Antti Nylén: Tunnustuskirja

Antti Nylén: Tunnustuskirja 

Kirjapaja 2013 

Sivuja: 239 

Halun ja epäluulon esseiden arviossani ilmoitin ilman muuta lukevani muutkin Antti Nylénin kirjat. Aivan näin pian minulla ei ole tapana palata saman kirjailijan kirjoihin, mutta kun Tunnustuskirja sattui tulemaan kijaston jonossa vuoroon, niin olihan se luettava saman tien.

Valittelin edellisessä arviossani myöskin sitä, että yhdessä esseessä Nylén sanoi Kari Enqvistin olevan tyystin pihalla sen suhteen, mitä uskonto oikein on, mutta ei kuitenkaan perustellut väitettään tai myöskään kertonut, mitä se hänen mielestään on. Kenties hän ajatteli, ettei se kuulunut kyseiseen esseehen vaan ansaitsisi omansa, tai sitten mielessä oli jo valmiiksi tämä kirja. Kyllä vain, tässä minäkin sain ne kaipaamani vastaukset.

Nimensä mukaisesti Tunnustuskirja koostuu juuri kirjoittajansa omista kokemuksista, näkemyksistä ja uskomuksista. Nylén käyttää itseään esimerkkitapauksena uskovasta ihmisestä, ja kertoo miten hän on kolmikymppisenä päätynyt liittymään katoliseen kirkkoon. Hän kertoo saamastaan uskonnollisesta kasvatuksesta (tai pikemminkin sen puutteesta), kuvailee uskon merkitystä itselleen ja kertoo siitä mitä ajattelee uskon olevan.

Miksi juuri katolinen kirkko? Sekin saa vastauksensa. Tunnustukseksi puolestaan voitaisiin lukea kokonainen luku siitä, miltä osin hän ei ole tyytyväinen katolisen kirkon opetuksiin ja eritoten kantoihin nykyajan tärkeisiin kysymyksiin, esim. homoihin, aborttiin ja ehkäisyyn. Sen sijaan tunnustukseksi ei voi lukea sitä, miten Nylén kertoo mm. juuri noiden opetusten ja kantojen muodostumisen taustoista ja niihin liittyvästä uutisoinnista, mutta varsin mielenkiintoista se on. Eittämättömäksi ansioksi on luettava se, että näitä taustoja on avattu siitäkin huolimatta, ettei kertomus ole kovin imartelevaa, vaan osoittaa suoraan sormella siellä missä osoitettavaa on.

Pidin tästäkin kirjasta todella paljon, mutta uskallan silti jo yhden kirjan kokemuksella sanoa, etten yhtään tämän vähempää Nyléniltä odottanutkaan. Kari Enqvist ei takuulla saa tästä mitään sellaisia vastauksia, joita tiedemies kaipaisi, mutta ei niitä kuulu odottaakaan. Oma kantani uskonasioihin pysyy edelleen Enqvistin "leirissä", mutta tämä oli erinomainen puheenvuoro suomalaisessa uskontokeskustelussa ja koen sen jopa rakentaneen pikkuisen siltaakin, jos sellaista vastakkainasettelullista mieli- ja kielikuvaa haluaa käyttää. Ehkä kyse onkin enemmän siitä, ettei koko vastakkainasettelua ole pakko tehdä lainkaan.

Annan vahvan suositukseni niille, joita nykyaikainen uskontokeskustelu kiinnostaa!

Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina

Johanna Hurtig & Mari Leppänen (toim.): Maijan tarina - Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö yksilön ja yhteisön traumana

Kirjapaja 2012, 168 sivua.

ISBN: 978-952-247-249-6

Maija syntyi vanhoillislestadiolaisen perheen lapsikatraan nuorempaan päähän. Hänet raiskattiin ensimmäisen kerran yhdeksänvuotiaana. Sen jälkeen tuli lisää sekä raiskaajia että "lievempiä" hyväksikäyttäjiä, ja monet tiesivät tapahtuneesta. Erityisen karulta kuulostaa se, miten hänen isosiskonsa mies raiskasi Maijan kymmeniä kertoja tämän omassa kodissa ja vieläpä muun perheen ollessa samaan aikaan kotona! Eräänkin kerran avunpyynnöt saivat ainoastaan isän kiipeämään yläkertaan ja kehottamaan tytärtään käyttäytymään kunnolla. Se toki on huomattava, että isä ei tiennyt - eikä myöskään viitsinyt ottaa selvää - mikä tyttären sai huutamaan.

Hyväksikäytöt jatkuivat noin viiden vuoden ajan. Sinä aikana hän ei ollut saanut perheeltään tai läheisiltään apua tai tukea asiassa. Vasta monta vuotta myöhemmin hän oppii itse kunnolla käsittämään, mistä onkaan ollut kyse, ja siinä vaiheessa kääntyy sekä viranomaisten että rauhanyhdistyksen puoleen saattaakseen tekijät edesvastuuseen. Poliisin kädet ovat sidotut: asianomistajan olisi pitänyt hakea oikeutta vuoden sisällä tapahtuneesta (!), myöhemmin vain vanhemmilla on siihen oikeus, mutta eiväthän Maijan vanhemmat nyt siihen halua ryhtyä. Kuinkas sitä nyt, kun se Saaran mies on niin mukavakin. Lestadiolaisyhteisökään ei suhtaudu asiaan juuri sen paremmin, sillä voittava kanta tuppaa olemaan se, että Maija on se, jonka pitäisi pyytää anteeksi! Asiallisestikin suhtautuvia ääniä on, mutta heidät painostetaan hiljaisiksi.

Kaikki tuo on pöyristyttävää luettavaa, mutta valitettavasti se ei minua hämmästytä. Uskon Maijalla olevan mittava joukko kohtalontovereita, yhteiskuntaluokista ja elämänkatsomuksellisista seikoista riippumatta. Onkin huomattava, että vaikka rauhanyhdistys olikin hävyttömän kyvytön käsittelemään asiaa kunnolla, ei tapausta voi pitää leimallisena juuri lestadiolaisille. Olisi silkkaa itsepetosta kuvitella, että "se nyt johtui vain siitä hihhuloinnista", sillä ihan samaa tapahtuu juuri sinunkin kylässäsi.

Fyysiset teot ovat yksi luku, mutta pahemmalta tuntuu se kylmyys ja jopa vihamielisyys, jota lapsi apua hakiessaan joutui kohtaamaan. Kyse on vaikeasta asiasta, ja vaikeus johtuu pitkälti muiden ihmisten tarpeesta kääntää katseensa pois ja toivoa, että epämiellyttävä näky katoaisi itsestään. On merkillepantavaa, että Maijan tapauksesta tiesi hänen perheensä, sukulaisensa, läheisensä, yhteisö, koko kylä ja lopulta jopa hänen omat lapsensakin lähipiireineen. Siitä huolimatta hän esiintyy tässä kirjassa anonyymisti, vaikka omalla nimellä julkitulokaan ei voisi johtaa mihinkään leimautumiseen tai vastaavaan, sillä se on hänelle tapahtunut jo. Tämä on omiaan korostamaan aiheen arkuutta.

Kirjassa mainitaan myös siitä, miten lestadiolaisyhteisöissä paljastui taannoin julkisuudessakin hyväksikäyttötapauksia. Tämä julkisuus pakotti heidät suhtautumaan asiaan toisenlaisella vakavuudella, eikä tapauksia voida vain sovitella omissa piireissä sisäisinä asioina. On huomattava, että muutos tuli vasta pakon edessä: sisältä päin ei tahtotilaa näköjään löytynyt.

Itse tarinan lisäksi kirjassa on viiden eri alan asiantuntijan katsaus tapauksen piirteisiin. Mielestäni nämä katsaukset olivat erinomainen lisä, sillä ne ovat punnittuja puheenvuoroja ja opastavat lukijan katsomaan asiassa ensimmäisten, voimakkaiden reaktioiden taaksekin.

Maijan tarinaan ovat tutustuneet myös Unni ja Anni.M.

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?

Juha Pihkala & Esko Valtaoja: Nurkkaan ajettu Jumala?

Kirjapaja 2004, 304 sivua.

Kirjoitin pari viikkoa sitten samojen tekijöiden kirjasta Tiedän uskovani, uskon tietäväni. Nurkkaan ajettu Jumala? on "sarjan" ensimmäinen osa, joka valittiin vuonna 2004 vuoden kristilliseksi kirjaksi.

Perusasetelmaltaan molemmat ovat samanlaisia: luterilaisen kirkon piispa keskustelee tähtitieteen professorin kanssa uskontoihin liittyvistä asioista. Tämä kirja eroaa seuraajastaan siinä, että tässä on ainoastaan yksi pitkä keskustelu, kun jälkimmäisessä oli kymmenen lyhyempää. Molemmissa versioissa on puolensa. Pitkässä keskustelussa mitään aihetta ei tarvitse lopettaa kesken vain siksi, että on määrätty kirjoitettavaksi tietty määrä kirjeitä keskustelua kohti, eikä siksi kumpikaan voi saada asetelman vuoksi "viimeistä sanaa". Toisaalta lyhyitä keskusteluja puolustaa se, että aihepiiri on tarkemmin rajattu.

Tässä kirjassa näkyy minun mielestäni vielä enemmän se asetelma, että Valtaoja on hyökkääjä ja Pihkala puolustaja. Kuten arvella saattoikin, on tässä esitetty tunnettuja hankalia kysymyksiä, joihin ei ilmeisesti ole olemassa sellaista vastausta, johon kaikki osapuolet olisivat tyytyväisiä. Yksi esimerkki tällaisesta on pahan olemassaolo. Jos Jumala on hyvä ja kaikkivaltias, niin mistä paha on peräisin ja miksi hän sallii sen olevan?  Muut aiheet ovat mm. seuraavia (otteita kirjeiden otsikoista):

• Mitä jos Jeesus teloitettaisiinkin vuonna 2003 Teksasilaisessa vankilassa
• Loiko Jumala ihmisen vai ihminen Jumalan?
• Yksilön hyvä, yhteisön hyvä
• Abrahamin kohotettu kirves (miksi Jumala käski Abrahamin tappaa poikansa)
• Hiroshima ja tieteen siunaukset
• Kuinka uskonnot syntyvät?

Vaikka olenkin suurimmaksi osaksi samaa mieltä Valtaojan kanssa ja siten Pihkalaa vastaan, niin on nostettava hattua sille miten jälkimmäinen pystyy puolustautumaan niin hankalia kysymyksiä vastaan. Ikävä kyllä menetelmä on usein harhaanjohtaminen, eli vastaus käsittelee eri aihetta kuin kysymys tai sitten vain käsitellään asioita varsinaisen kysymyksen ympärillä pääsemättä ikinä itse kohteeseen.

Mikäli tällainen vastakkainasettelu kiinnostaa, niin voin suositella molempia kirjoja lämpimästi. Pidin ensiksi lukemastani hieman enemmän, mutta se saattoi johtua suuremmasta innostuksesta tai jopa siitä, että kirja oli tavallinen sidottu versio, kun tämänkertainen on nidottu pokkariversio, jonka teksti on ikävän pienikokoista.

Loppuun en malta olla laittamatta pientä lainausta itse kirjasta. Valtaoja on ehtinyt pohtia valmiiksi, jos hän kuolemansa jälkeen joutuukin vastoin odotuksiaan vastaamaan sanomisistaan ja tekemisistään Jumalalle. Näin hän kaavailee lausuvansa:

"Sanoit itse, että hedelmistään puu tunnetaan. Ei ole minun vikani, että osoittauduit niin surkeaksi puutarhuriksi."

Tykästyin Valtaojan osuuksista niin paljon, että suunnittelen lisääväni lukulistalleni jonkun hänen omista kirjoistaan. Kotona maailmankaikkeudessa kuulostaa kiinnostavalta, ja ilmeisesti sen olisi voinut lukea näiden kahden pohjustukseksikin.