Päivi Alasalmi: Koirapäinen pyöveli
Gummerus 2010, 159 sivua.
Jälleen on vuorossa novellikokoelma. Normaalin elämän kommenteissa ihmettelin jo sitä, miksi nämä kokoelmat ovat aina niin lyhyitä. Tuntuu siltä, että tällainen noin 150 sivua on ihan tavallinen pituus, kun se romaaniksi olisi kovin lyhyt, ihan siinä pienoismallin rajoilla.
Ei liene kovin vaikeaa arvata, että jos mainitsen pituuden tällä tavalla, olen pitänyt kirjasta ja tahtoisin sen olevan pidempi. Juuri siten kävi Koirapäisen pyövelinkin kohdalla. Vähäisestä (vai olisiko oikein sanoa "tavallisesta") sivumäärästä huolimatta mukana on kaksikymmentä tarinaa. Osa on silloin väistämättä kovin lyhyitä, mutta ensimmäistä kertaa ikinä en ole kokenut niitä kaikkein lyhyimpiäkään oudoiksi.
En ole lukenut Alasalmea aiemmin. Takakansi kertoo joissain tarinoissa olevan "alasalmelaisen mittakaavan mukaan onnellinen loppu". Se antaa ymmärtää, ettei hänen teksteissään lopussa kukaan saa prinsessaa ja puolta valtakuntaa ja elele onnellisena elämänsä loppuun asti. Nämä novellit ovatkin aikuisten satuja. Jokaisessa tarinassa on mukana jokin seikka, joka herättäisi joissain ihmisissä kauhistusta ja selän takana supattelua. Jotain sellaista, mitä ei vain kuulu tehdä. On päihdeongelmaa, murhaa, prostituutiota, moniavioisuutta ja montaa muuta asiaa. Jos haluaa lukea vain onnellisista ihmiskohtaloista, niin voi suosiolla siirtyä seuraavaan kirjaan. Silti kyseessä ei ole mikään kurjuudella mässäily, vaan kuten takakansikin sanoi, on joissain tarinoissa ihan onnellinen loppu.
Yleensä kun lukee toisten ongelmista tai surullisista ihmiskohtaloista, tulee mieleen kuinka onnellinen itse onkaan. Useista näistä tarinoista olisi voinut tehdä juuri sellaisen kertomuksen, mutta siitä ei ole kyse. Ei mässäillä kurjuudella, ei säälitellä ihmisten elämän kovuutta, mutta ei myöskään kauhistella tai naureskella friikkisirkusta. Kyseessä ei ole myöskään yhteiskunnallinen kritiikki tai terävänäköisiä huomioita kanssaihmisistä, vaan jotain muuta, mitä en osaa pukea sanoiksi. Se miellytti minua, ettei tarinoissa ollut vertauskuvallisuutta - tai jos oli, niin ne toimivat ihan sellaisinaankin. Jokaisen novellin saattaa siis lukea noin vain ja nauttia siitä heti, ilman tarvetta jäädä pohtimaan mitä se oikein tarkoittikaan.
Minuun tämä kokoelma upposi täysillä. Jos hetki sitten ihastuin Verroseen, niin nyt raapustan Alasalmen nimen hänen viereensä. Ainakin Finlandia-ehdokas Vainola kuulostaa houkuttelevalta.
Luin postaustasi ja ajattelin, että pitääpä suositella Vainolaa, mutta olitkin jo bongannut sen itse :). Suositeltava on myös romaani Ystävä sä naisien.
VastaaPoistaLuin äskettäin ensimmäisen Alasalmeni Valkoinen nainen, joka sijoittuu (osittain) Tansaniaan. Pidin kirjasta kovasti ja aion ehdottomasti lukea lisää Alasalmea minäkin.
VastaaPoistaPeesaan edellisiä, Alasalmi on ehdottoman jees. Vainola on ollut mielessä, mutta kuulostaa siltä että novellejakin kannattaisi harkita.
VastaaPoistaMinullakin on Alasalmea kirjastosta lainattujen pinossa! Kiitos tästä uutuuden lukemisesta, kuulostaa siltä että kannattaisi tämäkin lukea.
VastaaPoistaSama täällä, tämä odottaa loppuun lukemista yöpöydällä - olin niin iloinen tästä kirjastolöydöstä. Jo eka tarina hykerrytti. Alasalmi on mahtava.
VastaaPoistaTäälläkin yksi Alasalmen ystävä. Tässä kokoelmassa on mielenkiintoista novellien ikä. Osa oli jo aika vanhaa tuotantoa, mutta tyyli on säilynyt entisellään. Näitä tahtoisi heti lisää!
VastaaPoistaHauska nähdä Alasalmen olevan näin kovassa suosiossa. Ansaitusti!
VastaaPoistaSiis oikeita ja vaikeita, pahoja asioita nostetaan esiin, mutta ei mässäillä, vaan kerrotaan tervehdyttävällä tavalla? - Jos noin on, kuulostaa sellaiselta lukemistolta joka antaa yleisölle jotain aitoa ja arvokasta.
VastaaPoistaHei! Blogisi on loistava!:) Tämä opus kiitos vinkkisi on luvun alla, ainakin toistaiseksi noin puolessa välissä olen myös sitä mieltä, että kannatti ottaa lukuun :)
VastaaPoistaKiitoksia! Siitä tulee aina hyvä mieli, kun on saanut annettua vinkin toiselle mieluisesta kirjasta.
VastaaPoista