Santeri Alkio: Puukkojunkkarit

Santeri Alkio: Puukkojunkkarit

WSOY 1894, 57000 sanaa.

Löysin pokkariversion Puukkojunkkareista vanhempieni kirjahyllystä joskus viime vuoden puolella, mutta lukuvuoroon kirja ei pinossani päässyt ikinä. Innostuttuani lukemaan e-kirjoja puhelimellani päädyin selailemaan Project Gutenbergin suomenkielistä tarjontaa, ja siellä kirja tuli vastaan uudemman kerran. Ei liene huono arvaus, että juuri tuolta löytyvät kirjat kokevat uuden tulemisen e-lukijoiden myötä. Kirjaston tarjonta tulee toivottavasti hiljalleen laajenemaan, muttei kykene vastaamaan kaikkeen tarpeeseen, ja suhtaudun skeptisesti siihen, että e-kirja tulisi valloittamaan Suomenkaan markkinoita nykyisellä hintatasollaan. Loppujen lopuksihan e-kirja on pelkkä lukuoikeus. Siinä missä perinteisen kirjan voi lainata ja myydä eteenpäin, ei se e-kirjan kohdalla käsittääkseni onnistu murtamatta kopiosuojauksia. Sen vuoksi lukuoikeuden hinnan tulisi olla vastaavasti painettua kirjaa alempi.

Jo nähdessäni pokkarin siellä vanhempien hyllyssä tiesin Alkion nimen löytyvän keskustapuolueen takaa. Siitä minulla ei ole käsitystä millainen oppi-isä hän oikein oli ja millaista ideologiaa mahtoi ajaa, enkä tiennyt hänen kirjailijuudestaan mitään. Puukkojunkkarit kuitenkin kuulostivat aiheena riittävän kiinnostavalta, jotta sen saattoi ottaa lukemistoon.

Kai Puukkojunkkareissa on jonkinlainen juonikin, mutta minulle se oli sivuseikka. Siinä missä Seitsemän veljeksen kohdalla ihastelin Kiven käyttämää kieltä, niin samankaltaisia tuntoja nousi tästäkin. Ilmeisesti Alkio ei yllä Kiven tasolle, sillä kieli ei ole tässä se päällimmäiseksi mieleen jäävä asia, mutta hauskaa sitä silti on lukea.

Selvästi kirjan tärkein anti on aikalaiskuvaus. Silläkään saralla Alkio ei yllä lähellekään vaikkapa mestarillista Gogolia, sillä tunnelma ei tekstistä kovin hyvin välity. Mutta Gogolpa ei kuvaillutkaan puukkojunkkarien tienoita ja Alkio kuvaili, ja siksi jälkimmäisellä on kiistämätön arvonsa. Minulle välittyi sellainen kuva, että puukkojunkkarit olivat jonkinlaisia pikkurikollisia. Nuoria miehiä, jotka keskenään uhosivat toisilleen olevansa maailman kovimpia, eivätkä sietäneet yhtään poikkipuolista sanaa vaan heti oltiin koettamassa voimia. Pikkurikollisuus kohdistui lähinnä pahoinpitelyihin, varkauksiin ja luvattomiin hevosten käyttöönottoihin, kuten nykyään asia ilmaistaisiin. Lukiessa alkoi kovasti ihmetyttää, miksei esivalta puuttunut asiaan, mutta selvisi vastaus siihenkin: nimismies olisi saanut selkäänsä ja joutunut palaamaan tyhjin käsin, jos olisi yksinään yrittänyt huligaaneja vangita. Ja vaikka kiinniottajia olisi ollut useampiakin, saattoi vastassa olla vielä isompi joukko ja jälleen käydä huonosti. Nähtävästi siis pienehköt rikokset piti vain sietää tai pyrkiä estämään omin voimin. Kovin vahvasti tulivat mieleen lapsena katsotut länkkärit: aivan vastaavaa villin lännen menoa se oli, tuliaseiden tilalla vain oli puukkoja, seipäitä ja halkoja eikä henkirikoksia sattunut kuin harvakseltaan.

Yksi puoli asiassa oli myös se, että "kunnon ihmisetkin" olivat aiemmin olleet nuoria ja monet kokeneet saman vaiheen. Olisi melkoisen kaksinaismoralistista yrittää kitkeä ilmiötä pois juurineen, ja käsittääkseni se lopulta kaatuikin yleisempään vastustukseen, joka lähti myös nuorista itsestään.

Kyllä Puukkojunkkarit ennen luki kuin selkäänsä otti. Etenkin e-lukijoiden omistajille, jotka kaipaavat suomenkielistä luettavaa voin tätä suositella, perinteisessä muodossa en sitä nosta jalustalle. Jos antaisin arvosanoja, niin tälle se olisi "ihan hyvä".