Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Kaarle Aho: Väärän kuninkaan päivä

Otava 2012, 512 sivua.

Eletään 90-lukua. Jyrki Nyrki on toimittaja, jonka elämä ei ole aivan mallillaan. Firma piti lopettaa laman kuristuksessa ja vaimokin on jättämässä. Kohtalonsa surkuttelun sijaan Nyrkin on pakko tarttua vanhan kaverinsa Mikon tarjoukseen tehdä dokumentti kohupankkiiri Toivo T. Ryynäsestä, joka on parhaillaan joutunut oikeuden eteen vastaamaan tekosistaan.

Dokumentin teko on tapahtumien keskiössä ja punaisena lankana kirjan alussa, mutta hiljalleen se hiipuukin pelkäksi sivujuonteeksi. Samoin käy minäkertoja Nyrkille: alussa hän on päähenkilö, mutta merkitys hiipuu loppua kohti. Siinä välissä seurataan pankkiiri Ryynäsen ja kumppaninsa Paul Vihannin vaiheita siten, että fokus siirtyy Ryynäsen kautta juuri Vihantiin. Tämän parivaljakon rinnalla tarkastellaan myös Nyrkin ja Mikon sekä satunnaisesti joidenkin muidenkin sivuhenkilöiden vaiheita.

70-luvulla Ryynänen oli taistolaisopiskelija, joka käänsikin kelkkaansa 180 astetta kohti Harvardia ja Wall Streetiä, mistä palasi Suomeen kansantaloustieteen professoriksi ja ryhtyi sittemmin tekemään rahaa. Hahmolla lienee esikuvansa todellisuudessakin, mutta itse en kykene ottamaan kantaa siihen, kuinka mittavia yhtäläisyydet ovat. Oletettavasti muillakin hahmoilla on esikuvia, mutta niistä en kykene sanomaan senkään vertaa.

Merkittävä osa kirjasta kuluu muistelujen parissa, ja suuri osa muistelusta kohdistuu Helsingin yliopistoon. Ryynänen antaa puitteet muistella aikoja 70-luvulla ja Nyrki kaverinsa Mikon kanssa taas huolehtii 80-luvusta. Tärkeässä osassa on myös pankkiliiketoiminnan muutos 80-luvun lopulla.

Tavallisesti en kuvaile kirjojen tapahtumia näin pitkästi, mutta tällä kertaa se oli paikallaan. Jos arvostelun lukijasta nyt tuntuu, etten silti ole sanonut juuri mitään, niin sekin on paikallaan, sillä silloin olen saanut tarjottua pikkuruisen näytteen siitä tunteesta joka minulle kirjasta välittyi. Se on joukko tapahtumia, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvät toisiinsa ja välissä pitkiä pätkiä ihmisten taustoja.

Valitettavasti minulle tuli moneen otteeseen mieleeni tätä lukiessani, että saman asian olisi voinut kirjoittaa tiiviimminkin. Nyt tekstiä on yli 500 sivua, mutta kokolailla varmasti 300 olisi ollut tarpeeksi. Aivan kuin kustannustoimittaja ei olisi patistanut kirjailijaa kirjoittamaan tekstiään vielä kerran uudestaan ylimääräisiä karsien.

Koska kyseessä on kuvaus kahdesta sukupolvesta yliopistolla ja pankkimaailmassa, niin arvelen kirjan uppoavan paremmin niihin, jotka ovat olleet osallisena jommassakummassa tapahtuma-aikoina. Ulkopuolisen lukijan kohtalo tahtoo jäädä juuri ulkopuoliseksi. Juonikaan ei jaksa näyttää kovin kiintoisalta, eikä tarjoa sellaista huimaa loppuhuipennusta, joka punoisi kaikki langat yhteen ja siten tarjoaisi oikeutuksen kaikille niille ylimääräisille sivuille.