Cormac McCarthy: Veren ääriin

Cormac McCarthy: Veren ääriin eli lännen punainen ilta 

Suomennos: Kaijamari Sivill 

WSOY 2012 (alkup. Blood meridian 1985) 

Sivuja: 396 

Viime joulukuussa luin McCarthyn kirjan Menetetty maa, ja sen kommenteissa kehuttiin kirjailijan läpimurtoteosta Blood meridian, jota ei valitettavasti löytynyt suomennettuna. Nyt tuo puute on paikattu, ja ehdin jo kovasti odotella kirjan ilmestymistä.

Villistä lännestä tulee ensiksi mieleen telkkarin westernit John Wayneineen ja Clint Eastwoodeineen. Sankarit eivät ikinä ammu ohi, ja vetävät kaikkia muita nopeammin. Osuman saanut kierähtää kannoillaan puoli kierrosta ja kaatuu kasvoilleen maahan, eikä verta näy missään. Kapakassa tapellaan paljain nyrkein, ja siitäkin on seurauksena ainoastaan leuan sivelyä, edes nenusta ei tule verta, saati sitten että jollakulla olisi silmä mustana.

Veren ääriin on jotain aivan muuta kuin telkkarin länkkärit. Eletään 1840-lukua. Päähenkilö on nimettömäksi jäävä poika, joka karkaa 14-vuotiaana kotoaan Tennesseestä ja lähtee länteen. Hän asuu missä sattuu ja tekee mitä pystyy pysyäkseen hengissä. Kirjan keskeinen osa alkaa siitä, kun hän värväytyy mukaan päänahanmetsästäjien joukkoon.

Intiaanien päänahoista oli luvattu palkkio. Ensi kuulemalta tämä ei juurikaan hetkauta, onhan termi tuttu juuri noista aiemmin mainituista länkkäreistä. Kyse on kuitenkin silkasta kansanmurhasta, mutta luultavasti "Päänahanmetsästäjät" on myyvämpi nimi kuin "Kansanmurhaajat". Jos toiminta itsessään on kylmäveristä kaikessa julmuudessaan, niin voi vain kuvitella millaista itse toiminta on ollut silloin, kun uhrit eivät olekaan näyttelijöitä ja vuotavat oikeasti verta. Jos oma mielikuvitus ei riitä, niin voi lukea McCarthyn näkemyksen asiasta.

Veren ääriin on aivan kirkkaasti raain lukemani kirja, eikä se silti sorru mässäilemään väkivallalla, vaan ainoastaan kuvailee tapahtumia tavalla, joka tuntuu oikeasti uskottavalta. Väkivalta on välttämätön sivutuote, ei itseisarvo. Sitä ei kuitenkaan jätetä väliin, ja itse toimintakohtausta vaikuttavammaksi koinkin sen tunnelman, joka välittyy teurastuksen jälkeen. Silloin on hiljaista, palkkion keräämisen aika. Joku lopettaa henkiinjääneitä, joku leikkaa päänahkoja talteen. Joku häpäisee ruumiita, toinen kerää korvia kaulakoruunsa. Tämä tilanne riistää uhreilta lopunkin ihmisarvon: he ovat olleet ainoastaan esineitä, joille on tehtävä jotain ennen kuin niistä saa hyödyn irti. Tappajat ovat kuin metsureita, jotka ovat tyynesti kaataneet joukon puita ja karsivat sitten oksia irti.

Väkivaltaiset kuvat ovat hyvin leimallisia, mutta pelkästään niiden mainitseminen ei tee kirjalle oikeutta. Tappajajoukon rellestys palkkion saatuaan herättää ajatuksia vieläkin enemmän. Hehän ovat sankareita, heitä kuuluu palvoa ja juhlia, kukaan ei saa sanoa heille, mitä saa tehdä ja mitä ei. Yhteisö on halunnut kansanmurhaa, mutta onko se lopulta ollut valmis siihen hintaan, joka toteutumisesta koituu? Entä tekijät itse, onko heidän sielustaan jäljellä yhtään mitään, kykenevätkö he nukkumaan öisin?

Tuomari Holden ei nuku lainkaan. Hän on yksi tappajista. Jättimäinen, varsin sivistynyt mies, jolla ei kasva koko kehossaan karvoja lainkaan. Hän tekee muistiinpanoja kirjaansa, jäljentää kalliomaalauksia ja taitaa eurooppalaiset kielet. Silti hän on kaikessa mukana siinä missä muutkin, ellei enemmänkin. Hänen hahmoaan on turha yrittääkään kuvailla näin lyhyesti, mutta häntä ei myöskään voi jättää mainitsematta. Hän on epäilemättä kirjan kiinnostavin hahmo, ja elokuvassa hän tarjoaisi jollekin näyttelijälle mahdollisuuden tehdä elämänsä roolisuorituksen. Hänen sivistyneisyydessään ja toimissaan on jotain ristiriitaista, tai sitten hän on nimenomaan mitä johdonmukaisin. Hänet voi myös nähdä vertauskuvallisena edustamassa jotain ylevää, mikä menettää täysin ulkoisen merkityksensä, kun se siirretään toisenlaiseen ympäristöön. Hän on Eurooppa Amerikan mantereella.

Tunnelmaltaan tämä kirja on vertaansa vailla. Minä en kykene kuvailemaan niitä loputtoman laajoja autiomaita, joilla joukko kulkee pikkukiviä imeskellen janoa helpottaakseen. McCarthy sen sijaan kykenee, erittäin hienosti vieläpä. En muista aiemmin tunteneeni tarvetta ottaa juomapulloa mukaan lukusohvalleni, ihan vain varmuuden vuoksi.

Tämän jälkeen Tie on pakko ottaa lukulistalleni!