Jari Tervo: Revontultentie

Jari Tervo: Revontultentie
WSOY 2014
Sivuja: 312

Esikoinen aloitti Tervon omaelämäkerrallisen sarjan, jonka toinen osa tämä kirja on. Esitysmuoto on edelleen päiväkirjamainen, joskin kirjoittaja vaikuttaa huomattavasti kokeneemmalta kuin se 14-vuotias, jonka kynästä teksti on olevinaan peräisin.

Edelliseen osaan mainitsin kuuluneen ajankuvan kuvauksen, mutta tässä se elementti ei enää ole juurikaan läsnä. Se on luonteva ratkaisu, sillä aikaahan näiden päiväkirjojen välillä on kulunut kovin vähän, eikä sikäli mitään uutta olisikaan. Aikatasoja on käytössä vain kaksi - tällä kertaa nykyhetken lisäksi Erkki-setä muistelee aikaansa rintamalla jatkosodassa. Siitä aiheesta on ehditty kirjoittaa muutamia kertoja aiemminkin, mutta silti Tervo onnistuu keksimään jotain omaperäistä - tai ainakin oletan kyse olevan fiktiosta.

Jari itse on ehtinyt varttua sen verran, että pari vuotta vanhempi Irene on tärkeä haaveiden kohde. Jopa niin tärkeä, että kun Jari saa tältä Tiedonantajan, on poika saman tien valmis kulkemaan uuden opettajansa mukana alan tilaisuuksissa kertomassa mm. siitä, miten isänsä riistää palkollisiaan. Minkä riistämiseltään ehtii, isä suunnittelee ja myös toteuttaa perheen uutta rivitaloasuntoa.

Tärkeän episodin muodostaa perheen junamatka Moskovaan. Siellä melkein ihan kaikki on paremmin kuin Suomessa. Sukkahousuja on ehkä vähemmän, mutta minihameita näyttää olevan paljon enemmän, mikä teinipoikaa suuresti ilahduttaa. Lukijaa ilahduttavat monet muutkin matkan käänteet.

Moskovan lisäksi Jari pääsee opettajansa mukana festivaaleille Berliiniin. "Ich heisse Jari. Können wir, gnädige Fräulein, Liebe machen, bitte." Siinähän se tärkein fraasi, joka matkalaisella mielessään on. Minulta festivaalin varsinainen tarkoitus jäi hämärän peittoon, eikä se kyllä joka hetki matkalaisillakaan tuntunut kristallin kirkkaana loistavan. Tällä tavalla pääsee luontevasti kuvailemaan silminnäkijänä muutakin kuin Rovaniemeä.

Tämä on oivallinen jatko-osa Esikoiselle, mutta arvioni mukaan toimii myös itsenäisenä. En kylläkään näe mitään syytä, miksi joku lukisi vain tämän ilman edellistä, kuten en sitäkään, miksi aloittaa tästä eikä ensimmäisestä osasta. Oikea tapa on edetä järjestyksessä, ja Tervo osaa kirjoittaa riittävän mielenkiintoisesti pitääkseen lukijat koukuttuneena kiinni tarinassaan. Oma jälkimakuni tästä jäi hieman edellistä laimeammaksi, mutta toisaalta odotan innolla seuraavaa osaa, josta en yhtään epäile etteikö sekin olisi tulossa. Hyvää kannattaa odottaakin.