Pentti Haanpää: Vääpeli Sadon tapaus
Delfiinikirjat 1979, alkup. 1956
Sivuja: 126
Vääpeli Sadon tapaus jatkaa toukokuussa lukemieni kahden Haanpään kirjan sarjaa. Kenttä ja kasarmi saattoi hänet pannaan ja Noitaympyrä oli mainittu parhaaksi romaanikseen. Lainasin Vääpeli Sadon samalla kertaa, ja tuskin olisin sitä lukenut lainkaan, jollei se olisi sopivasti jo lojunut telkkarin takana. Lainaankin se päätyi sattumalta. Tiesin armeija-aiheen olleen pannalle syynä, ja tämä taas näytti olevan samaa teemaa ja vieläpä sopivan ohut ja kevyt mahtuakseen samalla kertaa laukkuunikin. Noitaympyrän kanssa Vääpeli Satoa yhdistää julkaisuvuosi 1956, joka oli siis vuoden verran Haanpään kuoleman jälkeen. Kirjoitettu tämäkin on jo 1935.
Vääpeli Sadon tapauksessa ovat päähenkilöinä korpraali Kärnä sekä - kuten odottaa saattaa - vääpeli Sato. Kärnä on varusmies, jolla on ollut jotain epämääräistä hampaankolossa vääpeli Satoa kohtaan jo varusmiespalveluksensa ensimmäisestä päivästä saakka. Sato on tunnettu ankaruudestaan, kukaan ei halua joutua hänen silmätikukseen, mutta Kärnälle niin on käynyt, koska hän ei suostu lammasmaisesti alistumaan mihin tahansa eikä myöskään osaa pitää suutaan kiinni, vaikka se toisinaan olisi kaikkien etu.
Sadistisen Sadon - jonka nimi ei liene sattumaa - harjoittama simputus on niin vastenmielistä, että lukijan sympatiat ovat väistämättä Kärnän puolella, jonka koetaan joutuneen vääryyden uhriksi. Kuitenkin Kärnä on itsekin valmis vastaamaan vääryyteen toisella vääryydellä heti tilaisuuden koittaessa.
Vaikka Haanpää kritisoikin Kärnän suulla sodankäynnin ja sen myötä myös sodankäyntiin valmistautumisen mielekkyyttä, näen Sadon ja Kärnän välisen vihanpidon vertauksena sotimiselle. Toinen osapuoli vie lopulta selkeän voiton, mutta jää pohtimaan, kannattiko se sittenkään. Suoranaista hyötyä hän ei saavuttanut, eikä "taistelun" voitto tuonut mielihyvääkään kuin ohikiitävän hetken ajaksi. Mielettömyyttä kärjistää entisestäänkin se, että Kärnän asepalveluksen jälkeen he eivät edes ole enää tekemisissä keskenään.
En malta olla vielä huomauttamatta siitä, että Sadonkin toiminta on perusteltua. Sotilaskoulutuksen tarkoituksenahan ei missään nimessä ole pelkästään opettaa tappamisen teknisiä valmiuksia ja tarkasti määritellyn organisaation osana toimimista, vaan myöskin opettaa pois itsenäisestä ajattelusta, joka saattaisi nostaa päätään ei-toivotulla hetkellä. Tätä päämäärää Satokin viime kädessä ajoi takaa. Tavallaan siis kirjan kuvaama asetelma on asevelvollisuuteen perustuvaan maanpuolustuslaitokseen sisäänrakennettu ominaisuus, joka esiintyy aina muodossa tai toisessa, jos laitos ylipäätään on toimiva.
Kaikessa kantaaottavuudessaan tämä oli oikein mainio kirja, ja pidin siitä oikeastaan Noitaympyrää enemmän. Nykyaikana Haanpään ajatukset tuskin ovat mitenkään uusia, mutta oli kiinnostavaa nähdä, että hän on kirjoittanut noin vuonna 1935 - vain neljä vuotta ennen talvisotaa. Rauhanaatteen kannattajana jaan hänen näkemyksensä sodankäynnin mielettömyydestä, mutta toisaalta olen samaan aikaan kiitollinen sitä, että Suomi kuitenkin selvisi sodistaan niinkin hyvin. Oliko se kuitenkaan vääpeli Satojen ansiota?
Ostin viime viikolla kahdella eurolla kirjan verran Haanpään juttuja. Otan sen luultavasti matkalukemiseksi ensi viikolla.
VastaaPoistaTämän Vääpeli Sadon tapauksen olen ilmeisesti nähnyt tv:stä noin 30 vuotta sitten. Se on netistä löytämäni tiedon mukaan vissiinkin esitetty lisänimellä Ihmiskoirat. Ainakin minulla on hämärä muistikuva juuri niistä "ihmiskoirista", tottelemaan opetetuista sotilaista. Oikeastaan muistelin kuulleeni sen kuunnelmana...
Esität tuossa lopussa kysymyksen, johon tekee mieleni vastata. Eli oliko Suomen selviäminen suursodasta Satojen ansiota? Mielestäni oli koko Suomen ansiota ja siis myös vääpeli Sadon kaltaisten soturien.
Itse olen silti aina ollut sitä mieltä, ettei ehdoton kuri ole toimivan armeijan (tai minkään muunkaan organisaation) perusedellytys. Asioitten kyseenalaistamisella ja urputtamisellakin saattaa joskus olla tärkeä myönteinen vaikutus koko porukan menestykseen. Itse asiassa se on eräänlainen osa ryhmätyötä, jonka merkitystä nykyään niin korostetaan.
Sadossa on kappale nimeltä "Ihmiskoira", joten ihan hyvin se voi olla kuunnelmankin nimenä.
PoistaEn ajanut sillä itsenäisen ajattelun estämisellä niinkään takaa ehdotonta kuria, vaan sitä, että vihollista ei sorruttaisi ajattelemaan ihmisenä. Jotkut varmasti kykenevät tappamaan ilman mitään ongelmia, mutta haluan uskoa, että suurelta (suurimmalta?) osalta se ei onnistukaan noin vain, jos vihollisen kanssa joutuisi kasvotusten. Se helpottuu oleellisesti, jos viholliselta kyetään riisumaan ihmisarvo, pitämään häntä kasvottomana, tuntemattomana ja korkeintaan eläimen kaltaisena ja uhkaavana, pahanakin. Mieleen ei saa nousta se, että kaikki vihollisetkin ovat jonkun lapsia, puolisoita, isiä, ystäviä, rakkaita. Teknologisen sodankäynnin tehokkuus ulottuu siksi myös tälle alueelle: jos sotilas ainoastaan painaa nappia ja pudottaa pommeja tai laukaisee ohjuksia tai ampuu tykillä kymmenien kilometrien päähän, ei hän ikinä joudu edellä kuvatun vaikeuden eteen. Sikäli myöskään se kurinalaisuuden vaatimus ei noissa joukoissa liene yhtä tärkeää.
Vääpeli Sadon tapaus on virkistävä lukukokemus, kirjoitettu siis 1935.. Tässä kirjassa Haanpää tuo esiin kirjalliset kykynsä tavalla joka jättää jälkeensä monen "tunnetumman" kirjailijan. Uskomaton suoritus ja ainoa mikä minua hämmästyttää on se, että kirja on jäänyt niin vähälle huomiolle ylitsepursuavassa sotakirjallisuustuotannossamme jossa annetaan vaikka minkälaisten kynäniekkojen oksentaa luutnantti Teräs -tyyppisiä hurmerintasatuja vuodesta toiseen.
VastaaPoistaEhkä tuohon huomion vähäisyyteen vaikuttaa kirjan julkaisu jälkijunassa. Ehkäpä 1956 on myöskin kulunut liian vähän aikaa edellisestä sodasta, jotta tällaista kirjaa nostettaisiin jalustalle.
Poista