Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää

Mikko-Pekka Heikkinen: Jääräpää
Johnny Kniga 2014
Lukija: Kari Ketonen
Kesto: 8h 50min
Sivuja: 301

Helsinkiläisjuristi Katja Karhuvuoma on mennyt muoniolaisen miehensä kanssa naimisiin lyhyehkön seurustelun jälkeen. Pariskunta asuu yhdessä miehen kotiseudulla, missä Katja on saanut kunnanjohtajan pestin. Tehtävä ei ole lainkaan leppoisa, sillä hänen on määrä ajaa läpi kuntaliitos Enontekiön kanssa. Muoniolaisille liitos sopisi kyllä, mutta enontekiöläisiä edustavat itsenäiset saamelaiset, joiden itsepäisin edustaja on Katjan appiukko Piera. Katjan anoppi Liisa puolestaan on seudun ainoa poliisi. Ja "seutu" tarkoittaa sitä, että jos Liisa ei ole töissä, niin seuraavaksi lähin poliisi on usean tunnin matkan päässä.

Jos ei tässä asetelmassa ja erikoisissa persoonissa ole vielä tarpeeksi, niin tärkeä osa kirjasta liittyy salaperäiseen Wifebeater Revenge Clubiin, josta en halua kertoa spoilerivaaran vuoksi enempää.

Heikkinen on poiminut mukaan monta yksittäistä aihetta, joista jokainen olisi yksinäänkin pystynyt kannattelemaan kokonaisen kirjan. Nyt niiden käsittely on jäänyt lyhyenlaiseksi, mikä kylläkin sopii siihen, että kyseessä on tragikomedia. Juonen kannalta lähestulkoon umpikujalta tuntuneet tilanteet on ratkaistu vähän liiankin nopeasti ja helposti. Minulle jäi hieman epäuskottava jälkimaku, sillä jos ongelma on ratkaistavissa yhdellä yksittäisellä toimenpiteellä, niin onko se todella ollut ongelma alun alkaenkaan? Tai miksi se on saanut olla ongelma niin pitkään?

Oma luku- (tai kuuntelu-) kokemukseni jäi hajanaiseksi. Yksittäiset osat toimivat hyvin, ja varsinkin Piera on hahmona onnistunut suunnattomassa ärsyttävyydessään. Palaset eivät minun mielestäni vain loksahtele aivan saumattomasti paikoilleen, eli kokonaisuus ei pääse kasvamaan osiensa summaa suuremmaksi, mitä tietysti aina toivoisi ja odottaisi.

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta

Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta
Johnny Kniga 2015
Painetussa kirjassa sivuja: 171
Äänikirjan lukija: Krista Putkonen-Örn
Äänikirjan kesto: 3h 47min

Tämä bloggaus on jatkoa kirjalle Ylipainolisämaksu sikäli, että tämä kirja edelsi tuota toista. Tartuin tähän kirjaan pitkälti siksi, että kuvittelin kyseessä olevan suht perinteisen romaanin, kun ensin luetussa oli kyse lähinnä luettelosta irrallisia tekstejä. Jouduin kuitenkin pettymään, sillä käytännössä tämäkin on kokoelma.

Kirjan päähenkilö on edelleen Tytti Karakoski, joka muistuttaa kovasti kirjailijaa itseään. Häntä ahdistaa ikääntyminen, ja siksi hän jää vuodeksi virkavapaalle. Tuon vuoden aikana hän kirjoittelee erilaisista aiheista. Tämän varsin lyhyen johdannon jälkeen päästään asiaan: sisältönä ovat nuo tekstit aiheiden mukaan aakkosjärjestyksessä.

Jos Ylipainolisämaksussa teksteillä oli yhdistävänä tekijänä matkustaminen, niin tässä sellaista ei yhtä selkeästi ole. Tietysti kirjoittajan ajatuksissa on se ikääntyminen, mutta se ei lopulta yhdistä tekstejä muuten kuin näkökulmansa kautta.

Lyhyesti voisi todeta, että mitä satuinkaan sanomaan edellisestä, pätee myös tämän kohdalla.

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu

Kaisa Haatanen: Ylipainolisämaksu
Johnny Kniga 2016
Painetussa kirjassa sivuja: 158
Äänikirja, lukija Krista Putkonen-Örn
Äänikirjan kesto: 3h 36min

Tässä tulee ihka ensimmäinen äänikirjani. Kuunteluvuoroon se valikoitui pitkälti sattuman johdosta: lainailin kirjastosta vapaina olleita äänikirjoja, tallensin ne muistitikulle ja tämä sattui olemaan aakkosjärjestyksessä ensimmäinen.

Olin kuunnellut kirjaa jo hyvän aikaa, kun aloin ihmetellä kuka on se Tytti, josta mainittiin. Kävi ilmi, että kirjoittaja ei puhukaan omana itsenään, vaan ensimmäisen kirjansa päähenkilönä Tytti Karakoskena. Minusta valinta kuulostaa vähän erikoiselta, sillä lukijan - tai kuulijan - kannalta asia on aivan yhdentekevä. Väliä sillä lienee ainoastaan niille, jotka tuntevat kirjailijan niin hyvin, että tietävät jonkin asian olevan keksittyä. En esim. tiedä onko Kaisa Haatasen äiti ollut opettaja, mutta kirjan kannalta sillä ei ole väliä.

Kirja koostuu useasta lyhyestä tekstistä, joka kaikki liittyvät tavalla tai toisella matkailuun. On erilaisia kohteita , hyviä ja huonoja. On erilaisia matkakumppaneita, hyviä ja huonoja, ja voi matkustaa yksinkin. Matkalla voi sairastua, ja matkalla voi tehdä erilaisia asioita. Tietenkin.

Ihan hauskaa kuultavaa tämä oli. En kuulune aivan ensisijaiseen kohderyhmään, mutta silti. Ne, joilla on enemmän samansuuntaisia matkailukokemuksia, nauttinevat enemmän. Olen kuitenkin ehtinyt tehdä varauksen myös Haatasen esikoiskirjan ääniversiosta.

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus
Johnny Kniga 2014
Sivuja: 407

Suur-Suomi. Sellaistakin tosiaan oltiin jossain vaiheessa tekemässä, ja vielä ilmeisen kovalla innostuksella. Minulle tuo asia on historiantunneilta jäänyt melkoisen etäiseksi, ja siksi tämä kirja kuulostikin kovin kiinnostavalta. Erityisen kiinnostavaa on se, miten koko aihe on päässyt painumaan unholaan, tai ainakin muistin sivuraiteille.

Suomi lähti jatkosotaan tarmoa puhkuen. Talvisodassa menetetyt alueet saataisiin takaisin tuosta vain, ja kun kerran liikkeellä oltiin, niin saman tienhän ryssän voisi ajaa Uralin taakse, pois koko Euroopasta. Kaikesta uhmakkuudesta huolimatta oli sen verran sentään realismia mukana, ettei Suomi tuohon tavoitteeseen sentään ihan yksinään uskonut pääsevänsä, mutta upean ja mahtavan Saksan rinnalla kelpasi kyllä taistella ja heidän menestyksensä myötä porskuttaisi suomalainenkin hyökkääjä.

Tästä herääkin yksi kaikkein kiinnostavimmista kysymyksistä: mitä jos Saksa olisikin pärjännyt Neuvostoliitolle? Mihin asti Suomi olisi silloin valloitustaan jatkanut ja erityisesti: mitä Suomi olisi tehnyt valloittamalleen alueelle ja sen väestölle? Saksan antama esimerkki olisi silloin ollutkin voittajan malli, jonka seuraaminen olisi saattanut olla luontevaa. Keskitysleirejähän Suomella jo oli, ja Saksa olisi varmaankin toimittanut tarvittavan määrän Zyklon B:tä asevelihintaan. Tämä ajatus kuulostaa hurjalta, mutta samalla kertaa niin luontevalta, että aktiivinen kollektiivinen unohtaminen on ihan varteenotettava vaihtoehto.

Kirjan kuudessa artikkelissa käsitellään Suur-Suomea mukavan erilaisista lähtökohdista. Oula Silvennoinen on kirjoittanut historiallisen muistin vääristymisestä, Tuomas Tepora valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriasta ennen toista maailmansotaa, Jenni kirves naisista suurta Suomea synnyttämässä sekä Suur-Suomi-aatteen uhosta ja tuhosta aikalaisten kokemana, Sari Näre Suur-Suomi-hengen nostatuksesta, hengellä pelaamisesta ja vastarinnasta ja Ville Kivimäki rintamamiesten kokemasta Suur-Suomesta. Itse pidin kiinnostavimpina Silvennoisen, Kivimäen ja Kirveen jälkimmäistä artikkelia.

Kirveen artikkelin pari viimeistä sivua ovat erityisen sopiva lopetus koko kirjalle. Siinä hän kertoo, miten entiset Suur-Suomi-kiihkoilijat saivat sodan jälkeenkin jatkaa entisissä toimissaan. Monille jaettiin korkeimpia arvonimiä ja he saivat erilaisia luottamustehtäviä siten, että toiminta sodassa näyttää olleen ennemminkin meriitti kuin taakka.

"Mutta Suomen kansa tahtoi sodan jälkeen kollektiivisesti unohtaa 'pyhän ristiretkensä luvattuun maahan', joitakin kommunisteiksi katsottuja ilmiantajia lukuun ottamatta. Kansa ymmärsi aatteen levinneen sodan aikana niin laajalle, että jos kaikki siihen uskoneet olisi pantu tilille, olisi silloin menetetty aivan liian monta vilpittömän uskon vallassa toiminutta nuorta miestä ja naista, eikä kansakunnan kestokyky olisi sitä iskua kestänyt. Siitä mistä ei voitu puhua, oli parempi vaieta."

Vilkaise myös Savannilla-blogin näkemys kirjasta!

Roman Schatz: Voi maamme, Suomi

Roman Schatz: Voi maamme, Suomi
Johnny Kniga 2014

Tämä kirja tuli luettavakseni pitkälti sen johdosta, että se sattui olemaan e-kirjana lainattavissa ja hankin vastikään uuden lukulaitteen.

Kirjan idea ei ole mitenkään omaperäinen: muualta kotoisin oleva ihminen kertoo humoristiseen sävyyn tosiasioita Suomesta ja suomalaisista. Hauska tekstistä on määrä tulla sen pohjalta, että nostetaan esiin asioita, joita suomalaiset itse ovat pitävinään tuiki tavallisina, mutta kaikkien muiden mielestä ne herättävät kummastusta tai ovat vähintäänkin tavallisesta poikkeavia.

Minusta tuntuu, että Roman Schatz on ehtinyt olla Suomessa jo liian kauan. Hänen huomionsa ovat suurilta osin sellaisia, joita tekee vasta pitkään täällä asunut, eikä esimerkiksi satunnainen turisti. Samasta syystä ne eivät ole myöskään tarkoitettu turisteille (tai heille ei niistä ole iloa), vaan suomalaisille itselleen. Schatz ei mielestäni tee huomioitaan ulkomaalaisena, vaan suomalaisena, joka on syntynyt jossain muualla, mutta asunut täällä niin pitkään, että hänestä on tullut suomalainen, ja joka yrittää pitää itseään ulkomaalaisena voidakseen tehdä havaintoja ulkopuolisen silmin. Lopputulos on jotain, mitä suomalaiset kuvittelevat ulkomaalaisten heistä ajattelevan. Tämä ei silti tarkoita, etteikö teksti silti olisi hauskaa.

Voi maamme, Suomi on luokiteltu tietokirjaksi, mutta minun on melko vaikea sitä sellaisena pitää. Jos lukija on oikeasti kiinnostunut suomalaisten kansallisista erityispiirteistä ja siitä, mikä tekee suomalaisista suomalaisia, niin suosittelen Tommi Uschanovin Miksi Suomi on Suomi. Jos taas haluaa viihdettä, niin voi tarttua tähän kirjaan.

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota

Sari Näre & Jenni Kirves (toim.): Ruma sota - Talvi- ja jatkosodan vaiettu historia

Johnny Kniga 2008, 425 sivua.

Ruma sota on osa luontevaa jatkumoa viime marraskuussa lukemani Ihmisyyden jälkeen. Olen kaivannut sellaista luettavaa, joka riistäisi sodilta kaiken, mitä joku suinkin voi niissä ihailla. Ennen kuin kukaan ehtii älähtää muistutan, että niissä ihmisissä, jotka sodissa olivat mukana pitkälti vastoin tahtoaan, on kosolti ihailemista, mutta sodassa itsessään ei. Jenni Kirves kiteyttää ajatuksen hienosti:

"Enemmän kuin juhlapuheita veteraanit tarvitsisivat taloudellista tunnustusta tehdystä työstä. Heidän panoksensa pitäisi tunnustaa sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Suurikaan osa heistä ei päässyt tekemään sodassa erityisiä sankaritekoja. Sen sijaan heidän sankaruutensa tiivistyy siinä, että he ylipäänsä kestivät sodan raadolliset vuodet ja palasivat sotaretkiltään inhimillisyytensä säilyttäneinä miehinä, jotka perustivat perheitä ja uskoivat tulevaisuuteen yhä vieläkin, kaiken koetun jälkeen. Todellisena torjuntavoittona voidaan pitää sitä, etteivät kaikki suomalaiset menettäneet sodassa mielenterveyttään, vaan he kykenivät suuntaamaan katseensa eteenpäin ja rakentamaan jälkipolvilleen parempaa maailmaa. Se on todellista sankaruutta, eikä sillä ole mitään tekemistä ryssien tappamisen kanssa."


Ruma sota käsittelee sodan kääntöpuolia. Tässä ei rakenneta Suur-Suomea eikä lasketa, montaako vastapuolen sotilasta kukin omalla puolella vastaa, eikä liioin maalailla jännittäviä sankaritarinoita. Sen sijaan tässä käsitellään sotapropagandaa, sodan jalkoihin lapsuutensa ja nuoruutensa uhrannutta sukupolvea ja kaatuneita, jotka sankarivainajuudellaan asettivat kansakunnalle vaatimuksen, jonka täyttämiseen oli mahdotonta yltää. Käsitellään tapaa, jolla rintamalla olleet väistämättä tulivat tutuiksi kuoleman kanssa. Kerrotaan, miten niin rivimiehille kuin päällystöllekin syötettiin vahvoja huumeita järjestelmällisesti.

Omasta mielestäni kaikkein rankin osuus koskee poliittisten vankien kohtelua, eli sanalla sanoen keskitysleirejä. Poliittiseksi vangiksi saattoi joutua jo siitä syystä, että oli pari vuotta liian aikaisin esittänyt samanlaisia näkemyksiä kuin mitä myöhemmin kutsuttiin Paasikiven-Kekkosen linjaksi. Näitä vankeja pyrittiin näännyttämään nälkään, ja useiden kohdalla siinä myös onnistuttiin. Voisi sanoa, että melkoisen ankara rangaistus "rikokseen" verrattuna.

Oman osuutensa kirjasta saavat myös metsäkaarilaiset. Arkisempaan suuntaan mennään kappaleessa, joka kertoo nälkämuistoista ja pula-ajasta erityisesti elintarvikkeiden osalta. Niinikään kiinnostava on kappale sota-ajan sukupuolikulttuurista ja seksuaalisesta väkivallasta. Viimeisenä on vielä katsaus kirjailijoihin ja sodan traumaattisuuteen.

Kullakin kappaleella on oma kirjoittajansa, joskin toimittajat Jenni Kirves ja Sari Näre ovat kumpikin kirjoittanut toisenkin kappaleen, Näre vieläpä kolmannenkin. Muita kirjoittajia ovat Tuomas Tepora, Ville Kivimäki, Atte Oksanen, Ilkka Levä ja Jussi Turtiainen. Eri kirjoittajilla on erilainen tyyli ja lähestymistapa aiheeseensa, eikä kaikkien teksti ole yhtä jouhevaa luettavaa kuin muiden.

Kaikenkaikkiaan tämä oli hyvin kiinnostava kirja, ja sopi erityisen hyvin luettavaksi osissa, eikä pelkästään sen vuoksi, että kerralla ahmaistuna kyseessä on kovin rankka paketti. Omalta osaltani oivalsin tämän ansiosta muutamia asioita, kuten esimerkiksi sen, että jos joistain asioista vaietaan, niin sille on olemassa ihan hyvä syy. Sodassa kaikki osapuolet syyllistyvät tekoihin, joista ei voi olla ylpeä ja niistä vaietaan jälkipolville tarkoituksella, sillä vain mukana olleilla on mahdollisuus ymmärtää tilanteet ja tapahtumat oikein. Myös se on syytä muistaa, että monikaan ei ollut sodassa omasta tahdostaan, vaan osallistuminen oli käytännön pakko, ja kun mukana oltiin, niin sitten homma piti hoitaa asianmukaisesti.

Voin suositella tämän lukemista kaikille historiasta kiinnostuneille ja vähän itse kullekin, sillä tarjolla on tosiaan näkökulmia jotka tahtovat jäädä pimentoon etenkin juhlapuheiden jälkimainingeissa, mutta jotka silti ansaitsevat oman huomionsa. Sodista on kulunut jo seitsemisenkymmentä vuotta, nykyään jo pitäisi voida tarkastella näitäkin puolia kiihkottomasti ja asiallisesti, kuten Ruman sodan tutkijat.

Sodan rumuuteen ovat tutustuneet myös Susa P., Réa ja Kirjavinkkien Kini.

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Erlend Loe: Hiljaiset päivät Nigellan lumoissa

Suomennos: Outi Menna

Johnny Kniga 2011, 203 sivua.

En ole usein sanonut kirjojen nimistä mitään, mutta nyt en voi vaieta. Jo Loen edellisen kirjan Muleumin nimi oli mielestäni väärä, mutta nyt on menty pahemman kerran kaseikkoon. Alkuperäinen nimi on Stille dager i Mixing Part, enkä käsitä miksei sitä olisi voinut käyttää suoraan. "Mixing Part" on automaattisen käännöskoneen nimi Garmisch-Partenkirchenille, enkä näe mitään vikaa sen käyttämisessä.

Norjalaisperhe vuokraa loma-asunnon Garmisch-Partenkirchenistä. Perheeseen kuuluu opettajaäiti, kolme lasta sekä dramaturgi-isä, joka ei ole aivan tasapainoinen persoona. Isä ei haluaisi olla Saksassa lainkaan, vaan ainoastaan ajatella teatteria ja kirjoittaa maailman mullistavaa näytelmäänsä, josta tosin ei toistaiseksi ole olemassa mitään muuta kuin tieto, että se tulee mullistamaan maailman. Teatterin ajattelun ohella hän haaveilee Nigella Lawsonista ja kokkaa ruokia tämän kirjasta.

Loe on ollut suosikkikirjailijoitani jo hyvän aikaa, vaikka Supernaiivi on edelleen hänen paras teoksensa. Kuulostaako kenestäkään perheen asetelma tutulta? Doppler? Tälläkin kertaa kaikki tuntuu pyörivän isän ja hänen päähänpinttymiensä ympärillä, ja muut saavat sopeutua siihen miten parhaaksi katsovat. Idea on toiminut aiemmin, ja Loe näyttää yrittävän samaa kaavaa uudelleen. Kirjan viehätys makaa täysin isän hahmon varassa, ja jos ei se satu iskemään, niin lukija voi hyvin siirtyä lukupinossaan seuraavaan kirjaan.

Kahden minuutin miettimisen jälkeen en keksi ainuttakaan piirrettä, jota ei olisi jo ollut jossain Loen aiemmassa kirjassa. Vähän siis tulee rahastuksen maku. Tunnetta vahvistaa se, että kyseessä on varsin lyhyt kirja. Sivumäärä on kohtalainen, mutta teksti on jaettu lyhyisiin kappaleisiin, joista useimmat käsittävät yksittäisen dialogin. Tällaisista kappaleista jää tyypillisesti sivuille kohtuullisen paljon tyhjää tilaa, ja myös dialogit on kirjoitettu tilaa tuhlailevasti. Sanamäärältään kyseessä on siis pienoisromaani.

Minä luin tämän kirjan ihan mielelläni, koska tykkään edelleen Loen tyylistä. Muille en voi sitä varauksetta suositella, sillä tämä on kirjoitettu faneja varten. Jos ei Loe ole entuudestaan tuttu, niin kannattaa aloittaa Supernaiivista. Tämä kirja kuuluu lukea vasta muiden jälkeen, ja siinä vaiheessa lukija ei enää tarvitsekaan suosituksia, vaan on joko saanut Loesta tarpeekseen tai lukee sen mitä hän kirjoittaa. Jälkimmäisessä tapauksessa tämä on "ihan hyvä".