tiistai 29. maaliskuuta 2011

Santeri Alkio: Puukkojunkkarit

Santeri Alkio: Puukkojunkkarit
WSOY 1894, 57000 sanaa.

Löysin pokkariversion Puukkojunkkareista vanhempieni kirjahyllystä joskus viime vuoden puolella, mutta lukuvuoroon kirja ei pinossani päässyt ikinä. Innostuttuani lukemaan e-kirjoja puhelimellani päädyin selailemaan Project Gutenbergin suomenkielistä tarjontaa, ja siellä kirja tuli vastaan uudemman kerran. Ei liene huono arvaus, että juuri tuolta löytyvät kirjat kokevat uuden tulemisen e-lukijoiden myötä. Kirjaston tarjonta tulee toivottavasti hiljalleen laajenemaan, muttei kykene vastaamaan kaikkeen tarpeeseen, ja suhtaudun skeptisesti siihen, että e-kirja tulisi valloittamaan Suomenkaan markkinoita nykyisellä hintatasollaan. Loppujen lopuksihan e-kirja on pelkkä lukuoikeus. Siinä missä perinteisen kirjan voi lainata ja myydä eteenpäin, ei se e-kirjan kohdalla käsittääkseni onnistu murtamatta kopiosuojauksia. Sen vuoksi lukuoikeuden hinnan tulisi olla vastaavasti painettua kirjaa alempi.

Jo nähdessäni pokkarin siellä vanhempien hyllyssä tiesin Alkion nimen löytyvän keskustapuolueen takaa. Siitä minulla ei ole käsitystä millainen oppi-isä hän oikein oli ja millaista ideologiaa mahtoi ajaa, enkä tiennyt hänen kirjailijuudestaan mitään. Puukkojunkkarit kuitenkin kuulostivat aiheena riittävän kiinnostavalta, jotta sen saattoi ottaa lukemistoon.

Kai Puukkojunkkareissa on jonkinlainen juonikin, mutta minulle se oli sivuseikka. Siinä missä Seitsemän veljeksen kohdalla ihastelin Kiven käyttämää kieltä, niin samankaltaisia tuntoja nousi tästäkin. Ilmeisesti Alkio ei yllä Kiven tasolle, sillä kieli ei ole tässä se päällimmäiseksi mieleen jäävä asia, mutta hauskaa sitä silti on lukea.

Selvästi kirjan tärkein anti on aikalaiskuvaus. Silläkään saralla Alkio ei yllä lähellekään vaikkapa mestarillista Gogolia, sillä tunnelma ei tekstistä kovin hyvin välity. Mutta Gogolpa ei kuvaillutkaan puukkojunkkarien tienoita ja Alkio kuvaili, ja siksi jälkimmäisellä on kiistämätön arvonsa. Minulle välittyi sellainen kuva, että puukkojunkkarit olivat jonkinlaisia pikkurikollisia. Nuoria miehiä, jotka keskenään uhosivat toisilleen olevansa maailman kovimpia, eivätkä sietäneet yhtään poikkipuolista sanaa vaan heti oltiin koettamassa voimia. Pikkurikollisuus kohdistui lähinnä pahoinpitelyihin, varkauksiin ja luvattomiin hevosten käyttöönottoihin, kuten nykyään asia ilmaistaisiin. Lukiessa alkoi kovasti ihmetyttää, miksei esivalta puuttunut asiaan, mutta selvisi vastaus siihenkin: nimismies olisi saanut selkäänsä ja joutunut palaamaan tyhjin käsin, jos olisi yksinään yrittänyt huligaaneja vangita. Ja vaikka kiinniottajia olisi ollut useampiakin, saattoi vastassa olla vielä isompi joukko ja jälleen käydä huonosti. Nähtävästi siis pienehköt rikokset piti vain sietää tai pyrkiä estämään omin voimin. Kovin vahvasti tulivat mieleen lapsena katsotut länkkärit: aivan vastaavaa villin lännen menoa se oli, tuliaseiden tilalla vain oli puukkoja, seipäitä ja halkoja eikä henkirikoksia sattunut kuin harvakseltaan.

Yksi puoli asiassa oli myös se, että "kunnon ihmisetkin" olivat aiemmin olleet nuoria ja monet kokeneet saman vaiheen. Olisi melkoisen kaksinaismoralistista yrittää kitkeä ilmiötä pois juurineen, ja käsittääkseni se lopulta kaatuikin yleisempään vastustukseen, joka lähti myös nuorista itsestään.

Kyllä Puukkojunkkarit ennen luki kuin selkäänsä otti. Etenkin e-lukijoiden omistajille, jotka kaipaavat suomenkielistä luettavaa voin tätä suositella, perinteisessä muodossa en sitä nosta jalustalle. Jos antaisin arvosanoja, niin tälle se olisi "ihan hyvä".

7 kommenttia:

  1. Mielenkiintoista :-) Minulta nimittäin jäi tämä kesken (e-kirjana!), jotenkin tuntui takkuiselta luettavalta. Sen verran pitkälle ehdin, että ihmettelin kovasti nykyisen kotimaakunnan muinaisia kosiomenoja. Olen tässä kerännyt rohkeutta kyselläkseni paikallisilta että tuohonko tapaan täällä oikeasti... tai sitten minulla on likainen mielikuvitus ;-)

    VastaaPoista
  2. Kosiomenoista tuskin enää paikallisillakaan on muuta tietoa kuin kuulopuheita tai uskomuksia, ja ottaen huomioon sen uhoamisen määrän suhtautuisin niihin kriittisen varovaisesti :)

    VastaaPoista
  3. Hyvä huomio, luultavasti sukat pyörisivät jaloissa niiden tarinoiden jälkeen...

    VastaaPoista
  4. Minua ihmetytti muutama nimi teoksessa, esimerkiksi Ella miehen nimenä. Esa oli varsinainen psykopaatti, joka joi verta ja piehtaroikin siinä. Mielenkiintoisesti sekä heränneet että häjyt olivat keskenään melko samanlaisia, vaikka eri puolilla olivatkin.

    VastaaPoista
  5. Kannattaa lukea Alkion kirja Murtavia voimia. Siinä Karhun Esa elää nälkävuosia 1867-68 ja kasvaa kunnon mieheksi.

    VastaaPoista
  6. Tuon Murtavat voimathan saisi Project Gutenbergistä ilmaiseksi e-kirjana. Kiitoksia vinkistä!

    VastaaPoista
  7. Nyt sain Murtavien voimien vanavedessä Junkkaritkin loppuun. Kieli on edelleen kompastuskivi minulle tämän kanssa, mutta tällä kertaa voin minäkin sanoa, että enemmän nämä luki kuin selkäänsä otti... Jotenkin sain nyt paremmin kiinni Alkion ajatuksesta tällä kierroksella, vaikka Voimia oli minusta kiinnostavampi kuin monta huonoa action-kohtausta sisältävä Junkkarit.

    VastaaPoista