Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Arthur C. Clarke: Lapsuuden loppu

Suomennos: Matti Kannosto

Kirjayhtymä 1973 (alkup. 1953), 257 sivua.

Hankin Lapsuuden lopun hyllyyni kirjaston poistomyynnistä jo viime kesänä. Pohdiskelin lukupinoni edessä mihin tarttuisin seuraavaksi, ja sain kehotuksen valita seitsemäs vasemmalta. Tällaisessa jonkinasteisen sattuman käytössä valintojen määräävänä tekijänä on puolensa: jos valinta osoittautuu epämieluisaksi, voi kohdistaa syytöksensä ja kiukkunsa sattumaan eikä harmitella omaa vajavaista päätöksentekoaan. Joskus kokeilin tätä menetelmää systemaattisemminkin. Minun piti hakea tyttäreni päiväkodista, ja aina hakiessa piti arvata, ovatko he vielä sisällä päiväkodin tiloissa vaiko ulkona leikkipuistossa. Koska omat arvaukseni eivät useinkaan osuneet oikeaan, päätin tehdä ratkaisun kolikkoa heittämällä. Mikäli kolikko oli väärässä, siirsin sen toiseen taskuun, joka oli tarkoitetty erehtyneille kolikoille. Jos taas kolikko oli oikeassa, kannatti sen antamaa neuvoa käyttää jatkossakin. Loppujen lopuksi kolikot tuskin osasivat arvata päiväkotilaisten toimintaa yhtään sen paremmin kuin minä itsekään, mutta enää väärässä olo ei harmittanut niin paljon; syyllinenhän oli selvillä ja sai rangaistuksensa, ja minä vastaavasti jotain korvaukseksi koko päätöksentekijän arvolla.

Tunnen kovin huonosti scifikirjallisuutta, enkä siten tiedä onko Lapsuuden loppu jonkinasteinen klassikko vai ei. Joka tapauksessa se on kirja, jonka nimen olen kuullut jossain yhteydessä ennenkin, ja sen johdosta päädyin uhraamaan lantin (joka tiettävästi ei ollut osallistunut päätöksentekoihin) lunastaakseni sen omistukseeni.

Eräänä päivänä 1950-luvulla valtavat avaruusalukset lipuvat maan suurten kaupunkien ylle. Aluksia miehittävät ylivaltiaat, ilmiselvästi ihmistä huomattavasti kehittyneemmät oliot. Ylivaltiaat puuttuvat ihmisten yhteiskuntajärjestykseen: ensitöikseen he lopettavat kaikki sodat ja sen jälkeen tekevät turhiksi erilliset kansallisvaltiot. Sekin on selvää, että ylivaltiailla on jotain suunnitelmia ihmiskunnan varalle, mutta mitä, se on arvoitus.

Yleensä en halua paljastaa kirjojen juonista arvostelussani liikaa, ja luontevana rajana toimii kirjan takakansi. Tässä tapauksessa takakansi kertoo turhankin paljon, mutta harva varmaankaan osaa pidättäytyä sitä lukemasta, vaikka tietäisikin kyseessä olevan jonkinasteisen spoilerin. Kerrottakoon siis, että sadan vuoden kuluttua ylivaltiaiden saapumisesta käykin ilmi, että silloinen sukupolvi jää ihmiskunnan viimeiseksi. Kyse ei ole mistään vihamielisyydestä, vaan ihmiskunta on kypsynyt siirtymään kehityksensä seuraavalle asteelle.

Lapsuuden loppu on melko tylsä kirja. Nukahdin useaan otteeseen sitä lukiessani, ja sivumäärään nähden luku-urakka kesti kohtuuttoman pitkään. Kirjan idea on kohtuullisen hyvä, ja siinä onkin herkuteltu useilla kiehtovilla ideoilla, jotka jaksavat pitää lukijan mielenkiintoa yllä sen verran, että viimeinenkin sivu tulee aikanaan vastaan. Valitettavasti vain niiden ideoiden välissä olevat osuudet ovat rutikuivia. Jos tämän olisi kirjoittanut joku hieman eläväisempää tekstiä tuottava kirjailija, niin kokonaisuuskin olisi jäänyt paljon miellyttävämmäksi. Nyt jälkimauksi jäävät lähinnä ne ideat pelkkänä luettelona.

Ylivaltiaiden luoma yhteiskuntajärjestys on huiman kiehtova asia, ja sen Clarke on sivuuttanut melko ylimalkaisesti. Samalla hän on esitellyt omaa utopiaansa unelmayhtiskunnastaan, joka nyt 60 vuotta myöhemmin on helppo todeta toivottoman idealistiseksi. Otetaan esimerkki (s.81):

"Rikokset olivat suurimmalta osaltaan kadonneet. Niden tekeminen oli tullut sekä tarpeettomaksi että mahdottomaksi. Varastamisessa ei ollut mieltä, kun keneltäkään ei puuttunut mitään."


Tehdäänkö rikoksia pelkästään henkensä pitimiksi? Toki se on tilanne, jossa kenen tahansa on järkevää suistua rikoksen tielle, mutta tässä nähdään hyvin selvästi se, miten kirjailijan mielikuva ihmisluonnosta on suorastaan naiivin hyväuskoinen. Ahneus ja itsekkyys ovat piirteitä, jotka liittyvät ihmisiin erottamattomana. Kukin voi itse miettiä ahneustaloutta pyörittäviä pankkiireja ja pyramidihuijareita, jotka lentelevät yksityissuihkukoneillaan haalimassa miljoonia toisensa perään. Ja mitä he miljoonillaan tekevät? Heittävät pinon päälle kai. Clarken yhteiskunnassa tällainen ilmiö on selvästikin tuntematon.

Mitä ihmiset sitten tekivät tässä ihanteellisessa yhteiskunnassaan? Soittivat harppua ja keskustelivat keskenään sivistyneesti ylevistä asioista? Katsotaanpa sivulle 129:

"Nekin harvat vakavat rikokset, joita kaikesta huolimatta joskus sattui, eivät juuri saaneet uutisissa huomiota osakseen. Sillä hyvin kasvatetut ihmisethän eivät oikeastaan halua lukea selostuksia niistä kömmähdyksistä, joihin jotkut ovat seuraelämässä syyllistyneet." 


Niinhän se on. Me olemme kaikki hyvin kasvatettuja, eikä ketään kiinnosta seiskalehtien kaltaiset juorut. Kukaanhan ei ikinä tunnusta niitä ostavansa, mutta levikki huimaa silti päätä. Olisi ihan kiinnostavaa nähdä, mitä Clarke sanoisi Kalavaleesta :)

Jossain vaiheessa ihmiskunnalle kävi siis selväksi, että he tulevat jäämään viimeiseksi sukupolveksi. Tämän aiheen kirjailija on sivuuttanut lähes kokonaan, sillä minusta tilanne on huomattavan kiinnostava. Suuri osa ihmisten kulttuurista, arvoista, moraalista ym. on rakennettu sen oletuksen ympärille, että ihmiskunta on pysyvää ja tuleviakin sukupolvia on olemassa. Jos tämä oletus riisutaan, muuttuu tilanne todella voimakkaasti,  eikä seurausten arvailu olekaan aivan yksioikoista. No, Clarken ihmiskäsitys on joka tapauksessa mielestäni sen verran pahasti vinksahtanut, etten olisi muutenkaan pannut hänen arvailuilleen liikaa painoarvoa.

60 vuotta on pitkä aika, ja se näkyy hauskalla tavalla kirjassa kuvailluissa teknisissä yksityiskohdissa. Siitä en tietenkään kirjailijaa syytä, vaan totean sen tosiaan tuovan oman hauskan lisävivahteensa.

Lukukokemus oli melkoisen ristiriitainen. Toisaalta itse teksti oli kovin tylsää, mutta toisaalta joukossa oli monia kohtia, jotka pistivät ajattelemaan. Vaikka en olisikaan samaa mieltä kirjailijan visioiden kanssa, niin se, että hän saa niitä pohtimaan, on aina hyvä asia. Niin paljon en kuitenkaan innostunut, että ryntäisin suin päin etsimään tietoa siitä, mitä muuta hän onkaan kirjoittanut, 2001 - avarusseikkailun lisäksi.