keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Cormac McCarthy: Tie

Cormac McCarthy: Tie
Suomennos: Kaijamari Sivill
WSOY 2008, alkup. 2006
Sivuja: 239 

Menetetyn maan ja Veren ääriin jälkeen oli selvää, että lukisin ennen pitkää myös Tien, jota noiden kahden muun kommenteissa tunnuttiin kehutun.

Maailmanloppu on tullut. Miten se on tapahtunut, mistä johtunut ja miten totaalista tuho on, jää hämärän peittoon, mutta tähän se sopii pelkästään hyvin. Isä kulkee pienen poikansa kanssa pitkin tietä ostoskärryjä työntäen. Kärryissä on kaikki mitä heillä on. Ympärillä on kaikki kuollutta: ei ole lintuja tai ötököitäkään, puut ja kasvit ovat kuolleita, ja joka paikassa on tuhkaa. Poika ei muista muunlaista maailmaa lainkaan. Hän ei ole nähnyt aurinkoa eikä kuullut lintujen laulua, eikä liioin omaa kokemusta ystävällisistä ihmisistä, joita ei tarvitsisi pelätä.

He kulkevat tietä pitkin kohti merta. Oppaana heillä on resuinen kartanrepale, eivätkä he ole edes aivan varmoja siitä, missä ovat. Miksi he kulkevat merta kohti, jää lukijalle paljastamatta, mutta oikeastaan sillä ei edes ole väliä. Heidän on pakko kulkea eteenpäin, koska paikalleenkaan ei voi jäädä. Missään ei ole mitään pysyvää. On vain harvoja ihmisiä, jotka yrittävät epätoivoisesti pysytellä hengissä vielä huomiseen. Tulevaisuutta on olemassa ainoastaan niin pitkälle, kuin mukana olevat eväät riittävät. Mikään paikka ei ole elinkelpoinen, sillä koska kaikki on kuollutta, voi ravintoa saada vain löytämällä jo läpikotaisin pengotuista taloista muilta jostain syystä huomaamatta jääneitä säilykkeitä, tai tietysti metsästämällä. Ei - ei eläimiä ollutkaan, mutta ne eivät olekaan ainoa asia, jota voi metsästää.

En voi kuin ihailla, miten vähäeleisesti McCarthy onnistuu luomaan kirjan tunnelman. Maailma on synkkä ja epätoivoinen paikka. Järki sanoo, ettei elämä siellä ole elämisen arvoista. Ainoa tekijä, joka estää luovuttamasta on se perusteeton optimismi, entä jos sittenkin jossain olisi vielä jotain... Päähenkilöistämme isä jaksaa yrittää ainoastaan pojan vuoksi. Hän itse olisi luovuttanut jo aikapäiviä sitten, mutta poika ansaitsee edes yrityksen. Vaikka elämykset ovatkin vain sellaisia kuin uiminen jääkylmässä vedessä, hätäraketin laukaisu tai ikivanha tölkillinen kolajuomaa, niin pojan maailmassa ne ovat suuria juhlatapahtumia, ja kieltämättä sykähdyttävät lukijaakin.

En muista lukeneeni toista kirjaa, jota ei ole jaettu pienempiin kokonaisuuksiin lainkaan. Tässä on kyllä lyhyitä, yleensä vajaan sivun mittaisia nimettömiä kappaleita, jotka on erotettu toisistaan ylimääräisellä rivinvaihdolla, mutta ei mitään muuta. Ei ensimmäistä tai toista osaa tai lukua, ei mitään nimettyä. Vain tasaisesti tulevia kappaleita toisensa perään. Tämäkin seikka korostaa kirjan kuvaamaa maailmaa: ei siinäkään ole mitään rakennetta, kaikki on yhtä ja samaa, eikä ole erotettavissa ajanjaksoja. On vain nyt, ja ehkä vielä huominen.

Kirjan synkkyys ja toivottomuus toivat mieleen Nälkävuoden. Siinä oli toki kyse "vain" katovuosista, mutta seuraavaan satoon oli joka tapauksessa matkaa liian paljon, ja ihmiset olivat toisten armon ja oman onnensa nojassa. Nälkävuosi oli loistava, mutta tämä on vieläkin parempi. En ole nähnyt kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa, mutta täytynee se katsoa pikapuolin. Oman arvioni mukaan filmatisoinnilla on erinomaiset edellytykset onnistua.

***

Tällainen maailmanloppu antaa tarinan ohessakin ajattelemisen aihetta. Tässä toteutuu täydellinen anarkia, kaikkien sota kaikkia vastaan, jossa vahvat erottaa heikoista sillä, että he kuolevat muutaman päivän myöhemmin. Väkisin tuli mieleeni sellaiset yksityiset bunkkerit, joita jotkut ilmeisesti ovat rakentaneet pihoilleen tai kellareihinsa. Rakentaneet - miksi? Jos tällainen maailmanloppu tulisi, niin tekisikö bunkkeri autuaaksi? Jos siellä saisi möllöttää yksinään niin, että aivan kaikki muut olisivat kuolleita, niin bunkkeriin investointi olisi antanut vain ja ainoastaan sen, että sen asukas saisi todeta joutuvansa lähtiessään sammuttamaan valot. Jos hän ei olisikaan ainut henkiin jäänyt, mutta ainoa, jolla on bunkkeri ja kutakuinkin kunnollinen varustautuminen, ei se olisi paljonkaan autuaampaa: muut epätoivoiset tietenkin tekisivät kaikkensa päästäkseen osallisiksi ravinnosta ym. varannoista, jolloin asukas joutuisi sotimaan yksin kaikkia muita vastaan, ja vihollinen olisi todellakin valmis taistelemaan viimeiseen hengenvetoon saakka. Jos taas eloonjääneitä olisi enemmänkin, niin silloin ei kyseessä olisi enää samanlainen maailmanloppu.

16 kommenttia:

  1. Tämä on upea kirja. Pitäisi lukea uudelleen, vaikutus varmasti vain vahvistuisi. Eleettömyys ja eräänlainen synkentyvä tasaisuus tekevät tästä unohtumattoman lukukokemuksen. Ja se, että läheskään kaikkea ei kerrota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen täsmälleen samaa mieltä. Uskon tässä kaiken olevan tarkkaan harkittua.

      Poista
  2. Olin hyvin vaikuttunut tämän luettuani. Tunnelma oli käsinkosketeltava, lähes mykistävä. Ehkä juuri siksi, että kaikkia kauheuksia ei edes tiedä, ja tietää sen. Nälkävuosi on silti ykköseni, koska se on "oma" tarina, suomalaista historiaa, ilman amerikkalaista isänmaallisuuden hehkutusta, josta en tässä pitänyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulla Nälkävuoden tunnelmaa häiritsi tietoisuus siitä, että tilannetta olisi ollut mahdollista auttaa. Kirjailija ei siihen seikkaan toki voinut vaikuttaa, mutta asetelma oli oleellisesti erilainen. McCarthy pääseekin tässä rakentamaan tunnelman vailla mitään häiriötekijöitä.

      Poista
  3. Katsoin tästä tehdyn elokuvan jokin aika sitten, ja pidin sitä kohtalaisena, mutta ei tullut sellaista pakottavaa tarvetta tarttua kirjaan. Mutta kuka tietää, ehkäpä vielä. =D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minua kiinnostaa kovasti, miten kirjan tunnelma on elokuvaan saatu välitettyä.

      Poista
  4. Upea kirjoitus Jori, kiitos! Olen vähän pelännyt tämän lukemista mutta nyt innostuin kovasti, jos nyt näin synkästä dystopiasta saa sanoa innostuvansa. Pitää ottaa asiaksi lainata kirjastosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miksei synkkyydestä ja kurjuudesta saisi innostua? Ainakin näin fiktion kohdalla.

      Oikeastaan tähän liittyen pitääkin vielä Arjalle lisätä, että tositapahtumat kieltämättä lisäsivät Nälkävuoden tehoa.

      Poista
    2. Emmehän tiedä, mitä Tiessä on tapahtunut; ehkä siinäkin olisi tilanne ollut pelastettavissa, jos päättäjät olisivat päättäneet toisin tms. Mitä mieltä olit siitä isänmaallisuudesta, joka minua Tiessä kovasti vaivasi? Kaikki on mennyttä, mutta hieno kotimaa jne. Nälkävuosi on niin suomalainen tässäkin.

      Poista
    3. Emme tiedä, mitä Tiessä on tapahtunut, mutta oli luettavissa viitteitä siitä, että tapahtunut on ollut ainakin jossain määrin yllättävää tai äkillistä, siitä kertoo mm. tielle jääneet autojonot. Nälkävuodessa taas oli kyse useasta peräkkäisestä katovuodesta, eli aikaa ainakin olisi ollut yllin kyllin. Toinen tärkeä puoli on se, että Tiessä ilmeisesti ei enää ollut tehtävissä mitään, toisin kuin katovuodet olivat vain paikallinen ilmiö.

      Joudun tunnustamaan, että Tien isänmaallisuus meni minulta kokonaan ohi. Yleensä en sellaisesta perusta, joten kuvittelen, että suhtautumiseni olisi ollut tässäkin tapauksessa sama. Menneen haikailun kohdalla ajattelin kyse olevan vain siitä, että miehellä oli yhdessä vaiheessa asiat kaikin puolin hyvin, ja nykyisyydessä hän ylipäätään kaipasi sitä, että olisi vielä elämän arvoista elämää jäljellä. Samaan aikaan hän sanomattaankin oli surullinen pojan puolesta, joka ei milloinkaan saisi itse kokea mitään kaunista, parhaimmillaankin pelkkiä kuulopuheita. Sitä koskettavampaa olikin sitten pojan riemu niistä muutamista harvoista pienistä asioista.

      Poista
    4. Ihan totta Jori kyllä että saahan siitä. Jotenkin jää tuolta ulkomaailmasta sellainen kuva että kurjuudelle pitäisi antaa piutpaut ja olla tosi positiivinen. Mutta onhan se nyt kiinnostavaa välillä lukea hyvin kirjoitetusta synkkyydestä.

      Poista
    5. Oikeassa elämässä se kurjuudesta viehättyminen ei menisikään samalla tavalla läpi. Tuskin monikaan julistaisi vaikkapa fb:ssä menevänsä tarkoituksella etsimään metsästä asunnottomia, jotta voisi fiilistellä heidän kurjuudellaan. Fiktiivisen kirjan sivuilla vastaava kävisikin jo päinsä.

      Poista
  5. Samanlaisia tunnelmia heräsi minussakin kun luin kirjan pari vuotta sitten. Vähäeleisyys on paljon kuvaavaa ja tunnelma on vahva. Pidin myös siitä, että isällä ja pojalla ei ole nimiä, he ovat anonyymeja kohtaloita, mutta silti tulevat lukiessa iholle. Tiestä jää jälkikaiku, kaikista kirjoista ei jää. Se on minusta hyvä merkki, vaikka ihan täydellisenä en tätäkään teosta pidä. Lopun amerikkamaisuus pisti häiritsemään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä suinkaan täydellinen ole, mutta omassa lajissaan erittäin vahva teos. Vaatisi kirjailijalta melkoisesti munaa lähteä tietoisesti tätä samassa sarjassa ylittämään, ja toisaalta tämä myös toimii selvänä vertailukohtana tuleville kirjoille.

      Poista
  6. Tämä on loistava teos. Yksi suosikkejani. Ja elokuvaversio on mielestäni todella onnistunut. Siinä on sama tuntu kuin kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täytyy koettaa saada se elokuvakin katsottua!

      Poista