Johanna Sinisalo: Enkelten verta

Johanna Sinisalo: Enkelten verta 

Teos 2011 

Sivuja: 273 

Käyn kirjastossa melko usein, ja yleensä olen joko varannut kirjat jo valmiiksi tai ainakin varmistanut, että hakemani teos on hyllyssä. Joskus on myös hauskaa mennä hakemaan luettavaa ilman mitään ennakkovalmisteluja, kävellä hyllyjen välissä ja muistella, mitä onkaan ajatellut joskus lukevansa. Tietysti saman voisi tehdä TBR-lista kädessään, mutta se ei olisi sama asia. Enkelten verta oli jäänyt blogeista mieleeni jopa niin hyvin, että muistin sen ihan erikseen, kun yleensä muistissa on vain kirjailijoita.

Kirjan tapahtumat sijoittuvat 2010-luvun lopulle, ja maailmaa on kohdannut paha ekokatastrofi. Yhdysvalloissa jyllää nimittäin arvoituksellinen mehiläisten pesäautio, eli mehiläiset vain katoavat jonnekin jälkiä jättämättä. Sen seurauksena monien pölytyksestä riippuvaisten viljelykasvien sadot ovat romahtaneet, ja myös lihantuotanto valtavissa vaikeuksissa, kun rehua ei ole saatavilla. Pelkkä Yhdysvaltojen tilanne ei ehkä aivan riittäisi vielä tekemään tilanteesta suoranaista katastrofia, mutta kun sama ilmiö alkaa levitä mm. Kiinaan, on luonnehdinta jo aivan oikeutettu.

Kirjan päähenkilö on Orvo, keski-ikäinen hautausyrittäjä ja mehiläishoitaja, jonka isällä on teurastamo ja poika on luontoaktivisti. Hän löytää omastakin tarhastaan tyhjän pesän, ja sen sijaan että tutkisi asiaa tarkoin, toteaa viileästi katastrofin olevan leviämässä Suomeenkin ja alkaa itsekseen filosofoida mehiläisten merkityksellä ja nähdä niissä jotain syvällisempää ja elämää suurempaa.

Toisen puolen kirjasta muodostaa Orvon pojan Eeron pitämät blogimerkinnät, jotka vuorottelevat Orvon kronologisen kerronnan välissä. Blogitekstit ajoittuvat epämääräiselle ajanjaksolle ennen kirjan alkua, ja niissä on mukana myös joitain kommentteja. Eeron kirjoitukset ovat vahvasti kantaaottavia, eritoten (teho)tuotantoeläimiä vastaan, mutta tyyliltään asiallisia. Vastapuolen kommentoijat puolestaan eivät pääosin ole asiallisia, eivätkä osaa myöskään oikeinkirjoitusta. Minua tällainen alleviivaavuus häiritsi, ja teki hallaa koko Eeron suuhun laitetulle sanomalle.

Keskustelufoorumeilla tuppaa yleensäkin olemaan vastakkainasettelujen kohdalla ongelmana se, että viimeistään viidennessä kommentissa joku jo hyökkää toisten henkilöitä vastaan, ja siinä vaiheessa kaikki haaveet asiallisuudesta saakin haudata. Kun kirjailija luo fiktiivisen keskustelun, niin hän olisi voinut käyttää valtaansa ja luoda siitä saman tien asiallisen, ja luottaa siihen, että asia puhuu itse puolestaan, kunhan sen annetaan kuulua ilman tylsämielisiä keskeytyksiä ja harhaanjohtoyrityksiä. Tietenkään sellaisella ei olisi mitään tekemistä todellisuuden kanssa, mutta se olisikin mainiolla tavalla käytettyä fantasiaa, ja itse asiaanhan se ei vaikuttaisi kuin korkeintaan myönteisesti.

Orvon kertoma osuus kirjasta on minusta vain sivuosassa, se ainoastaan tarjoaa tavan kertoa mehiläisistä ja niiden merkityksestä ei-tietokirjamaisella tavalla ja toimii siten enemmänkin taustana blogiteksteille. Samoin todellisuus on tuomassa esiin sitä, miten tärkeästä ja kauaskantoisesta asiasta lopulta onkaan kyse. Ainoa todella kiinnostava kohta Orvossa on se, kun hän joutuu tekemään päätöksensä Toisen Puolen suhteen. Hänen valintansa on ymmärrettävä, mutta sen tiimoilta olisi kyllä riittänyt aihetta ihan omaksi kirjakseenkin, jo pelkästään teoreettisellakin tasolla. Sikäli on harmi, että tämä aihe on sivuutettu lähes kokonaan.

Kuten olen aiemminkin maininnut, pidän kantaaottavuudesta, ja sitä tässä kirjassa on totisesti yllin kyllin. Vähempikin alleviivaavuus olisi riittänyt, ja toisaalta minua jäi pikkuisen häiritsemään se, että kirja kyllä syyllisti ja toi esiin epäkohtia, mutta vastaukset ja ratkaisut jäivät saamatta. Tietysti sitä voisi pitää myös keskustelunavauksena, mutta siinä tapauksessa se olisi avaus keskusteluun, joka on jo käynnissä. Mehiläisten osuus ei mielestäni tuonut tuotantoeläinten kohteluun liittyvään aiheeseen juurikaan lisää, etenkään kun pesäaution syy pysyi hämärän peitossa.

Kyllähän tämä pakotti ajattelemaan, mutta tavalla, joka kuuluu enemmänkin tietokirjallisuuteen. Jälkimaku on väliinputoajamainen: vähän romaania ja vähän tietokirjaa, muttei kumpaakaan loppuun asti vietynä. Silti riittävän kiinnostavaa, että luen Sinisaloa vastakin.