Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet

Antti Nylén: Halun ja epäluulon esseet 

Savukeidas 2010 

Sivuja: 326 

Ennen lukemista yritän suhtautua kirjoihin avoimin mielin. Joudun kuitenkin häpeäkseni tunnustamaan, että tätä kirjaa ryhdyin lukemaan sillä taka-ajatuksella, että löytäisin siitä moitittavaa, tai mieluummin koko kirjoittajasta yleensäkin. Päädyin nimittäin lukemaan tätä erään anonyymin kommentin perusteella, joka tuli Kari Enqvistin Uskomaton matka uskovien maailmaan -kirjan arvosteluuni. Olin pitänyt kirjasta kovin, ja kommentoija lyttäsi Enqvistin aiemman kirjan viitaten vain Nylénin sitä käsitelleeseen esseehen. Kiinnostukseni heräsi, ja lähdin lukemaan ja toivoakseni esseen olleen silkkaa huuhaata.

Maltoin lukea kirjan esseet järjestyksessä, jolloin jouduin ensin lukemaan yli 140 sivua muita aiheita, ennen kuin pääsin itse asiaan. Siihen mennessä olin jo joutunut toteamaan Nylénin olevan ihan kohtalainen kynäniekka, sillä olinhan suorastaan viihtynyt yli 60-sivuisen esseen parissa, joka käsitteli minulle tyystin tuntematonta naislaulajaa, jonka musiikki ei kiinnostanut lainkaan. Sitä seuraavat kaksi esseetä vain paranivat entisestään.

Viimein päästiin aiheeseen! Luettuani esseestä Uskonnollinen yksinpuhelu päätin jo kirjoittaa valmiiksi pätkän tekstiä. Eihän Nylén oikeastaan sano muuta kuin että Enqvist on väärässä, Enqvist ei ymmärrä uskonnosta mitään ja että viime kädessä kyse on siitä, että tiedemieheltä odotetaan jotain muuta kuin tiedemiehenä olemista. Yritin etsimällä etsiä kritisoitavaa ja sormella osoiteltavaa, ja ainahan sitä nyt löytyy, jos oikein väkisin etsitään.

Päästyäni esseen loppuun jatkoin suin päin seuraavaan ja oikopäätä koko kirjan loppuun asti. Totesin, ettei minulla ole kuin yksi vaihtoehto: hylätä kirjoittamani katkelma ja antaa Nylénille hänen ansaitsemansa kunnia. Halun ja epäluulon esseet on yksinkertaisesti hemmetin hyvä! Se ei tarkoita, että jakaisin Nylénin näkemyksen Enqvististä tai ettenkö kokisi ärsyttäväksi sitä, että hän ei perustele mielipiteitään Enqvististä ja tekee niin vain siksi, ettei itse perusta perusteluista. Tietysti Nylénillä on oikeus mielipiteeseensä, ja samoin on minulla omaani. Hän vain osaa esittää omansa hyytävän hienosti!

Jo silloin, kun alussa mainitsemani anonyymi kommentoija mainitsi tästä kirjasta, epäilin mahtaako se olla lainkaan minua varten. Luin tietysti esseiden aiheista, ja kieltämättä ne kuulostavat edelleen tylsiltä; käsitteleehän ainakin kolme esseetä henkilöitä, joita en tuntenut lainkaan. En voi olla ihmettelemättä sitä, miten kiinnostavasti niistäkin silti kirjoitetaan.

Tutustuin ensimmäisen kerran esseisiin vasta tänä keväänä, ja tämän kirjan myötä tuntuu siltä, että sain näytteen siitä, miten kiinnostavasta kirjallisuudenlajista voikaan olla kyse. Aiemmat pari kokoelmaa olivat vain kalpea aavistus, olkoonkin, että yhden oli kirjoittanut juurikin ihailemani Kari Enqvist.

Kirjaa lukiessani tuli mieleeni verrata Nyléniä Tuomas Vimmaan. Vimman romaanit ovat olleet sellaisia, että niitä tekisi mieli inhota, mutta ovat olleet kuitenkin niin hyviä, että on vain täytynyt antaa periksi ja tykätä lukemastaan. Vertaus tuntuu edelleen osuvalta, mutta sillä lisäyksellä, että se ei tee oikeutta Nyléniä kohtaan, sillä kirjoittajana hän on huimasti Vimmaa parempi.

Mikäli Halun ja epäluulon esseet ei tule löytymään blogini vuoden 2013 top kympistä, niin se johtuu vain ja ainoastaan siitä, että olen lukenut Nyléniltä jotain muutakin.