Petri Tamminen: Mitä onni on
Otava 2008, 191 sivua.
Teki mieleni lukea välillä jotain muutakin kuin uutuuskirjoja, enkä halunnut mitään raskasta. Tammisen uusimman kirjan siivittämänä olin laittanut listalleni aikomuksen lukea hänen vanhempaa tuotantoaankin, ja tähän hetkeen se tuntui sopivan erinomaisesti.
Kirjan nimetön päähenkilö muistuttaa Tammista itseään, ja minä ainakin kuvittelin kertojaksi juuri hänet itsensä välittämättä takakannen maininnasta, jossa tämä seikka kiellettiin. Kertoja on siis nelikymppinen kirjailija, joka saa vaimoltaan ajatuksen kirjoittaa kirja suomalaisen miehen onnesta. Pingiskaverinsa Hannu, alle kolmekymppinen kuvataiteilija, innostuu hankkeesta myös ja lupautuu tekemään kirjan kuvituksen.
Idea kuulostaa hyvältä, jos joku tuollaisen kirjan tekisi, niin se olisi varmasti sympaattista luettavaa. Samaan aikaan hanke on hyvin kunnianhimoinen, sillä olettaahan tuollaisen opuksen ostaja löytävänsä avaimet onnelliseen elämään. Kirjan tapahtumia en ala tämän enempää kuvailla, sillä näin lyhyiden ja nopealukuisten kirjojen kohdalla koen sen yleensäkin turhaksi: jos kiinnostusta on, niin melkeinpä samalla vaivalla kirjan lukee itsekin. Ratkaisevaa on siis se, mitä arvostelija siitä sanoo, kannattaako vai ei.
Kyllähän tämän välipalaksi lukaisee. Välikevennykseksi kaivatessaan hengähdystaukoa vakavampien kirjojen välissä. Kirjoitustyyli Tammisella ainakin on pysynyt samana kahden viimeisimmän kirjansa aikana, joten lukiessaan kirjailijan tuotantoa kronologisesti ei lukija varmaankaan ole pettynyt Muita hyviä ominaisuuksia:n kohdalla.
Aika keskinkertainen tunne tästä jäi. Idea on mielestäni sen verran hyvä, että siitä olisi irronnut enemmänkin tarinaa. Nyt on kokoon saatu juuri ja juuri romaanin mittainen kertomus, joka ei häikäise millään muotoa, mutta ei toisaalta ehdi käydä tylsäksikään. Jos jotain moitittavaa on mainittava, niin minua ärsytti päähenkilön suhde perheeseensä. Vaimo tekee pitkää työpäivää, hoitaa kodin ja lapset, kun herra pötköttää sohvalla, kiertää maata ja on olevinaan kirjailija (tietääkseni kirjailijat kirjoittavat). Vähintä mitä hän voisi tehdä olisi hoitaa lapset kouluun ja hoitoon ja sieltä takaisin. Ehkä kirjailija pääsisikin lähemmäs sitä etsimäänsä onnea, jos ei olisi niin vieraantunut tavallisesta arjesta, johon kuuluu myös ei niin miellyttäviä asioita.
Aika keskinkertainen tunne tästä jäi. Idea on mielestäni sen verran hyvä, että siitä olisi irronnut enemmänkin tarinaa. Nyt on kokoon saatu juuri ja juuri romaanin mittainen kertomus, joka ei häikäise millään muotoa, mutta ei toisaalta ehdi käydä tylsäksikään. Jos jotain moitittavaa on mainittava, niin minua ärsytti päähenkilön suhde perheeseensä. Vaimo tekee pitkää työpäivää, hoitaa kodin ja lapset, kun herra pötköttää sohvalla, kiertää maata ja on olevinaan kirjailija (tietääkseni kirjailijat kirjoittavat). Vähintä mitä hän voisi tehdä olisi hoitaa lapset kouluun ja hoitoon ja sieltä takaisin. Ehkä kirjailija pääsisikin lähemmäs sitä etsimäänsä onnea, jos ei olisi niin vieraantunut tavallisesta arjesta, johon kuuluu myös ei niin miellyttäviä asioita.
Hyvät lopputoteamukset sulla!
VastaaPoistaOlen lukenut aika paljon onnellisuustutkimuksia, aihe kiinnostaa ja innostaa. Olen omasta mielestäni onnellinen ihminen.
Tuota Tammisen kirjaa en ole lukenut vaikka se on joskus tullut netissä eteen. Taidanpa lukaista jos joskus löydän ja muistan :)
Onnellisuuteen kannattaa panostaa ja siihen pyrkiä.
Minulla oli tästä teoksesta varsin samanlainen lukukokemus. Tämä ei ollut mielestäni niin hyvä kuin muut lukemani Tammisen kirjat. Enon opetukset odottaa vielä hyllyssä lukuvuoroaan. Pidän Tammisen itseironisesta ja lakonisesta kerronnasta paljon.
VastaaPoista