Petri Tamminen: Enon opetukset
Otava 2006, 205 sivua.
Enon opetukset on ehtinyt olla sen verran monessa blogissa ja valkokankaallakin, ettei se sisältönsä tai juonensa puolesta pahemmin kaipaa esittelyä. Olen aiemmin lukenut Tammiselta Muita hyviä ominaisuuksia sekä Mitä onni on ja niistä Enon opetukset muistuttaa enemmän jälkimmäistä. Lainatessani kirjan odotin saavani lukea Tammisen tuttua tyyliä ja kokevani hauskoja hetkiä. Tyyli oli sitä mitä pitikin, mutta kovin hauskana en kirjaa pidä. Elokuvasovitus voi parhaassa tapauksessa olla jotain aivan muuta (en ole nähnyt), mutta ansio siitä kuuluu silloin elokuvantekijöille eikä käsikirjoitukselle.
Lukukokemus jätti ristiriitaisen tunteen. Toisaalta kirjassa oli joitain hauskoja pilkahduksia, mutta takakannen luonnehdinta "lakonisen huumorin ja tilannekomiikan mestarin elämää suuremmasta ja hauskemmasta romaanista" tuntuu kuuluvan naapurikirjalle, mikä se sitten onkaan. Toisaalta sitten enon opetuksissa voi olla jotain syvällisempääkin totuutta, mutta kun kirja on kustantajan toimesta huumoriksi leimattu, on siihen vaikea suhtautua tosissaan ja jäädä asioita pohtimaan. Kirjan nopealukuisuus on myös tekijä, joka haittaa sitä oletettua pohdiskeltavaa puolta. Teksti vain kiskoo lukemaan yhä eteenpäin niin, että lyhyet kappaleet vilistävät silmissä. Kovaa vauhtia haluaa pitää yllä päästäkseen vihdoin viimein käsiksi siihen luvattuun hauskuuteen.
Vaikka Enon opetukset ei minuun täysillä uponnutkaan, aion lukea jossain vaiheessa lukea Tammisen tuotantoa edelleen. Jotain ihmeellisen vetovoimaista hänen kirjoitustyylissään vain on.
Ai niin, olen leimannut Tammisen mielessäni niin vahvasti lyhytproosan kirjoittajaksi, että tämä kirja oli yksi niistä tulossa olleista novellikokoelmista joista mainitsin pari bloggausta sitten.
Minä en ole lukenut kirjaa, mutta katsoin 2-osaisen tv-elokuvan. Ensimmäinen pea oli hauska, huumori oli mustaa, mutta hauskaa. Toinen osa olikin sitten aika synkkä, mikä vähän hämmensi alun jälkeen.
VastaaPoistaTämä Tamminen ei minuunkaan niin iskenyt vaikka yleensä olen herran töistä pitänyt. Elokuvaa en ole nähnyt. Muistaakseni tämä lähinnä hämmensi aikanaan. Oma suosikkini on ehkä Piiloutujan maa.
VastaaPoistaKiitos että muistutit Tammisen olemassaolosta.
Minäkin odotin kovasti tätä äänikirjana kuunnellessani edes sitä lakonista hauskuutta, mutta kovin humoristisena en tätä pitänyt. Aika karua kertomaa minusta. Tv-elokuvan katsoin ja hämmästyin lähinnä sitä, kuinka upea näyttelijä Aku Hirviniemi on.
VastaaPoistaTäytyy laittaa Piiloutujan maa muistiin sitten kun seuraavan aika koittaa.
VastaaPoistaEilen kirjan kuvaa etsiessäni huomasin, että Aku Hirviniemi on elokuvaversiossa ja se kieltämättä lisäsi heti mielenkiintoa. On helppo uskoa hänen saavan hahmostaan hauskemman kuin se kirjassa oli.