keskiviikko 23. maaliskuuta 2011

Lauri Hihnavaara: Pökkilöhaukka

Lauri Hihnavaara: Pökkilöhaukka
WSOY 2011, 375 sivua.

Pökkilöhaukka löytyi WSOY:n kevään katalookista. Kuvauksessa kirjan mainitaan olevan "suurella sydämellä kirjoitettu veijaritarina, joka sulattaa sielusta saakka." Juuri veijaritarina oli se avainsana, joka sai minut tähän tarttumaan.

Artturi Tenkala on jatkosodan veteraani, jonka setä jättää tälle perinnöksi Pajuaavan aarteen; Lapin sodassa saksalaisilta jälkeen jääneen varaston. Artturilla ei ole kiirettä aarteen luo, vaan  sitä ennen hän koettaa onneaan Lapin jälleenrakennustöissä, mustanpörssin kaupassa ja viettää aikaa erämaassa. Kirja seuraa miehen edesottamuksia muutaman vuoden ajan, ja ajatuksissa kummittelee jatkuvasti se mainittu salaperäinen aarre.

Tuntematta Hihnavaaran aiempaa tuotantoa on ilmiselvää, että erämaasta kertoessaan hän tietää mistä puhuu. Sen vuoksi kirjan parasta antia ovatkin ne osat, joissa Tenkalan puuhat liittyvät erämaahan: siellä elämiseen, liikkumiseen tai valmistautumiseen. Nälkäisen miesjoukon saadessa saaliiksi jonkun kanalinnun ja valmistaessa sen saman tien ruoakseen nuotion lämmössä alkaa tällaista kaupunkilaistakin viehättää ajatus juuri sen kaltaisesta ruokailusta kaikessa yksinkertaisuudessaan. Välineiksi ja varusteiksi ei tarvita kuin suolaa ja jokin astia johon lihat laitetaan ojasta kauhotun veden kera, tulet tehtäisiin muutenkin.

Siinä missä erämaakuvaukset ovat osuvia, ei kirjan muut osat jaksa yltää samalle tasolle. Tekemättä juonipaljastuksia on mainittava kirjan viimeisen kolmanneksen olevan jokseenkin outo. Se muodostaa kylläkin eheän kokonaisuuden, mutta mielestäni kirjailija on siinä mennyt metsään (vai pitäisikö tässä tapauksessa sanoa että hän on nimenomaan tullut sieltä pois). Osuus on kokonaisuudessaan sitä aluetta, missä kirjailijan vahvuudet eivät tule esiin, eikä tarina ole erityisen hyvä. Kirjan alkupuolen perusteella lukijan odotukset ovat ehtineet nousta, eikä tarina jaksa niihin vastata.

Eniten haluan kohdistaa kritiikkiä takakannen tekstiin, missä mainittiin se avainsana veijaritarina. Minun mielestäni Pökkilöhaukka ei nimittäin ole sellainen. Lukijana odotan veijaritarinassa olevan jonkinlaista juonittelua tai velmuilua, jossa nokkelasti johdetaan jotain osapuolta harhaan. Mitään sellaista ei kirjassa tullut vastaan, ainakaan siinä määrin että kuvaus olisi oikeutettu. Tätä kritiikkiä ei luonnollisesti ole osoitettu kirjailijalle, vaan sille taholle joka myyntitekstin on laatinut.

Aiemmin en ole puuttunut kirjoissa käytettyyn kieleen negatiivisessa sävyssä, mutta nyt koitti senkin aika: koen ärsyttäväksi muuten kirjakielellä kirjoitetusta tekstistä aivan liian usein puuttuvat possessiivisuffiksit. Yksittäiseen tapaukseen en viitsisi puuttua, mutta tässä niitä tulee vastaan useita.

Aiemmin Hihnavaara on julkaissut ainakin kirjan Luiron laulu, joka on kokoelma tarinoita juuri siltä alueelta jolla hän tuntuu olevan hyvä. Jos haluaa kirjailijalta jotain lukea, niin se voisi olla parempi valinta.

6 kommenttia:

  1. Tuli tuosta veijaritarinasta mieleen, että itsekin mietin sitä lajia Tuurin Vuodenajat maaseutukaupungissa -teosta lukiessani. En tiedä sitten, että sopiiko tuo määritelmä tähän teokseen, kun en ole sitä lukenut, mutta siihen Tuurin kirjaan sopi.

    "Yksi veijariromaanin eli pikareskin piirteistä on päähenkilöiden jatkuva liikkeellä olo ja matkustaminen. Löysin netistä väitöskirjan tiivistelmän , joka avaa pikareskin lajia lisää: 'Pikareskiromaanin perimmäinen tarkoitus on arvostella aikansa yhteiskunnallisia epäkohtia. Menetelmänä voi olla epäsuora satiiri, jolloin kirjailija vain vihjaa epäkohdista ja jättää lukijan tehtäväksi itse keksiä kritiikki.'"

    VastaaPoista
  2. Tuohon liikkeellä olon vaatimukseen Pökkilöhaukka kyllä sopii, ja jos se riittää myös määrittelyperusteeksi niin sitten kritiikkini on siltä osin perusteetonta. Voin vain puolustautua subjektiivisuuden taakse: odotin tuon termin perusteella saavani jotain muuta :)

    VastaaPoista
  3. Toisaalta, missäpä teoksessa ei olisi edes jonkinlaista liikkumista. Veijareita, onko heitä?

    VastaaPoista
  4. Lämpimiä ajatuksia Jorille possessiivisuffiksien puolustamisesta! Ihanaa! Kiitos!

    VastaaPoista
  5. Se on oman blogin hyviä puolia, että saa halutessaan nillittää tuollaisistakin asioista ilman, että tukku vihaisia vastauksia tiedustelee onko tämä äidinkielentunti vai mikä.

    VastaaPoista
  6. Lokakuun lopussa 1915 lähti suomalainen lähetystö Tukholmaan: senaattori Otto Stenroth, Samuli Sario, A. H. Saastamoinen ja Axel Lille. Aaro Pakaslahti kertoo tästä teoksessaan Suomen politiikka maailmansodassa. Ruotsin valtakunnanmarsalkka kreivi Douglas vaati Suomelta Pohjois-Suomea (Kemijoki rajaksi) ja tarjosi korvaukseksi "niin suuren osan Venäjän Karjalaa kuin se haluaisi."

    Suomalaisten lähetystö ei kuitenkaan halunnut luovuttaa Pohjois-Suomea, mitä Ruotsi yritti anastaa vielä 1918.

    lyyxem.freehostia.com/teljo.htm

    Presidentti Relander kaatui ruotsalaismielisyyteensä kuusi vuotta sitten [1931]. Olin mukana siinä kokouksessa, jossa maalaisliitto päätti olla asettamatta presidentti Relanderia uudelleen presidenttiehdokkaaksi. Ja se tapahtui juuri hänen ruotsalaisystävällisen politiikkansa takia.

    Presidentti Svinhufvud ei kaatunut yksin ruotsalaisystävälliseen politiikkaansa, mutta se kuitenkin hyvin oleellisesti edisti hänen kukistumistaan.

    - Veikko Heiskanen, kansanedustaja (ml), professori

    lyyxem.freehostia.com/1930.htm

    Vuonna 1905 yleistä äänioikeutta vastusti Huusis-lehti. Linkissä Tuulispään pilapiirros.

    Piikkilangalla aidattu koulu Espoossa talvella 1908

    Vähävaraisten torpparien ja muonamiehien ponnistuksilla syntyi Luukkaan eli Luukin kansakoulu vuonna 1906. Jouluna 1907 C.G. Avellan teetti koulurakennuksen ympärille piikkilanka-aidan sekä karkoitti kevätlukukauden alussa kouluun pyrkivät lapset pois.

    http://suomenmaa.bravehost.com/

    VastaaPoista