Pekka Railo: Valkoisten vankina
Toimittanut Pekka Tuomikoski
Minerva 2011, 474 sivua.
Minä kiinnostun aina kuullessani, että jotain kirjaa ei ole uskallettu julkaista. Valkoisten vankina kirjoitettiin jo 50-luvun lopulla, mutta silloin Tammi kieltäytyi julkaisemasta sitä vedoten taloudelliseen riskiin. Raha ei selvästikään ollut todellinen syy, vaan sitä lukija joutuu itse etsimään kirjan sivuilta, eikä se kyllä vaikeaa olekaan. Tavallaan on mielenkiintoista ajatella, että oliko todella tarpeellista odotella vielä 50 vuotta, ennen kuin aiheen saattoi kaivaa esiin? Ainakin kaikki asianomaiset ovat jo manan mailla.
Kirja koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisenä on toimittajan laatima johdanto, jossa hän valottaa niin kirjoittajan kuin tapahtumienkin taustaa. Se on kieltämättä tarpeen, jolleivät vuosien 1917-18 tapahtumat ole kirkkaina mielessä. Toisen osan muodostavat Railon muistelmat ja viimeisenä tulee joukko liitteitä, joissa on mm. alkuperäiseen käsikirjoitukseen kuuluneita osia, jotka toimittaja on katsonut parhaaksi sijoittaa muistelmaosuudesta erilleen. Vankileirien tapahtumia ja oloja käsitellään monessa kohtaa, mutta itse muistelmissa ne kattavat vain hieman reilun sadan sivun mittaisen osan.
Tammisaaren vankileiristä kerrottu osuus on todella karua luettavaa. Holokaustista ja keskitysleireistä on kirjoitettu kuvauksia hyllymetreittäin, mutta suomalaisten ei tarvitsisi mennä niin kauas etsiessään lähes samantasoista tarinaa. Merkillepantavaa on se, että tässä oli kyseessä vankileiri, jolta lähtökohtaisesti tulisi kaikkien päästä pois hengissä. Silti pelkästään heinäkuun 1918 aikana yli 10% kaikkien vankileirien vangeista kuoli. Niin, nytkin on heinäkuu. Katsopa tuossa oikealla olevaa kävijälaskuria. Jos sen viimeinen numero on 0, kuulut niiden epäonnisten joukkoon jotka kuolivat tässä kuussa, todennäköisesti nälkään. Ykkösellä ja kakkosellakaan et ole turvassa, sillä jos Tammisaareen jouduit, kuolit kesällä 1918 niilläkin ja vieläpä suuri osa kolmosistakin!
Kiinnostavaa luettavaa oli katsaus, jonka Railo loi sanomalehtien kirjoituksiin orjakapinan päättymisen jälkeen. Riippuen lehden tunnustamasta väristä ovat kirjoitukset olleet täysin todellisuuspakoisia, ja kiihkomielisimmät valkoiset mielipidekirjoitukset ovat suorastaan pöyristyttävää luettavaa. Niiden laatijoille olisi varmasti löytynyt asianmukaista työtä saksanmaalta parikymmentä vuotta myöhemmin. Vankileirien tilanteeseen puututtiin kunnolla vasta sen jälkeen, kun ulkomainen lehdistö siihen oli pakottanut. Siihen saakka hallituskin senaattori Thesleffin johdolla antoi vain törkeästi vääristeltyjä tietoja.
Minuun tämä kirja osui ja upposi. Ymmärrän hyvin, etteivät kaikki olisi vuonna 1959 olleet tyytyväisiä nähdessään tällaisen kirjan julkaistun. 40 vuotta on vielä melko lyhyt aika, ja silloin suuri joukko asianosaisia on vielä ollut hengissä ja hyvissä voimissa. Minusta historiankirjoituksella on arvoa ainoastaan silloin, kun se tapahtuu todenmukaisesti. Vankileirit ovat osa Suomen historiaa, vaikka ovatkin sen synkimmästä päästä. Mikäli haluat joulukuun alkupuolella tapittaa telkkarista juhlahumua ja keskittyä ihastelemaan iltapukuja sekä kuulemaan, mitä itsenäisyys julkkiksille merkitsee, niin jätä tämä kirja väliin. Minulle niistä juhlista tulee tällä haavaa mieleen etupäässä itsenäisyyden ensimmäinen vuosi, eikä siitä ihmisenä voi oikein ylpeyttä tuntea.
Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta. Voisin joskus tähän tarttua, kun vankileiritutkimusta toisesta maailmansodasta tuli luettua opiskeluaikana paljonkin.
VastaaPoistaMielestäni vuoden 1918 tapahtumat ovat edelleenkin tabu. Tällaiset kirjat ovat hyviä keskustelunavauksia. Kuitenkaan niissä (tai tästä kirjasta en sano mitään, kun en ole lukenut)pysytään yleensä pintatasolla ja kerrotaan mitä on tapahtunut, mutta ei pysähdytä miettimään miksi. Tapahtumista kertominenkin on tärkeää, mutta jos menneisyyden haavat haluttaisiin umpeen (ja haluttaisiin varmistaa, ettei sama tapahdu uudestaan), olisi tärkeää keskittyä siihen, miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Mikä muuttaa normaalin ihmisen hirviöksi? Itse kaipaisin senlaatuista pohdintaa enemmän. Sama asia vaivaa mielestäni myös holokausitutkimusta.
Mutta tämä meni jo vähän ohi aiheesta! Pointtini oli se, että kinnostavalta vaikuttaa :)
Minua hieman ihmetyttää se, miksi vuoden 1918 tapahtumat ovat edelleen, melkein sadan vuoden jälkeenkin tabu. Ehkä siinä on takana ajatus, että jos valhe toistetaan riittävän monta kertaa, niin sen toivotaan muuttuvan todeksi. Ja tuskinpa siitä kukaan pääntaputuksia kerää, jos tutkimuksellaan osoittaa suomalaisten olleen toisiaan kohtaan yhtä julmia kuin natsit juutalaisia kohtaan.
VastaaPoistaRailo on nimenomaan kertonut omista kokemuksistaan silminnäkijäraportin ja kyennyt ihailtavasti pidättymään syyttelystä ja katkeruudesta, jotka helposti voisivat vastaavassa tilanteessa nousta mieleen. Ylipäätään hän kuulostaa hyvin maltilliselta ihmiseltä; sellaiselta, jotka nimenomaan pyrkivät parhaan kykynsä mukaan estämään koko sotien ja vihamielisyyksien syntymistä.
Jos kiinnostus heräsi, niin suosittelen kirjaa. Minä ainakin ylitin oman normaalin lukutahtini reippaasti, kun en malttanut lukemista lopettaa.
Hyvin kirjoitit mielenkiintoisesta kirjasta, tämä Railon kirja on minunkin lukulistallani. Se toimii varmasti hyvänä keskustelukumppanina muunmuassa Sirpa Kähkösen kirjalle Vihan ja rakkauden liekit, joka tuo esiin poliittisten vankien kokemuksia Tammisaaressa 1920-1930-luvuilla. 20-30-luvun poliittinen ja ideologinen ilmapiiri oli suoraa seurausta sisällissodasta.
VastaaPoistaHistoriallinen mainstream on aina voittajien historiaa, jota tällaiset Railon kirjan tyyppiset kuvaukset pyrkivät horjuttamaan, 1950-luvulla siihen ei vielä oltu valmiita ainakaan tämän teoksen osalta. Ensimmäisen näkyvän haavan voittajien historiaan tuotti Väinö Linna TPTA-sarjallaan.
Huh, tämä pitää varmaan jonain päivänä lukea. Isomummuni veli kuulema selvisi hengissä vankileiriltä perunankuorilla, kun sattui tuttu mies vartijoiden keittiölle...
VastaaPoistaTuo Vihan ja rakkauden liekit oli jo valmiiksi lukulistallani, nyt sen pääsyä lukuvuoroon voisi hieman nopeuttaa.
VastaaPoista