Antti Tuuri: Suuri asejuna Pietarista

Antti Tuuri: Suuri asejuna Pietarista

Kustannus HD 2006, 205 sivua.

Siinä missä edellinen Sopivasti lihava oli otettu varmuuden vuoksi matkalukemiseksi, niin Suuri asejuna Pietarista tuli mukaan vielä senkin varalle. Olen lukenut Tuurilta ennen tätä tasan yhden kirjan, Pohjanmaan, josta tykkäsin. Hieman tuossa otsikon yläpuolella lukee "Finlandia-haaste", johon palaamista olen odotellut jo jonkun aikaa. Eniten tekisi mieli lukea juuri Tuurin Lakeuden kutsu, mutta sitä ennen aion vielä lukaista noiden kahden väliin sijoittuvan Ameriikan raitin. Tätä junakirjaa en todennäköisesti olisi itse tullut ostaneeksi tai lainanneeksi, vaan se päätyi minulle Amman lukuhetken keskustelupalkintona.

Nimensä mukaisesti kirja kertoo tarinan punaisten asejunan tiestä Pietarista Suomeen tammikuussa 1918. Vallankumousta oli aika turha ryhtyä toteuttamaan talikoin tai puntarein, ja jostainhan tuliaseidenkin piti tulla. Se jostain oli Pietarista, mistä Leninin luottomies Eino Rahja sai lastata junan pullolleen kivääreitä, patruunoita ja muutaman konekiväärinkin. Koska valkoiset olivat aivan yhtä selvillä talikoiden ja puntareiden käyttökelpoisuudesta, oli heidän intressiensä mukaista estää junan pääsy perille ja näin ollen matkalla oli odotettavissa muutakin dramatiikkaa kuin teeveden jäähtyminen tai eväsleipien kuivahtaminen.

Oli hauska sattuma, että juuri tämä kirja päätyi minulle. Pohjanmaassa on katkelma sotajutusta, joka myös liittyy läheisesti junamatkaan, ja pidin jo siitä aikanaan. Sen vuoksi saatoin odottaa tämän kertomuksen olevan ehyempi, kokonaisempi ja vieläkin parempi, enkä suinkaan joutunut odotuksineni pettymään. Tuurilla on kertojan lahja hallussaan, se on aika ilmeistä. Tekstistä ja dialogistakin tulee Jari Tervo mieleen (mikä luonnollisesti tarkoittaa sitä, että Tervo muistuttaa Tuuria eikä toisin päin), mikä minun lausumanani on kehu puhtaimmillaan. Tässä kohtaa tuli pienoinen déjà vu, ja pikainen tarkistus kertoikin minun kirjoittaneen tuon saman luonnehdinnan jo Pohjanmaan yhteydessä. Ainakin olen johdonmukainen :)

Uskallan suositella tätä kirjaa välipalaksi kenelle tahansa, jota Tuuri tai sisällissotamme kiinnostavat. Vaikka sivuja onkin yli 200, sijoittaisin silti tämän melkeinpä pienoisromaaniksi, sillä sanamäärä ei ole kovin suuri. Välipalana toimii oivallisesti, ja sopii katkonaiseenkin lukemiseen, sillä lukuja on peräti 37, eli luontevia katkopaikkoja on tarjolla yhtenään. Hauska nähdä sekin, että vaikka Tuurin kaltainen kirjailija takuulla saisi kirjoitettua "kokonaisenkin" kirjan, ei hän ole lähtenyt tätä ehdoin tahdoin venyttämään.