Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet

Antti Nylén: Vihan ja katkeruuden esseet
Savukeidas 2007
Sivuja: 265

Halun ja epäluulon esseet oli mieluisimpia lukukokemuksiani viime vuonna. Sen vuoksi odotinkin kovasti pääseväni lukemaan Vihan ja katkeruuden esseitä, joka on tavallaan se ykkösosa. Odotin niin kovasti, että säästelin tarkoituksella sitä loma-ajalle, jotta olisi mahdollisuus lukea niin pitkissä pätkissä kuin tahtoisin.

Ennalta tiesin kokoelmasta oikeastaan vain sen, että se käsittelisi ainakin lihansyöntiä, ja lihansyöjät saisivat kuulla kunniansa. Siltä osin ei totisesti tarvinnutkaan pettyä, joskaan kirjoittaja ei tuominnut lihansyöntiä niin monipuolisesti kuin olin kuvitellut, mutta tämä johtui pelkästään siitä, että lihansyöntiä ei tarvitse tuomita monipuolisesti, koska sitä on niin yksiselitteisen mahdotonta puolustaa. Kun tämä essee aloittaa kokoelman, niin lihasyöppönä olinkin siitä eteenpäin lukiessani jo henkisesti alistettu: en kyennyt puolustelemaan ihan normaalina pitämääni tekemistä enkä silti näytä myöskään olevan valmis muuttamaan käytöstäni. Kirjoittaja oli siis jo saanut viimeisen sanan, eikä minun tarvinnut enää edes haaveilla samanlaisesta lukuasenteesta kuin Halun ja epäluulon kohdalla, jolloin kuvittelin etsiväni jotain, missä Nylén olisi väärässä. Ei sillä että minulla sellaista tarvetta nyt olisi ollutkaan, ja aavistin häviäväni joka tapauksessa tämän lihansyönnin takia.

Kaikkiaan kirjassa on 15 esseetä. Aiheeltaan lihansyönti on ilman muuta kiinnostavin, mutta kirjoittajan taitonsa Nylén osoittaakin parhaiten siinä, että hän kykenee luomaan mielenkiintoa niihinkin aiheisiin, joita lukija ei vielä tunne. Hauskinta luettavaa hänen esseensä ovat ilman muuta silloin, kun hän lyttää jotakuta, jota kohtaan en tunne sympatiaa. Tällaisissa tapauksissa lähes poikkeuksetta lyttäys kuulostaa perustellulta, joten ansionsa mukaanhan sai. Jos taas sympatiaa sattuu jo olemaan, niin sitten ei enää tunnukaan kivalta.
Aivan yhtä paljon en tästä kokoelmasta innostunut kuin edellisestä. Syynä saattoi olla se, etten ryhtynyt lukemaan yhtä suuren kiihkon vallassa, vaan enemmänkin innostuneena ja hyvin korkein odotuksin. Kyllähän kirja niihin odotuksiin vastaa, mutta edellisen kohdalla kävi toisin: silloin ne ylitettiin ja korkealta. Saatoin siis sortua pienimuotoiseen kohtuuttomuuteen.

Yksityiskohtana jäi mieleen se, että Nylén näyttää viittaavan huomattavan usein taiteilija Teemu Mäkeen ja hänen kissantappovideoonsa. Ei siis pelkästään tässä kokoelmassa, vaan myös siinä toisessa.

En voi kuin harmitella, että nyt nämä on luettu. Olen ehtinyt monta kertaa mainita siitä, miten luen kirjoja vain yhden kerran. Jos joskus ryhdyn jotain lukemaan uudelleen, niin nämä kaksi tulevat epäilemättä olemaan siellä listan kärkipäässä. Samalla suosittelen näitä muillekin, sillä kuten ylempänä sanoin, nämä eivät edes ole riippuvaisia mielenkiinnosta aihetta kohtaan.