David Finkel: Pataljoona 2-16

David Finkel: Pataljoona 2-16

WSOY 2010, 285 sivua.

Tämän kirjan löysin kirjahylly-blogista. Aiheena on nimen mukaisesti Yhdysvaltain armeijan jalkaväkipataljoona 2-16, joka toimi Irakissa vuoden verran 2007-2008. Kirjan on kirjoittanut toimittaja, joka seurasi sotilaiden mukana sellaisiinkin paikkoihin, joissa ei yleensä toimittajia käy. Minä toivoin, että luvassa olisi Irakin sotaa ja sotaa yleensäkin kritisoiva teksti, tai vähintäänkin mahdollisimman todenmukainen kuvaus nykyaikaisesta sodankäynnistä, missä rahasta ei ole pulaa.

Osittain kirja vastasi toiveisiini. Jos olisin tutustunut takakannen tekstiin etukäteen, olisin havainnut ettei kirjailija tule ottamaan kantaa tuon sodan oikeutukseen, vaan se päätös jää lukijan harteille. Siitä voi päätellä, että teksti on sävyltään neutraalia. Ottaen huomioon, että kirjoittaja on pääasiassa nähnyt tapahtumia vain toisen puolen näkökulmasta, voi neutraalia sävyä pitää jo saavutuksena.

Sodan osapuolten välinen kuilu tuntuu valtavan suurelta. Yhdellä puolella on armeija, jolla voi ajatella olevan rajattomat resurssit käytössään. Yksi ainoa sotapäivä maksaa huimat kolmesataa miljoonaa dollaria, ja se todella antaa ajattelemisen aihetta. Mitä jos sen summan käyttäisi rauhanomaiseen rakennustyöhön, parantaisi infrastruktuuria ja rakentaisi vaikka koko kaupungin alusta alkaen uudestaan? Sitä kysymystä on vaikea välttää. Vastaus ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, sillä vastapuoli ei ehkä haluakaan niitä dollareita.

Amerikkalaiset rahoittavat mm. yhteen kaupunginosaan täyden jätevesiviemärin rakentamisen, jonka budjetti on 30 miljoonaa. Sen rakentaminen ei tietenkään ole yksinkertaista, sillä mm. urakoitsijan korruptuneisuus hidastaa valmistumista voimakkaasti, puhumattakaan siitä mainitusta sodan vastapuolesta, joka ei näytä haluavan maahansa kerrassaan mitään amerikkalaista. Toinen projekti on pienimuotoinen lukutaitokampanja, johon on ohjattu vain 80000 dollaria.

Kaiken toiminnan absurdius paljastuu siinä, kun koko Irakissa olevan armeijan komentaja kertoo näistä hankkeista senaatille tai kongressille, kumpi sitten olikaan. Se aika, mikä kenraalilta kuluu lukutaitokampanjasta mainitsemiseen, maksaa parlamentin kuluina takuulla jo moninkertaisesti koko kampanjan hinnan. Tai sinällään hyvä viemäriprojekti. Sen kokonaishinta on sama, mikä armeijalta kuluu parissa tunnissa. Kuinka kauan aikaa siitä kannattaa keskustella, kun ottaa huomioon että sen saman ajan se armeija on paikallaan kuluttamassa reilut kymmenen miljoonaa per tunti.

Amerikkalaisten pöyristyttävän kalliit ja teknisesti edistyneet varusteet tulevat moneen otteeseen mainituksi. Sen sijaan puuttumaan jää vastapuolen kuvaaminen. Tiedetään sen käyttävän paljon tienvarsipommeja, jotka on ilmeisesti kasattu halvalla. Lisäksi sillä on ampuma-aseita ja raketteja, mutta juuri mitään muuta siitä ei kerrotakaan. Yhteenotoissa keskitytään kertomaan amerikkalaisuhreista ja sotilaiden edesottamuksista, mutta vastapuolesta ei mainita mitään. Ainoastaan irakilaissiviilejä kuvataan jonkin verran.

Minusta vastustajan jättäminen kasvottomaksi on tietynlainen kannanotto, sillä on muistettava että vihollinenkin on aina ihminen. Hän on jonkun lapsi, jonkun isä, jonkun aviomies. Hänen korkein tavoitteensa ei ole tehdä "meille" pahaa, vaan hän haluaisi elää elämäänsä rauhassa omassa maassaan. Hän haluaisi turvalliset olot ihan yhtä paljon kuin "mekin", mutta ei millä hinnalla tahansa. Tämä näkökulma jää ikävästi kokonaan puuttumaan kirjasta.

Haluan vielä nostaa esiin yhden asian, jota itse olin tullut ajatelleeksi ehkä kaikkein vähiten etukäteen. Eniten uutisoinnissa nostetaan esiin kaatuneitten määrää. Samassa yhteydessä mainitaan myös haavoittuneet, joita yleensä on enemmän. Heidän osuutensa sodissa yleensäkin on merkittävä. Yleensä ajattelen haavoittuneen sellaiseksi, joka pääsee hoitoon ja on ennen pitkää taas entistä ehommassa kunnossa. Tämä käsitys on pahasti pielessä, sillä monet haavoittuneista vammautuvat lopuksi ikäänsä. He maksavat sodasta todella kovan hinnan, ja sanoisin jopa niin, että kaikkein suurimpia uhreja ovat ne, jotka haavoittuvat oikein pahasti. Sotilas, joka menettää kaikki raajansa ja vielä näkönsä sen päälle, menettää käytännössä aivan kaiken, ja hänen taakkaansa joutuvat kantamaan myös läheiset. Mitenkään väheksymättä leskien tuntemaa tuskaa, on mielestäni tuollaisen pahasti haavoittuneen sotilaan omaisen taakka vieläkin raskaampi kantaa.

Plussaa annan siitä, että sotilaiden henkinen taakka tulee hyvin mainituksi. Monien psyyke ei kestä heidän kokemuksiaan, vaikka fyysinen puoli voisi olla hienossa kunnossa.

Oma kantani koko sotaan on se, että ihmettelen kovasti sitä, miten joku saa laskettuaan yhteen kaikki nuo eri tahojen maksamat hinnat, niin rahalliset kuin inhimillisetkin, tuloksen vielä näyttämään kannattavalta.