Rosa Liksom: Hytti nro 6
WSOY 187 sivua
Kirjan juoni on yksinkertainen: Eletään 80-lukua, kun parikymppinen tyttö matkustaa junalla Moskovasta Ulan Batoriin Mongoliaan. Junassa hän jakaa hytin no 6 nelikymppisen vastenmielisen miehen kanssa. Matka kestää parisen viikkoa, ja tänä aikana nähdään neuvostoliittolaisia kaupunkeja, joissa osaan pysähdytään jopa parin päivän ajaksi, ja mies ryyppää votkaa ja juttelee tytölle enemmän tai vähemmän päissään.
Kirjan takaliepeessä venäläisen kirjallisuuden emeritusprofessori Pekka Pesonen mainitsee mm. kirjan nimen viittaavan Tshehovin kertomukseen Sairashuone nro 6. Tämä seikka antaa syyn olettaa, että kirjasta löytyyy muitakin viittauksia ja vertauskuvia, jotka aukenevat vain valistuneelle lukijalle. Itse en noiden onnekkaiden joukkoon kuulu, vaan jouduin kokemaan kirjan ihan sellaisenaan, sanoisinko paljaaltaan.
Kirjan tärkeintä antia on tunnelman kuvaus. Jos lukijalle ei välitykään tekstistä se, miltä kaupungit ja maisemat matkan varrella näyttävät, niin hänelle välittyy se, miltä matkalaisesta niissä tuntuu. Junamatkassa uudella lähijunalla Helsingistä Malmille ei arvattavasti ole mitään muuta yhteistä kirjan matkan kanssa kuin raideleveys.
Jälkitunnelmani kirjasta on melko ristiriitainen. Tiedän lukeneeni hyvän kirjan, mutta samaan aikaan olen harmillisen tietoinen siitä, etten itse saanut siitä läheskään kaikkea irti. Mm. sen osuuden merkitys, jossa kerrotaan tytön taustasta, jäi minulle hämärän peittoon. Koska siinäkin viitataan mielisairaalaan samoin kuin mainitussa Tsehovin kertomuksessa, niin asiaan eittämättä liittyy jotain mikä minulta menee nyt ohi. Olen kuitenkin sitä mieltä, että on kirjailijan vastuulla kirjoittaa tarinansa siten että lukijat sen ymmärtävät, ja lukukokemukseni on se mikä se nyt on. Minun kohdallani se siis laskee pisteitä.
Uskon, että jollekin toiselle tämä kirja voi kolahtaa kovastikin, ja koska Finlandia-palkinnon valitsee vain yhden hengen raati, niin valinta varmasti on perusteltu. Itse en suosittelisi tätä kenelle tahansa, vaan neuvoisin ensin katsomaan kirjan sisäkansissa olevien valokuvat ja tunnustelemaan, onko niistä välittyvässä tunnelmassa jotain kiinnostavaa.
Tästä on arvostelu jo niin monessa paikassa, etten aio edes yrittää listata linkkejä itse, mutta tämän verran voin auttaa :)
Olen tutustunut viime syksyn aikana Rosa Liksomin tuotantoon, ja tämäkin on lukulistalla luultavasti tammikuussa-helmikuussa. Hesarin jutusta päättelin, että RL on tämän fyysisen matkan tehnyt ja kirjoittanut siitä 1986 Hesariinkin, tämä on tietysti eri tarina.
VastaaPoistaMinusta sinun arviosi oli erittäin hyvä, koska jos et näe mitään linkityksiä niin sitten ei, itse asiassa minun monesti ärsyttää tämä lieneekö sana "intertekstuaalisuus".
Rosa Liksomin novelleissa miljöönä on usein joku laitos tai koppi esim. yhden yön pysäkissä tai tyhjän tien kulkijoissa.
Jep, intertekstuaalisuus on se sana. Minua se ei sinänsä ärsytä ja vaikkapa Kerjäläisessä ja jäniksessä se oli avainasemassa, eikä yhtään häirinnyt. Tässäkin harmittaa vain se, etten kykene sitä itse havaitsemaan.
VastaaPoistaLuin sattumalta mainitsemasi Kyrön vaikutteita pursuilevan teoksen alkuviikosta , toisaalta käsitin sen saduksi ja parodiaksi :)
VastaaPoistaSen kirjan suhteen olinkin onnekas, kun joskus vuosia sitten luin kutakuinkin kaikki Paasilinnat, mutta ehkä keskustelu sen tiimoilta pitäisi pitää ko. kirjan arvostelun yhteydessä :)
VastaaPoistaHupaisaa Jori, että mulle tuli vähän samanlainen fiilis - tykkäsin, mutta koin, että se suuri hurmio jäi puuttumaan. Kirjassa oleva taustaessee on harvinainen poikkeus, mutta musta ihan kiinnostava, olisi jännä tietää kuka sen idean on keksinyt, Liksom itse vai kustannustoimittaja? Toisaalta esseestä myös tulee se olo, että olisi pitänyt saada tästä vielä enemmän irti... ;) Mutta samaa mieltä: kirja kirjana kun puhutaan ns tavallisista lukijoista.
VastaaPoistaIna ehti juuri väliin, kun jo ehdin ajatella, että "miesten kesken" pääsemme tässä keskustelemaan. ;)
VastaaPoistaMinäkin luin Hytin (linkki vien blogin Hnro6-tekstiin) ilman tietoa kaikesta intertekstuaalisuudesta. Luin niin kuin se oli kirjoitettu, en niin kuin se oli ehkä kirjoitettu tulkittavaksi?
Kerjäläistä ja jänistä en ole lukenut (vielä), mutta kuten Jorikin, Paasilinnan tuotannon olen melkein kokonaan lukenut nuorena. Ehkä se auttaa ymmärtämään Kyrön kirjaa. Jäniksen vuosihan oli hyvä Paasilinnaksi.
Liksomin sivuilla on kirjaan lukuisia ekstroja. Olisi ihan kiva, jos siellä olisi opas siihen intertekstuaalisuuteenkin, mutta ymmärrän kyllä hyvin, ettei kirjailijan oma sivu ehkä olisi paras paikka sellaiselle. Sehän olisi melkein sama kuin tunnustaa olleensa väärässä tai toisaalta nostaisi kirjan jokamieslukijan yläpuolelle.
VastaaPoistaEn tiedä lähetinkö jo yhden kommentin vai en, tietokoneeni tekin jonkinasteisin jumin juuri kriittisellä hetkellä. No jos lähetin, jommankumman voi poistaa.
VastaaPoistaMinulla odottelee hyllyssä oikeata lukuhetkeä myös tämä Hytti nro 6. Arviosi perusteella pelkään kyllä, että tämä tulee menemään minulta oikein kunnolla ohi, nimittäin tuon aihealueen tiimoilta yleissivistyksessäni on, kröhöm, "pieniä aukkoja".
Kerjäläinen ja jänis kiinnostaa myös! Se voi olla lukijalle armollisempi kirja, lukija voi saada siitä enemmän irti (kuin Hytti nro 6:sta) vaikkei ymmärtäisikään kaikkia "intertekstuaalisia viitteitä".
Älä nyt Tuulia, ei se kokonaan ohi keneltäkään mene. Minähän luin myös "paljaaltaan", ja kokonaisvaikutelma oli silti positiivinen.
VastaaPoistaMinä kyllä petyin tähän kirjaan. Ensin ajattelin että tämä on jotain satiiria tai allegoriaa, mutta ilmeisesti tarkoitus oli kuvata realistisesti Neuvostoliittoa. Miespäähenkilö oli minusta pelkästään vastenmielinen ja tyttö taas jäi melko haaleaksi hahmoksi, jonka kehitys tarinan kuluessa jäi minulle aika hämäräksi. Parasta oli ränsistyvän Neuvostoliiton kuvaus, betoniparakit ja surkeat kaupungit kuvattiin elävästi. Tuli jotenkin mieleen aiemmin syksyllä lukemani "Kerro minulle Zorbas" jossa siinäkin vanha äijä juttelee hurjia elämää kokemattomalle nuorelle ihmiselle. Enpä tykännyt siitäkään kirjasta. Aiemmin olen lukenut Liksomin lyhytproosaa, ja pitänyt kovastikin. Kirjan mittaan venytetyt rivoudet alkoivat vaan puuduttamaan.
VastaaPoistaMinua on yllättänyt Rosan kyky saada palkintoja ja siksi olen lukenut sen vuoden kirjoja, jolloin Rosa on palkinnon saanut, jotta ymmärtäisin jotakin. Vuonna 85 kun Rosa nappasi JHErkon, sai myös Verhon Varastossa aina palaa valo myös jaetun JHErkon, ja se on minusta todella hyvä runoteos.
VastaaPoistaAnonyymin kertoma puuduttavuus on minusta Rosan yksi ongelma (esim. Kreisland), tosin se voi olla vain oma vikani en ole samalla aaltopituudella.
Vaikka en ole kirjaa lukenut, en hämmästynyt lainkaan Rosan palkinnosta, koska hän on myös aiemmin ollut palkittu.
Itse pidin tästä kirjasta yllättävän paljon. Kuten blogissani totesin: Yleensä en pidä inhorealistisista teoksista, mutta tässä tapauksessa mukana oli sen verran vilpittömyyttä ja inhimillistä lämpöä, että pystyin rentoutumaan. Hahmot olivat melkoisia ihmisraunioita, mutta ainakaan he eivät pelanneet julmia psykologisia pelejä, tai puukottaneet toisiaan selkään (jos nyt ei lasketa sitä yhtä kynsilakanpoistoainevälikohtausta..).
VastaaPoistaTämä avoimuus erotti Liksomin inhorealismin positiivisessa mielessä esimerkiksi Sofi Oksasen ryöpytyksistä, joita minun on vaikea sietää. Nähtävästi kestän, jos tarina on ruma ulkoisesti, mutta jos groteskius ulottaa lonkeronsa myös hahmojen sieluihin, alan tuntea liian voimakasta kuvotusta.
Minulle tämä ei ole jäänyt aktiivisesti mieleen. Heti lukemisen jälkeen fiilis taisi olla parempi.
Poista