Anja Snellman: Ivana B.

Anja Snellman: Ivana B.

Siltala 2012, 166 sivua.

ISBN: 978-952-234-108-2

Keski-ikäisen kirjailijan elämään on tunkeutunut riivaaja, nuori wannabe-kirjailija Ivana B. Ivanan mielestä tärkeintä on kirjailijan suhde mediaan, sitä kautta luodaan yleisän mielenkiinto. Hän käyttää uusmediaa ahkerasti hyväkseen: bloggaa, tweettaa ja mitä vain tarvitaan. Hän on tehnyt itsestään tuotteen, jota myy ahkerasti medialle, joka ottaa kiitollisena saamansa vastaan.

Päähenkilömme on joutunut Ivanan silmätikuksi. Ivanan mielestä hän edustaa juuri sellaista tylsää, sivistynyttä kirjailijaa, joka kuvittelee kirjojen olevan se tärkein asia, eikä se, miltä hän itse näyttää. Ivana menee jopa niin pitkällä, että hänen mielestään asiakkailla pitäisi olla oikeus palauttaa kirja kauppaan ja saada rahat takaisin, jos käy ilmi että kirjailija näyttää niin tylsältä kuin päähenkilömme.

On ilmiselvää, mitä Snellman tästä aiheesta ajattelee, ja minä olen hänen kanssaan samaa mieltä. En ymmärrä, miten kirjailijan ulkonäkö liittyy hänen kirjoittamaansa tekstiin: olisin valmis menemään niinkin pitkälle, että kirjoista poistettaisiin kokonaan tiedot niiden kirjoittajista. Loppujen lopuksi vain teksti voi kannatella kirjaa.

Mutta jos asia olisi noin yksinkertainen, ei tätä kirjaa olisi ikinä kirjoitettu tai ainakaan sitä ei olisi julkaistu. Tämä ilmiö korostaa sitä, miten lyhyt on uutuuskirjan elinkaari. Jos ei se saa näkyvyyttä heti ilmestyessään (tai mieluummin jo ennen sitä), ei ole merkittävää myyntiäkään tiedossa. Kukin voi tykönään miettiä, miten paljon saa tietää kirjojen sisällöstä ennakkoon muualta kuin blogeista tai arvosteluista. Esim. Sofi Oksasen ja Riikka pulkkisen naamataulut ovat näkyneet mediassa ties kuinka usein, mutta aika vähiin on käynyt tiedot heidän kirjojensa tekstistä. Jos jossain pari lausetta onkin, niin kovin köykäistä se vielä on.

Ivana B. oli ihan tervetullut puheenvuoro, sillä sellaisena sen käsitän. Se oli erittäin nopealukuinen, sillä sivut on täytetty kovin harvaan. (Jos joku haluaa lukumaratoniinsa vaikuttavan kokonaissuvumäärän, niin kannattaa kerätä tällaisia kirjoja korkea pino.) Mainittakoon vielä sekin, että kansikuva ei tee oikeutta kirjalle, sillä tuo taustavalkoinen on oikeasti kiiltävää hopeaa, josta voi tapittaa omaa naamaansa.

Tämän onkin lukenut moni bloggaaja, ainakin Salla, Tuulia, Sanna, Minna, Kirsi, Vauhko, Päkä ja Nora.

Markus Hotakainen: Alavilla mailla hallanvaara

Markus Hotakainen: Alavilla mailla hallanvaara - Kertomuksia Suomen säästä

Kansi: Laura Noponen

Helsinki-kirjat 2012, 159 sivua.

ISBN: 978-952-5874-55-6

Sää on peruspuheenaihe, josta kaikki voivat puhua keskenään. Voi päivitellä sen huonoutta tai hyvyyttä tai kertoa toiveistaan. Kevyen jutustelun lisäksi siitä voidaan keskustella vakavamminkin: muistella ammoisina aikoina alati mollottavaa aurinkoa tai kauhistella, miten kesät talvet piti hiihtää höyläämättömillä lankuilla ylämäkeen. Sään lisäksi ilmastokin on viime vuosina päässyt kaikkien huulille.

Sään suosion huomioonottaen luulisi, että siitä riittäisi yllin kyllin mielenkiintoisia tarinoita ja sattumuksia. Uskon näin olevankin, mutta tähän kirjaan niitä ei valitettavasti ole juurikaan päätynyt. Kirjoittaja on lähtenyt tarkastelemaan säätä itsenäisyyden ajalta vuosikymmenittäin. Kultakin vuosikymmeneltä tarkastellaan vain joitain seikkoja, jotka onneksi vaihtelevat, sillä muuten kyseessä olisikin vain kuiva tilastokatsaus. Lämpötila on selvästi tärkeimmässä asemassa, mutta niinhän se on keskusteluissakin.

Minä pidin eniten kohdasta, jossa kerrottiin hallaan liittyvistä yksityiskohdista ja sen torjunnasta. Sen kaltaiset  aiheet olisivat kiinnostaneet enemmänkin, mutta kirjassa niitä ei juuri enempää ole. Ilmastoon liittyvät asiat olivat seuraavaksi kiinnostavimpia, enkä tarkoita pelkästään sitä, miten esim. 30-luku oli huomattavan lämmintä aikaa.

Kirjassa on paljon taulukoita ja suhteellisen vähän tekstiä. Jälkimmäinen on kaksipiipuinen juttu: jos tekstiin ei keksi kiinnostavia täkyjä, on parempi pitää se mitaltaan lyhyenä. Toisaalta niitä kiinnostavia seikkoja haluaisi lukea enemmänkin, mutta tarkastelun keskittyessä etupäässä nimeroihin ja tilastotietoihin, on mielenkiintoa vaikea pitää yllä.

Numeroita pullollaan olevat taulukot ovat mahdollisimman epähavainnollinen esitystapa, ja myös rutikuiva. Aivan äkkiä en keksinyt, miten saman tiedon voisi yhtä tiiviissä tilassa esittää paremmin, mutta uhraamalla lisää tilaa ja vaikkapa värejä olisi kirjan yleisilmeestä saanut tyystin toisenlaisen. Värien käyttö lienee kustannuskysymys, mutta sivujen lisäämisen pitäisi sentään onnistua kivutta. Tällaisenaan vaatii aivan liian suurta mielenkiintoa, että näin monta numeerista taulukkoa sisältävä kirja voisi päätyä koko kansan luettavaksi. Ja siihenhän säästä kertova kirja käsittääkseni juuri pyrkii.

Kirja oli minulle pienoinen pettymys kaikessa tilastopainotteisuudessaan. Tällaisenaan sitä voisi käyttää ratkaisemaan vaikkapa riitoja siitä, oliko jonain vuonna niin kovat pakkaset tai helteet kuin muistellaan, mutta suoraan luettavaksi en oikein jaksa suositella.

Tuomas Vimma: Helsinki 12

Tuomas Vimma: Helsinki 12

Otava 2004, 314 sivua.

ISBN: 951-1-19642-1

Pitkin kevättä olen omassa kirjastossa käydessäni vilkuillut, olisiko Helsinki 12 hyllyssä, mutta aina vain se on ollut lainassa. Ei se nytkään ollut paikalla, mutta kun hain Oikeusjutun toisesta kirjastosta, niin hoksasin samalla tarkistaa tämänkin.

Tapahtumat sijoittuvat viime vuosituhannen lopulle. Päähenkilö on parikymppinen mainostoimiston AD, jolla on erittäin kallis maku. Hän saa työstään hyvää palkkaa, mutta se ei riitä lähimainkaan ylläpitämään hänen elintasoaan. Kylpyvesi lienee ainoa asia hänen elämässään, jota ei ole erikseen mainittu jonkinlaiseksi merkkituotteeksi. Tästä voikin jo arvata, että hänen arvomaailmassaan arvostuksen perusteena eivät ole asioiden ominaisuudet sinällään, vaan niiden kadehdittavuus. Aivan mikä tahansa on hyvää, jos se on kallista. Ja vielä kalliimpi on vielä parempaa. Hän on aivan kuin muurahainen, jolla ei ole omaa tahtoa lainkaan, vaan mielipiteet muodostuvat hintalapun perusteella.

Muutaman minuutin miettimisen jälkeen en keksinyt kirjasta ainuttakaan hahmoa, jota kohtaan voisi tuntea sympatiaa. Lähimmäksi pääsi päähenkilön työkaverin 8-vuotias tytär, mutta edes hän ei selvinnyt puhtain paperein, siksi nopeasti hänetkin sotkettiin samaan typerään arvomaailmaan.

Minäkertoja on siis mitä ärsyttävin hahmo etupäässä siksi, että hänellä menee niin hyvin. Töitä ei tarvitse juuri tehdä, sillä jos jotain täytyy saada aikaiseksi, sen voi "lainata" joltain muulta webbisaitilta pikkuisen muutettuna, jolloin viikon työt onkin kuitattu varttitunnissa. Hänen arvonsa ovat halveksittavia eikä hän oikeastaan vaikuta onnelliselta, mutta hänellä on käynyt erinomainen tuuri, jota käy tietenkin kateeksi. Kaikkihan nyt liian helppoa elämää kadehtivat. Toisaalta sellainen ihminen, joka pitää tappeluna nippusitein kahlittujen vastustajien pahoinpitelyä (s.168), on yksinkertaisesti raukkamainen.

Jos päähenkilö itse on ärsyttävä, niin hänen 18-vuotias pikkusiskonsa on jo epäuskottava. Hän on nimittäin ehtinyt vähäisistä ikävuosistaan olla mukana NIIN monessa ja NIIN hyvällä menestyksellä, ettei moinen ole tiettävästi ollut mahdollista muille kuin eräälle edesmenneelle henkilölle Pohjois-Korean suunnalla.

Helsinki 12 on Vimman esikoisromaani, joka ilmeisesti nautti suuresta suosiosta aikanaan. Minä olen lukenut hänen kirjansa aivan väärässä järjestyksessä, ja se on vaikuttanut myös niistä saamaani vaikutelmaan. Helsinki 12 pitäisi selvästi lukea ensimmäisenä. Vimman tyyli on enemmän tai vähemmän yliampuvaa, mutta siinä juuri piilee sen viehätys. Henkilöt ovat niin ärsyttäviä, että lukija odottaa vain sitä sivua, jolla he saisivat näpeilleen ja oikeus voittaisi. Kirjojen lukujärjestys on tärkeä siksi, että myöhemmissä kirjoissa Vimma on voinut jo ottaa huomioon sen, mitä aiemmin on oletettu luetun. "Väärin päin" luettuna tyyli alkaa tässä kirjassa jo väsähtää, mitä luultavasti ei tapahtuisi toisin päin.

Vimman tyyliin kuuluu yksityiskohdilla briljeeraus. Hänellä on ilmeisen hyvä yleissivistys, minkä hän haluaa myös tuoda julki. Huomautan kuitenkin, että jos aikoo leijua triviatiedoillaan, niin niiden tietojen pitäisi myös olla oikeita. Esimerkiksi Aku Ankan naapuri ei ole Teuvo Tulppu sen enempää kuin Tuomas Vimma oikealta nimeltään Kosti Miettinen. Pieni juttu ehkä, mutta latistaa koko kirjoitustyylin harmillisen tehokkaasti.

Vimman kirjoja on ollut hauska lukea. Niitä tekisi mieli inhota, mutta samaan aikaan jokin niissä vain vetää puoleensa. Lukisin lisääkin, mutta yliampuvuuden haluaisin pois. Liioittelu kuuluu asiaan, mutta sitäkään ei ole tarpeen alleviivata aivan näin paljon. Lukijoita ei pidä aliarvioida, kyllä he ymmärtävät. Raksa on tässä mielessä mennyt oikeaan suuntaan, ja niinpä odotankin mielenkiinnolla mitä jatko tuo hänen kirjailijanurallaan.