Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthy: Tie
Suomennos: Kaijamari Sivill
WSOY 2008, alkup. 2006
Sivuja: 239 

Menetetyn maan ja Veren ääriin jälkeen oli selvää, että lukisin ennen pitkää myös Tien, jota noiden kahden muun kommenteissa tunnuttiin kehutun.

Maailmanloppu on tullut. Miten se on tapahtunut, mistä johtunut ja miten totaalista tuho on, jää hämärän peittoon, mutta tähän se sopii pelkästään hyvin. Isä kulkee pienen poikansa kanssa pitkin tietä ostoskärryjä työntäen. Kärryissä on kaikki mitä heillä on. Ympärillä on kaikki kuollutta: ei ole lintuja tai ötököitäkään, puut ja kasvit ovat kuolleita, ja joka paikassa on tuhkaa. Poika ei muista muunlaista maailmaa lainkaan. Hän ei ole nähnyt aurinkoa eikä kuullut lintujen laulua, eikä liioin omaa kokemusta ystävällisistä ihmisistä, joita ei tarvitsisi pelätä.

He kulkevat tietä pitkin kohti merta. Oppaana heillä on resuinen kartanrepale, eivätkä he ole edes aivan varmoja siitä, missä ovat. Miksi he kulkevat merta kohti, jää lukijalle paljastamatta, mutta oikeastaan sillä ei edes ole väliä. Heidän on pakko kulkea eteenpäin, koska paikalleenkaan ei voi jäädä. Missään ei ole mitään pysyvää. On vain harvoja ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti pysytellä hengissä vielä huomiseen. Tulevaisuutta on olemassa ainoastaan niin pitkälle, kuin mukana olevat eväät riittävät. Mikään paikka ei ole elinkelpoinen, sillä koska kaikki on kuollutta, voi ravintoa saada vain löytämällä jo läpikotaisin pengotuista taloista muilta jostain syystä huomaamatta jääneitä säilykkeitä, tai tietysti metsästämällä. Ei - ei eläimiä ollutkaan, mutta ne eivät olekaan ainoa asia, jota voi metsästää.

En voi kuin ihailla, miten vähäeleisesti McCarthy onnistuu luomaan kirjan tunnelman. Maailma on synkkä ja epätoivoinen paikka. Järki sanoo, ettei elämä siellä ole elämisen arvoista. Ainoa tekijä, joka estää luovuttamasta on se perusteeton optimismi, entä jos sittenkin jossain olisi vielä jotain... Päähenkilöistämme isä jaksaa yrittää ainoastaan pojan vuoksi. Hän itse olisi luovuttanut jo aikapäiviä sitten, mutta poika ansaitsee edes yrityksen. Vaikka elämykset ovatkin vain sellaisia kuin uiminen jääkylmässä vedessä, hätäraketin laukaisu tai ikivanha tölkillinen kolajuomaa, niin pojan maailmassa ne ovat suuria juhlatapahtumia, ja kieltämättä sykähdyttävät lukijaakin.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jota ei ole jaettu pienempiin kokonaisuuksiin lainkaan. Tässä on kyllä lyhyitä, yleensä vajaan sivun mittaisia nimettömiä kappaleita, jotka on erotettu toisistaan ylimääräisellä rivinvaihdolla, mutta ei mitään muuta. Ei ensimmäistä tai toista osaa tai lukua, ei mitään nimettyä. Vain tasaisesti tulevia kappaleita toisensa perään. Tämäkin seikka korostaa kirjan kuvaamaa maailmaa: ei siinäkään ole mitään rakennetta, kaikki on yhtä ja samaa, eikä ole erotettavissa ajanjaksoja. On vain nyt, ja ehkä vielä huominen.

Kirjan synkkyys ja toivottomuus toivat mieleen Nälkävuoden. Siinä oli toki kyse "vain" katovuosista, mutta seuraavaan satoon oli joka tapauksessa matkaa liian paljon, ja ihmiset olivat toisten armon ja oman onnensa nojassa. Nälkävuosi oli loistava, mutta tämä on vieläkin parempi. En ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, mutta täytynee se katsoa pikapuolin. Oman arvioni mukaan filmatisoinnilla on erinomaiset edellytykset onnistua.

***

Tällainen maailmanloppu antaa tarinan ohessakin ajattelemisen aihetta. Tässä toteutuu täydellinen anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa vahvat erottaa heikoista sillä, että he kuolevat muutaman päivän myöhemmin. Väkisin tuli mieleeni sellaiset yksityiset bunkkerit, joita jotkut ilmeisesti ovat rakentaneet pihoilleen tai kellareihinsa. Rakentaneet - miksi? Jos tällainen maailmanloppu tulisi, niin tekisikö bunkkeri autuaaksi? Jos siellä saisi möllöttää yksinään niin, että aivan kaikki muut olisivat kuolleita, niin bunkkeriin investointi olisi antanut vain ja ainoastaan sen, että sen asukas saisi todeta joutuvansa lähtiessään sammuttamaan valot. Jos hän ei olisikaan ainut henkiin jäänyt, mutta ainoa, jolla on bunkkeri ja kutakuinkin kunnollinen varustautuminen, ei se olisi paljonkaan autuaampaa: muut epätoivoiset tietenkin tekisivät kaikkensa päästäkseen osallisiksi ravinnosta ym. varannoista, jolloin asukas joutuisi sotimaan yksin kaikkia muita vastaan, ja vihollinen olisi todellakin valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos taas eloonjääneitä olisi enemmänkin, niin silloin ei kyseessä olisi enää samanlainen maailmanloppu.