tiistai 18. lokakuuta 2011

Mirjami Hietala: Isoveli

Mirjami Hietala: Isoveli
Tammi 2011, 281 sivua.

Isoveli kertoo viisikymppisestä Kirstistä, joka vasta varttuneella iällä äitinsä kuoltua tutustuu kunnolla sokeaan, kehitysvammaiseen isoveljeensä Veikkoon. Toisaalta kertojana on Kirsti vuosina 1992-2005 ja toisaalta sisarusten äiti Hilma Veikon elämän alkutaipaleella sotavuosina 1941-1944. Kertojat vuorottelevat kappale kappaleelta, mutta varsinaisesti mitään yhteyttä en näiden näkökulmien välillä havainnut.

Minun mielestäni lähtökohta on hieman erikoinen; miksei Kirsti (eikä kaksi muuta siskoakaan) ole 50 vuodessa ehtinyt tutustua veljeensä? Fyysinen välimatka olisi helppo selitys, mutta siitä ei ole ollut kyse. Veikko on äidin elinaikana ollut suorastaan vankina ylitarkassa hoidossa, ja sotavuodet kuvaavatkin sitä, miten Veikko on ollut äitinsä silmäterä ja pysynyt sinä muiden lasten syntymän jälkeenkin.

Kirstin ja Veikon tutustuminen eivät suinkaan tapahdu yhtäkkiä ja yllättäen, vaan se kestää useita vuosia. Aluksi Veikko asuu kahdestaan vanhan isänsä kanssa, ja isän kunnon vähitellen heikentyessä hän pääsee hiljalleen itsenäistymään, saa viimein oikein tyttöystävänkin, vähän alle kuusikymppisenä!

Sisarusten tutustumisen hitaus vaikuttaa erikoiselta. Aivan kuin ylitettävänä olisi korkea muuri, josta ei loikata noin vain vaan täytyy etsiä reittiä ja rakentaa tikapuita ja ties mitä. Erikoista on se, mikä tämän muurin on saanut syntymään. Yhdessä eläneet sisarukset sentään. Mikä on saanut aikaan sen varautuneisuuden, joka estää luontevan suhtautumisen?

Kirjan asetelma kuulostaa kiinnostavalta, mutta jää lopulta lähestulkoon pelkäksi lupaukseksi. Sekä Kirstin että Veikonkin henkilöt ovat kovin etäisiä, eikä vähiten siksi että ensimmäistä Veikon repliikkiä saadaan odottaa varmaankin lähemmäs sata sivua. En missään vaiheessa osannut kuvitella mielessäni miltä Veikko näyttäisi tai kuulostaisi, missä hänellä on vaikeuksia ja mitä hän toisaalta osaa. Se on suuri puute, sillä hahmo vaikuttaa sympaattiselta ja hänet haluaisi koko ajan "nähdä" paremmin.

Kaiken kaikkiaan kirjasta jäi kovin pliisu vaikutelma. Tapahtumat etenevät hitaasti, eikä loppujen lopuksi tarinan saavutettavana olekaan mitään muuta kuin tilanne, joka olisi pitänyt olla olemassa koko ajan. Sota-ajan kuvaukset ovat kovin mitäänsanomattomia. Äiti ja poika ovat tulleet hyvin toimeen, eivät ole juuri kärsineet pulasta. Ei oikein ole tapahtunut mitään. Minä selvästikin kaipaisin joko enemmän tapahtumia tai enemmän ajateltavaa. Tunnelma oli hieman samantyylinen kuin Antti Hyryn Uunissa, jossa myöskin edettiin kovin verkkaisesti. Ehkä näissä teoksissa tunnelma onkin se tärkein tekijä.

Kannattaa katsoa myös Katjan mietteet Isoveljestä.

5 kommenttia:

  1. Kuten varmasti huomasit, minä pidin kirjasta paljon. Minulla on tuohon pitämiseen useita ulkokirjallisia syitä, mutta ne ovat sellaisia, jotka olivat olemassa jo ennen lukukokemusta. :)

    Se, että Kirsin, muiden siskojen ja Veikon välit ovat etäiset, ei mielestäni ole outoa - valitettavasti. Hilmahan tuntui koko elämänsä olevan toisten kontrollin alla, niin omien sukulaistensa kuin Arvinkin. Hän takertui Veikkoon ja tyttöjen oli pakko kasvaa suorittajiksi. Lisäksi Kirsti tuntui olevan hieman samalla tavalla etäinen isänsä ja jopa omien lastensa kanssa. Itse kummastelin enemmän sitä, että Hilma ja Arvi saivat "pitää" Veikon kotonaan. Sotien jälkeen ja vielä 1960-luvullakin lievästikin kehitysvammaiset laitostettiin herkästi pois oman kodin piiristä, piiloon muiden näkyviltä.

    VastaaPoista
  2. Niistä ulkokirjallisista syistä minäkin tästä kiinnostuin.

    En tiedä asiasta sen enempää, mutta onko kehitysvammaisia viety väkisin pois perheidensä luota? Hilma ei varmasti olisi Veikosta luopunut kuin pakon edessä.

    VastaaPoista
  3. En usko, että väkisin on viety, mutta ajan suositusten mukaisesti on varmasti kehoitettu/kiertoilmaisun määrätty/ehdotettu laitokseen sijoittamista.

    Opettajina Hilma ja Arvi olivat tässä asiassa onneksi valistuneempia ja ehkä Veikon syntymä sota-aikanakin vaikutti asiaan tässä suhteessa onnekkaasti (ei ollut vielä laitoksia, joihin sulkea lapsi).

    VastaaPoista
  4. Etäisyyteen on varmasti vaikuttanut tietty häpeä kehitysvammaisesta lapsesta. Hilma on kovin pitänyt Veikkoa omana projektinaan,kuten nykyään sanottaisiin. Kirsi toteaakin useasti,kuinka äidin ja hänen välissä oli aina Veikko. Isän ylpeys menestyneistä tyttäristä tulee korostuneesti esiin. Olisiko äidin ylpeydessä tyttäristä aina tuskaa mukana heikosti pärjäävästä esikoispojasta?
    Vielä 1970-luvun alussa lääkärit saattoivat ehdottaa jo synnytyssairaalassa lapsen antamista laitokseen ammattilaisten hoitoon. Väkisin ei ole viety,mutta siihen on voimakkaasti kannustettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jossain nuokin ammattilaisten hoitamat lapset ovat nyt. Jotenkin veikkaan, etteivät ole yhtä onnellisia kuin Veikko.

      Poista