Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa

Kalle Haatanen: Ei voisi vähempää kiinnostaa - kirjoituksia nihilismistä

Atena 2008, 165 sivua.

Istun tanskalaisen hotellin käytävällä, paossa huoneessa nukahtamista yrittäviä lapsukaisia, jotka ovat riekkuneet koko päivän Legolandissa. Oman riekkumiseni lomassa olen saanut päätökseen yllä mainitun kirjan, joka ei selvästikään ole paras valintas luettavaksi merirosvolaivojen ja vuoristoratojen välissä, kun odotellaan lasten paluuta lentokonekarusellista. Onneksi huvipuistossa luettavaksi jäi vain viimeiset kymmenisen sivua, muuten olisinkin suosiolla valinnut mukaan jonkun niistä novellikokoelmista, joista edellisessä bloggauksessani mainitsin (oikeastaan yksi olikin mukana, mutta siitä lisää seuraavalla kertaa).

Tavaus-blogin innoittamana halusin yrittää lukea jotain Nietzscheltä, mutta koska omassa kirjastossani ei ollut juuri sellaista kirjaa josta olisin katsonut voivani aloittaa, tulinkin valinneeksi tämän nihilismikirjan, koska Helmetin mainio hakutoiminto sitä niin auliisti osasi tyrkyttää. Toivoin myös, että Nietzsche olisi kertaalleen pureskeltuna helpompi lähestyttävä.

Tässä vaiheessa lukija saattaa jo havaita, että jaarittelen tavanomaista pidempään kirjan varsinaisen sisällön ympäriltä, ja siihen on varmaankin jokin syy. Kyllä vain, se liittyy juuri siihen, että opus oli aika vaikeaa luettavaa. Jos olisin optimisti, niin väittäisin tajunneeni ehkä puolet. Luultavasti tällaiseen kirjaan pitäisi paneutua oikein ajan kanssa ja vaivaa säästämättä. Jos joku kohta tuntuisi vaikealta tai vaatisi esitietoja, niin ne pitäisi hankkia ja pureksia aihetta niin paljon kuin tarvii. Lentokentällä ja -koneessa lukiessa moiseen ei ole mahdollisuutta, enkä muutenkaan haluaisi ryhtyä opiskelemaan luettaviani ihan niin tarkasti. Tällaiselle sunnuntailukijalle tekstin pitäisi siis olla vieläkin pureksitumpaa.

Nihilismi on nimensä mukaan ismi ei mistään. Kirjan nimi viittaa käsittääkseni (saa mieluusti korjata mikäli erehdyn) passiiviseen nihilismiin, jonka johtoajatuksena on se, ettei millään ole mitään väliä. Aktiivinen nihilismi puolestaan on paljon vaikeampi käsite, enkä aio yrittää sitä selittää lainkaan, siksi hämäräksi se minulle jäi. Kaikki edellä kirjoitettu huomioon ottaen tuntuu erikoiselta, että kirja jaksoi kuitenkin vetää koko ajan puoleensa. Syynä ei millään voinut olla pelkästään se, että pääsisin koko kirjasta eroon jonkin kevyemmän ja kivemman pariin, sillä olin jo antanut itselleni luvan lukea kirjoja vuorotellen. Silti tämä löytyi kädestäni paljon useammin ja lukusessiotkin tahtoivat jatkua jatkumistaan.

Nihilismi käsitteenä on tullut vastaan mm. Jokelan kouluammuskeluissa. Suomen Nihilistinen Järjestö piti ammuskelija-Auvista sankarina, mikä näin äkkiseltään ajateltuna voi tuntua ihan järkeen käyvältä, jos siis saa käännettyä aivonsa jonkinlaiseen EVVK-asentoon. Nihilistinen järjestö viittasi sankarikirjoituksessaan mm. Nietzscheläiseen yli-ihmiseen. Tässä kirjassa Haataja selittää kädestä pitäen, miksi nihilismiä ei voi mitenkään pitää kouluammuskelujen perusteluna, vaan sellaiset tulkinnat johtuvat yksinkertaisesti siitä, että ammuskelija on ymmärtänyt opin pahemman kerran väärin. Tämä seikka saa Nihilistisen Järjestön sankariksi julistuksenkin melko outoon valoon, ja ilmeisesti se (julistus) pian nettisivuilta poistettiinkin.

Tämä oli selvästi pisimmälle edennyttä filosofiaa käsittelevä kirja, jonka olen lukenut. En katso voivani suositella sitä kenellekään, koska jos joku siitä tämän esittelyn perusteella kiinnostuu, niin hän todennäköisesti tietää jo valmiiksi aiheesta enemmän kuin minä kirjan luettuanikaan, eikä minulle silloin jää mitään neuvomisen edellytyksiä. Kiinnostuja tehköön siis omat johtopäätöksensä vailla suosituksia suuntaan tai toiseen; arvosteluni hyödyllisin anti lienee se, miten kirja minua veti puoleensa.