Hannu Salama: Sydän paikallaan
Otava 2010, 254 sivua
En ole Salamalta lukenut aiemmin kuin sen pakollisen Juhannustanssit, joka sattui olemaan viimeinen kirja ennen bloggaamisen aloittamista. Siinä kirjassa kiinnosti lähinnä se, mistä kohu oikein on johtunut. Tarkoitukseni oli lukea alkuperäinen versio, mutta ilmeisesti sain kuitenkin käsiini sensuroidun version, sillä en kyennyt millään käsittämään lukemastani, mistä se jumalanpilkkasyyte olisi voinut johtua. Sydän paikallaan on Salaman uusin teos, ja se tuli valittua vain siksi, että se katalogissa sattui olemaan.
Kirjan päähenkilö on nimeltään Hans von Blixt, vuonna 1936 syntynyt kirjailija, jota on mm. syytetty 60-luvulla jumalanpilkasta. Jos kirjailija näin selvästi kirjoittaa itsestään, miksei hän saman tien voisi esiintyä omalla nimellään? Juoni ei ole kovin ihmeellinen: pääosan kirjasta muodostaa kirje, jota Hans kirjoittaa sairaalassa kuolemaa tekevälle ystävälleen Allulle. Allu on pyytänyt Hansia kirjoittamaan näkemyksiä 60-luvun suomalaisesta kulttuurielämästä, ja Hans tekee työtä käskettyä. Toisen puolen muodostaa Hansin arki, missä hän yrittää kirjoittaa kirjaansa, arpoo kahden naisen välillä josko saisi jomman kumman kanssa aloitettua suhteen ja muistelee menneitä. Molemmat naisista ovat hänelle tuttuja jo vuosikymmenten takaa, ja suhde heidän kanssaan on ollut ennenkin. Muisteloissa näyttelee tärkeää osaa se, että hän ja Allu ovat naiskennelleet ristiin rastiin toistensa naisten kanssa.
On hämmästyttävää huomata, kuinka mukavaa onkaan lukea kuusikymppisen miehen cialiksen avulla toimivasta seksielämästä suunnilleen ikäistensä naisten kanssa. Luulen, että suurin osa siitä mukavuudesta johtuu yksinkertaisesti siitä seikasta, että melkein mikä tahansa olisi hauskaa luettavaa Hansin kirjeiden rinnalla. Kirjeiden osuus on varmaankin jossain sadan sivun kieppeillä, mikä teksti on täynnä puolen sivun mittaisia virkkeitä, joissa kärryillä pysyminen vaatisi lukijalta paljon suurempaa keskittyneisyyttä kuin mille teksti antaa aihetta. Niin kirjeissä kuin niiden ulkopuolellakin Hans valittaa kutakuinkin ihan kaikesta. Maailmanloppu on tulossa kuluvan vuosisadan aikana, ja hyvä niin. Aloin tosissani pohtia jo kesken kirjan, että onko Hansin mielestä mikään asia maailmassa hyvin. Jos valitus on noin totaalista, katkeraa ja kaiken armotta lyttäävää, että näkeekö hän edes itsessään jotain hyvää? Kokeeko hän itsensä edes vähän kaikkia muita paremmaksi, ja jos kokee, niin millä perusteella? Niinpä niin, ei millään. Kyse on vain siitä, että kaikki on muiden syytä.
Tietäen Salaman kirjoittaneen kunnioitettavan määrän kirjoja odotin tältä selvästi enemmän. En oikein näe tällaiselle teokselle muuta oikeutusta kuin aiemman uran tuomat meriitit. Ehkä joku toinen saa tästä enemmän irti, mutta minua häiritsi aivan liian paljon se vaivalloisuus, mikä kirjeiden lukemisessa oli. Yleensä vaati muutaman sivun häiriöttömän lukemisen, ennen kuin pääsi sellaiseen tilaan jossa saattoi lukea sitä jatkuvaa tilitystä pysyen jotenkin kärryillä. Minun lukemiseni vain tuppaa yleensä olemaan niin rikkonaista, että suurin osa kirjeistä meni aivan hukkaan. Toisaalta en sitten tiedä menetinkö siinä mitään, sillä Hans muisti valittaa samoista asioista moneen kertaan.
Luulen lukevani Salamalta vielä jotain joskus, mutta ehdottomasti palaan ajassa paljon taaksepäin.
Uskon, että Salama ei ole halunnut tehdä omaelämänkertaansa ja siksi ei esiinny omalla nimellään. Hän on halunnut sotkea faktaa ja fiktiota, kirjoittaa autofiktiota. Monet kirjailijat ovat kirjoittaneet autofiktiota ihan omalla nimellään, esim. Saisio ja Hotakainen, mutta Salama ei ole ilmeisesti halunnut tehdä tässä samoin.
VastaaPoistaLukijat haluavat monesti lukea tutuista asioista ja olettavat, että kirjailija on kirjoittanut itsestään. Kirjailijat tietävät tämän, ja se voi kääntyä myös itseään vastaan. Taidokas fiktio pystyy myös etäännyttämään, kehno autofiktio paistattelee itseihailussa. En ole tätä Salaman teosta lukenut, mutta aloin vain pohtimaan tuota esittämääsi kysymystä.
Ei tämä varmaankaan elämäkerta ole, mutta Hansin hahmo perustuu niin voimakkaasti Hannuun, että nimen olisi voinut säilyttää. Jos kertoisin nimeä mainitsematta noita kirjassa esiintyneitä faktoja päähenkilöstä, niin "kuka tahansa" osaisi kyllä päätellä kenestä on kyse, ilman erehtymisen vaaraa. Jos pelkää lukijoiden kuvittelevan koko teoksen dokumentiksi, niin siitä voi mainita erikseen.
VastaaPoistaLopulta koko nimikysymys on sivuseikka, sillä minulle ne kirjan heikkoudet olivat aivan muualla. Kirjailija itse saattaisi todeta heikkouden johtuvan lukijasta itsestään. Lukija taas voisi vastata siihen olevansa oman subjektiivisen kokemuksensa vanki, jolloin kirja ja lukija eivät vain kyenneet kohtaamaan toisiaan.
Ihmisten kanssa on kiva olla samaa mieltä, vaikka mielipide olisikin negatiivinen. :) Ei ole Salama minuakaan varten. Kirjoitin pari vuotta sitten Tapausten kulusta josta en pitänyt. Kommenttilaatikkoon tuli kyllä pitkä keskustelu aiheesta. :)
VastaaPoista