Joseph Conrad: Pimeyden sydän

Joseph Conrad: Pimeyden sydän

Suomennos: Kristiina Kivivuori

Otava, alkup. 1902, 160 sivua.

Kiinnostuin Pimeyden sydämestä kun Pienessä kirjassa pahuudesta kirjoitettiin pitkät pätkät kirjan keskeisestä henkilöstä, norsunluukauppias Kurtzista. Pimeyden sydän on klassikko. Jos klassikoita ryhtyy lukemaan tietämättä minkä johdosta ne ovat statuksensa saavuttaneet, voi edessä olla ikävä yllätys. Tämä oli ehdottomasti sellainen kirja. Voi sanoa, että onneksi pituus oli vain 160 sivua. Aivan viimeisille sivuille saakka odottelin, milloin Kurtzista kerrottaisiin kaikki se, mihin pahuuskirjassa viitattiin.

Lyhyesti kerrottuna kirjan juoni on seuraava: kertoja Marlow pestautuu epämääräisesti ulkomaisen kauppayhtiön jokilaivan kapteeniksi toiseen epämääräiseen maahan, jonka voidaan aavistella olevan Afrikassa kirjan kannessa olevan kuvion perusteella. Saavuttuaan laivan luokse hän huomaa sen uponneen, ja korjaus kestää kolme kuukautta, koska joku tuntuu vaikeuttavan sitä tahallaan. Laiva saadaan kuntoon ja alkaa matka kohti viidakon uumenissa sijaitsevaa kauppa-asemaa, jolla toimii aiemmin mainittu Kurtz - suorastaan legendaariset mittasuhteet ihmisten kertomuksissa saavuttanut mies. Lopulta Kurtz löytyy ja hän kuolee paluumatkalla, jättäen Marlowille nipun papereita.

Ei kuulostanut kummoiselta, eikä sitä olekaan. Pimeyden sydän on pakko lukea symbolisesti. Lisäksi osa oleellisista faktoista uhkaa jäädä kokonaan hämärän peittoon, koska ne on kirjoitettu tarpeettoman epäselvästi. Yksi tällainen fakta on Kurtzin jumalankaltainen asema alkuasukkaiden keskuudessa kauppa-asemallaan. Minä jouduin lukemaan pahuuskirjan lisäksi myös wikipedia-artikkelin tarinasta, ennen kuin sain siitä edes jotenkin kiinni. Jos olisin ollut vain oman itseni varassa, olisi koko teos jäänyt varsin laimeaksi kokemukseksi. Tämä on jälleen sitä insinöörin kaipaamaa selkeyttä, minä en vain ymmärrä mitä vikaa on selvässä ilmaisussa. Tuoko se kirjalle lisäarvoa, että asia esitetään koukeroisesti?

Ryhtyessään työhönsä Kurtz on ollut idealisti. Hän on lähtenyt matkaan vilpittömin ja hyvin aikein, päämääränä on ollut tuoda sivistyksen valoa villi-"ihmisten" keskuuteen. Lainausmerkit siksi, että alkuperäisväestöä ei juurikaan edes pidetä ihmisinä, vaan korkeintaan jonkinlaisena eläimen ja ihmisen välimuotona. Marlow itsekin ihmettelee, miksi suhtautuu tunteellisesti perämiehensä kuolemaan, alkuasukkaan, jonka kanssa hän on tehnyt työtä melkeinpä yötä päivää parin kuukauden ajan.

Kauppa-asemallaan Kurtz onkin huomannut loistavien puhujanlahjojensa suovan hänelle käytännössä rajattoman vallan alkuasukkaisiin nähden. Hyvät aikomukset saavat jäädä ja hän alkaakin käyttää valtaansa hyväkseen haaliessaan - eli varastaessaan - valtavat määrät norsunluuta. Sen myötä hänen vaikutusvaltansa myös kauppayhtiössä kasvaa, mikä seikka ei ole hänen esimiestensä mieleen, sillä heidän jakkaransahan siinä on uhattuna.

Kurtz ihanteineen symboloi siirtomaavaltaa. Maahan tullessaan aikeet ja puheet ovat olleet kauniita, mutta lähtiessä on jäljelle jäänyt norsunluusta tyhjä maa ja seipäiden päihin tökättyjä alkuasukkaiden päitä. Symbolismia löytyy myös koko kauppayhtiön toiminnasta laajemminkin, ja eiköhän koko matka viidakon uumeniinkin ole tulkittavissa symbolisesti.

Kirjan idea on niin hyvä, että on todella sääli nähdä se kirjoitettuna tällaiseen asuun. Se kiinnostava prosessi, joka on saanut Kurtzin hylkäämään ihanteensa ja sortumaan itsekkyyteen on sivuutettu tyystin. Millaista tuhlausta! Kyllä, uskomme niin tapahtuneen, mutta onko todella kirjailijan mielestä ollut aiheellista jättää se jopa vaille mainintaa, lukijan oman päättelyn varaan? Vai eikö kyse ole prosessista lainkaan? Illalla olet vielä hyvä, mutta hups vain, heräätkin aamulla pahana? Se tarkoittaisi, että kirjailijan näkemys ihmismielestä on sangen pessimistinen: pahuus on läsnä ihan jokaisessa, ja se vain odottaa esiintuloaan. Ja kun se tulee, ei mitään enää ole tehtävissä. Kuulostaa minun korvaani turhan yksioikoiselta.

Jos kuka tämän kirjan kiinnostuu lukemaan, niin suosittelen tutustumaan tarinaan ja symboliikkaan jo ennalta, sillä tavoin lukukokemuksesta tulee varmasti antoisampi. Jos joku on saanut tästä kaiken irti ihan omin avuin ja yhdellä lukukerralla, niin onneksi olkoon! Lukiessani en tästä kauheasti vielä nauttinut, mutta nyt jälkipuintien myötä alkaa kokemuskin parantua. Uusintakierros saattaisi hyvinkin olla antoisa.

Viime aikoina tästä ovat kirjoittaneet myös Morre ja Raisa.