Mike Pohjola: Ihmisen poika
Gummerus 2011, 604 sivua.
Tämä kirja jäi mieleeni jo Gummeruksen Kukanpäivän kutsuilta. Kirjailija mainitsi tarinan olevan omaelämäkerrallinen, joskaan ei sitä kuinka tiukasti. Lukiessa tämä seikka tuli useaan otteeseen mieleen, olisi kiinnostavaa tietää mikä kaikki pohjautuu tositapahtumiin.
Julius Sariola on saanut tiukasti uskonnollisen kasvatuksen. Viisivuotiaana hän kokee mielestään ihmepelastumisen puusta pudotessaan ja alkaa ajatella olevansa Jeesuksen toinen tuleminen. Ei sitä tietenkään voi kenellekään kertoa, mutta omia valintoja tehdessään täytyy ottaa huomioon se mahdollisuus, että jospa se kaikesta huolimatta onkin totta?
Juliuksen elämää seurataan aina alkuunpanohetkeltä 26-vuotiaaksi saakka, ja uskonto on tavalla tai toisella mukana kuviossa koko ajan. Tärkeä osa sisällöstä tarjotaan 70-luvulla syntyneille, jotka saavat muistella montaa omalle kohdalleen osunutta muistoa. Toki ne muillekin tarjoillaan, mutta parhaimmillaan muistot ovat silloin, kun on itsekin kokenut ne vastaavan ikäisenä. Roolipelit ovat vahvasti kuvassa mukana, joten niitä harrastaneita hemmotellaan erityisesti.
Muistelojen ja elämäkerran lisäksi mukana on kriittinen sävy niin uskontoa kuin yhteiskuntaakin kohtaan. Uskonnon osalta kritiikki on hienovaraista, mutta jatkuvaa: se ei taida tauota hetkeksikään. Hienovaraisuudesta johtuen en voi olla aivan varma näkemykseni objektiivisuudesta vai luenko vain kirjaa omien kriittisten lasieni läpi. Yhteiskuntakriittisyys kohdistuu etupäässä kunnallispolitiikan korruptoituneisuuteen, mutta taustalla on kritiikki edustuksellista demokratiaa kohtaan yleensä.
Rakenteensa puolesta kirja on jaettu mukavasti 66:een sopivan pituiseen kappaleeseen, jotka on nimetty raamattumaisesti eri henkilöiden tai asioiden kirjoiksi. Itse tarinan ulkopuolelta mukana on useita tietoiskumaisia pätkiä ihmisistä ympäri maailmaa, jotka pitävät tai ovat pitäneet itseään Jeesuksen toisena tulemisena.
Rakenteeseen liittyy myös pieni moite: kirjalla on kolme vaihtoehtoista loppua, joista lukijan kuuluu valita oman tuntemuksensa mukaan. En pitänyt Pasi Ilmari Jääskeläisen vaihtoehtoisista lopuista mainiossa Harjukaupungin salakäytävissä enkä pidä niistä tässäkään. Minusta on edelleen kirjailijan tehtävä valita, miten kirja etenee, ja se saa edetä vain lineaarisesti. Jonkinlainen puolustus lopuille voisi tulla sitä kautta, että kirjailija ottaisi kantaa erilaisiin uskonnollisiin näkemyksiin ja kuvaisi näiden skenaarioiden kautta, millainen lopputulos voi olla odotettavissa, jos kukin niistä pääsisi voitolle. Näiden vaihtoehtojen seuraukset eivät mielestäni ole aivan niin selkeitä, että tämäkään näkökulma kunnolla perustelisi epälineaarista etenemistä.
Jollei muistini petä, niin tämä oli blogiurani ensimmäinen tiiliskiveksi laskettava kirja. Pituus ei haitannut lainkaan, mitä nyt tällaista paksua kirjaa on vähän hankalampi pitää yhdellä kädellä. Teksti toimi riittävän hyvin, että tunsin lukiessani vain tyytyväisyyttä siitä, että tarinaa on vielä jäljellä. Ei tullut tunnetta, että jokin osuus olisi mukana turhan takia.
Herkille lukijoille lienee vielä pieni varoitus paikallaan: kirja sisältää melko paljon turun murretta.
Olen juuri kirjoittamassa tästä blogiini, mutta annan jutun hautua yön yli ennen julkaisemista. Sen verran luin tekstiäsi, että menemme osin samoissa mietteissä. Itse en tiedä, että pidinkö kirjasta vaiko en. :)
VastaaPoistaKatselin tätä keväällä Gummeruksen syksyn katalogista, mutta toistaiseksi en ole lisännyt ennestään jo laajalle lukulistalle. Vaihtoehtoiset loput ovat vähän kaksipiippuinen juttu. Harjukaupungin salakäytävissä se mielestäni toimi, kun kirjassa oli kuitenkin vain aina se jompi kumpi vaihtoehto ja sitten netistä sai halutessaan katsoa toisenkin. Jos kaikki vaihtoehdot olisi ympätty samaan kirjaan, se ehkä häiritsisi muakin jo enemmän, kun "pakkohan" ne olisi siitä kurkata.
VastaaPoistaKatja: Minullakin oli vaikeuksia päätellä, olikö tämä nyt hyvä vai ei, ja siksi en sitä suoraan sanonutkaan.
VastaaPoistaSusa: Harjukaupungissa ne loput olivat huonommin perusteltuja kuin tässä, missä lukijalle annetaan selvät ohjeet siitä, mikä tulisi valita. Jos ja kun tämä kirja elokuvaksi joskus pääsee, oikeudethan on tiettävästi jo myyty, niin silloin se valinta lopun suhteen on joka tapauksessa tehtävä. Henkilökohtaisesti arvelen kuitenkin, että jos kyseessä on Hollywood-leffa, niin loppua on pakko muokata joka tapauksessa, koska se pakollinen takaa-ajokohtaus puuttuu :)
Mä taas pidin niistä vaihtoehtoisista lopuista, ne menivät niin kivasti alkupuolella esiteltyjen seikkailukirjojen lukemisen kanssa yhteen. Olihan niistä se yksi parempi kuin ne muut, mutta hellyn aina hauskalle kikkailulle. Minä tykkäsin kovasti, mutta täytyy kyllä myöntää, että osa kirjan viehätystä oli sen natsaaminen omiin elämänkokemuksiin.
VastaaPoistaOma arvosteluni löytyy täältä http://kirjakko.wordpress.com/2011/09/20/mike-pohjola-ihmisen-poika/ .
Minäkin pelasin aikanaan yhden sellaisen seikkailukirjan loppuun ja kaksi muuta taisi jäädä kesken. Pidin jo silloin sitä kirjassa sikinsokin poukkoilua typeränä ja muistaakseni aloinkin koodata yhtä kirjoista tietokoneelle, mutta se tietysti loppui lyhyeen, kun ihan selvää kirjoittamista olisi ollut aika paljon.
VastaaPoista