavat lukijan katsomaan asiassa ensimmäisten, voimakkaiden reaktioiden taaksekin.

Maijan tarinaan ovat tutustuneet myös Unni ja Anni.M.