tiistai 20. maaliskuuta 2012

Simon Lelic: Laitos

Simon Lelic: Laitos
Suomennos: Terhi Kuusisto
Like 2012 (alkup. 2011), 355 sivua.

Hammaslääkäri Atrhur Priestley pidätetään yllättäen keskellä päivää. Pidätyksen syytä ei kerrota, eikä se selviä silloinkaan, kun häntä jo kuljetetaan muiden kohtalotoverien kanssa kohti vankilankaltaista laitosta, jota ei oikeastaan edes ole olemassa. Arthurin vaimo joutuu turvautumaan liberaalin nettilehden toimittajaan saadakseen edes jotain apua miehensä kohtalon selvittämisessä, sillä viranomaiset eivät edes tunnusta hänen olevan pidätettynä, vaikka tapahtumasta sattuukin olemaan videotodiste. Henry Graves johtaa laitosta, jonne vangit viedään. Hän tietää, että laitos on perustettu terrorismilainsäädännön nojalla, joka antaa mahdollisuuden vangita ihmisiä määräämättömän pitkäksi ajaksi ilman oikeudenkäyntejä tai ylipäätään mitään oikeuksia.

Tällainen on Laitoksen lähtökohta. Kirjaa kuvattaessa käytetään termiä "dystopia", mutta minusta se on tarpeettoman voimakas sana, sillä tämänkaltainen tilanne on mahdollista syntyä paljon helpomminkin eikä sen  ole tarpeen koskea koko yhteiskuntaa, ja nimenomaan siitä kirjailija mielestäni meitä varoittaakin. Lainsäädäntö on tehty terrorismia ajatellen, mutta kun mahdollisuudet ovat olemassa, tulee houkutus käyttää niitä vain poliittisten päämäärien palvelemiseen. Kirjan idea on hyvä ja pidän tällaisesta yhteiskuntakriittisyydestä, joskaan en tiedä kritisoiko tämä mitään todellista tilannetta. Guantanamo Baytä kai lähinnä.

Valitettavasti idea jää kirjan parhaaksi osuudeksi, sillä toteutus jää melkoisen laimeaksi. Tarina ei missään vaiheessa pääse kunnolla vauhtiin, eikä hahmoilla ole sellaista intohimoa tekemiseensä, mitä tilanne edellyttäisi. Tapahtumien tunnelma pysyy kautta linjan samanlaisena kuin oltaisiin tekemässä ruokaostoksia keskiviikkoiltana, vaikka kyse on jostain aivan muusta. Kirjailijalla on hyvä teema, mutta hän käsittelee sitä aivan yhdentekevästi.

Lelicin edellinen kirja Katkeamispiste oli toista maata. Sillä oli myös tunteita herättävä aihe, ja tunteet välittyivät myös lukijalle. Laitoksessa linkki lukijan ja kirjailijan välille jää syntymättä.

Laitos pistää ajattelemaan. Spoilaamatta mitään mainitsen vain, että se ei tarjoa ratkaisuja tai vastauksia alkutilanteeseen, mikä voi olla hyväkin asia, koska silloin se ei myöskään tarjoa passiivisuutta ulospääsytienä. Aiheesta pisteet, mutta on hieman sääli, ettei kokonaisuus yllä samalle tasolle.

Norkku on myös tutustunut laitokseen.

4 kommenttia:

  1. Puh. Luulin olevani lukijasi ja en sitten näemmä ollutkaan... Ihmettelin kun tämä postauksesi oli jäänyt ihan huomaamatta, mutta nyt on sekin vahinko korjattu!

    Minä pidin tämän kirjan asetelmasta ja sen ajatusleikistä, tilannehan teoriassa olisi ihan mahdollinen kaiketi oikeastikin. Samoin loppuratkaisu oli onnistuneempi kuin odotin, sen enempää paljastamatta.

    Katkeamispisteen dynaamisuutta tässä ei ollut, se oli kirja jonka lukemista oli vain pakko jatkaa ja jatkaa. Luin myös hiljattain Lelicin kolmannen teoksen, The child whon, joka mielestäni oli heikompi kuin tämä ja sortui hetkittäin ennalta-arvattavuuksiin.

    VastaaPoista
  2. Postauksenihan tuli vasta sinun arvostelusi jälkeen, joten kovin pitkään se ei ehtinyt olla huomaamatta :)

    Loppuratkaisu oli ihan hyvä, sanoisinko että tähän kirjaan sopiva.

    VastaaPoista
  3. Haa, aluksi melkein luulin lukevani arviota unkarilaisesta Kevätnäyttelystä, joka minulla on kesken - siinäkin mies pidätetään jostain hänelle tuntemattomasta syystä, viranomaisista ei ole apua vaan päinvastoin eikä oikeutta ole luvassa jne. Mutta tyyli on ilmeisesti tässä arvioimassasi täysin toinen, vakavampi, kun dystopiasta ja terroristeista puhutaan, vaikka yhteiskuntakriittisiä ollaan molemmissa. Kevätnäyttelyssä kriittisyydellä on selvä kohde ja suunta. Mutta se kertookin menneestä ajasta, jolloin "omat" ja "viholliset" eli "hyvät" ja "pahat" olivat ehkä selkeämpiä hahmottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoitus pyhittää keinot, mutta pyhittääkö se mitkä tahansa keinot? Siinä tämä kirja voisi olla kiteytettynä. Kritiikin kohteena on äänestäjäkunnan passiivisuus, eli mikä kaikki voikaan saada hiljaisen hyväksynnän, jos asia vain ilman lähempää tarkastelua näyttää tai kuulostaa hyvältä.

      Poista