Mikko Rimminen: Hippa
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2013
Sivuja: 245
Kansi: Johannes Nieminen
Teos 2013
Sivuja: 245
Olen aiemmin lukenut Rimmisen Nenäpäivän. Se oli minusta huvittavaa kohellusta ja tykkäsin myös kirjailijan itse keksimistä sanoista, jotka hauskasti kuvasivat merkityksensä sillä, miltä ne kuulostivat. Olin kuitenkin sitä mieltä, että Rimminen kiikkui aivan veitsenterällä sen suhteen, onko teksti vielä hauskaa vai ampuuko se yli. Muistelen monen muun bloggaajan olleen kanssani eri mieltä, enemmistön kääntyessä sille puolelle, että yli meni vaihtelevan korkealta.
Edellä mainitussa valossa voisi kuvitella, että kirjailija olisi seuraavassa kirjassaan huumorin suhteen varovaisempi, eikä toisaalta ryhtyisi yrittämään jo Finlandia-palkinnon saanutta kirjaansa ainakaan sillä samalla kaavalla. Näin tehdessään kuvittelija olisi kuitenkin väärässä, sillä Rimminen on kirjoittanut kirjan, joka yrittää tehdä saman kuin Nenäpäivä, mutta sekä kohellusta että omilla sanoilla kikkailua on lisätty reilulla kädellä.
Kirjassa on jonkinlainen juonentapainen, mutta se on täysin yhdentekevä, sillä se on olemassa vain, jotta olisi tekstiä sanakikkailua varten. Tapahtumiin sisältyy jatkuvaa, loputonta kohellusta, eikä kukaan tunnu joko kuulevan tai ymmärtävän toisten puhetta, sillä puheenvuorot alkavat aivan liian usein sanoilla "häh", "täh", "mitä vittua" tms. Tämä piirre korostuu jopa niin paljon, että voisi kuvitella kirjan kustantajan olevan Teoksen sijaan Diktaattori. Jos sanakikkailu jätetään huomioimatta, niin Hippa eroaakin Juha Vuorisen tekeleistä ainoastaan siinä, ettei edellisessä ole poikkeavan voimakasta painotusta sellaisten käsitteiden kuin "paska" ja "perse" ympärillä.
En oikein jaksa ymmärtää, miksi tämä kirja on ylipäätään pitänyt kirjoittaa. Raha on varmaankin ollut liikkeellepanevana voimana, sillä ilmeisesti Finlandiapalkintoa seuraava romaani myy riittävästi riippumatta siitä, millainen väkerrys se on. En jaksa uskoa, että Hippaa olisi ikinä julkaistu, jollei kirjoittaja olisi riittävän nimekäs.
Kirjan sivulla 16 rouhitaan tietä nastarenkailla ja vain hetkeä myöhemmin sivulla 23 jo suditaan samalla autolla kesärenkailla. Ajattelin aluksi jättää huomauttamatta koko seikasta turhana nillittämisenä, mutta valitettavasti se kuvastaa koko kirjaa: kunhan on jotain tullut kyhättyä.
En suosittele.
Selkeä mielipide! Minä luin kirjan ihan tyynin mielin, mutta hieman siinä kieltämättä on välikirjan makua. Jos on lukenut Pussikaljaromaanin ja Pölkyn, tämä jää niistä jälkeen, sillä niissä vasta kielellä leikitelläänkin ja elämänasennetta löytyy, ja ne lyövät äkkinäisen ällikällä - ja Irma taas oli toiseen suuntaan, "tavallisempi" myös kieleltään. Rimminen hakee sitä sopivaa tasoa, tämä ei ole ihan nappiosuma, viihdyttävä kuitenkin, omalla kuivahkolla tavallaan.
VastaaPoistaKirjaa aloittaessani vielä tykkäsin siitä sanakikkailusta, mutta mitta tuli nopeasti täyteen, kun kikkailu ei jättänyt tilaa millekään muulle. Sen jälkeen se tuntuikin pelkästään ärsyttävältä.
PoistaJuu kyllä tämä Hippa oli ns. taattua rimmiskieltä. Tai siis on. Melkein sanoisin, että kielellisesti kovinta kamaa ja niin ollen myös hidaslukuisinta tuotosta mieheltä on pölkky-romaani. Tosin en minä niitä Rimmisen runokokoelmia ole lukenut ja mahtanenko mitään kirjallisuudesta toisaalta edes ymmärtää, moukka. Oli miten oli, nauttinut olen kaikista M. Rimmisen neljästä toistaiseksi ilmestyneestä romaanista ja se tämä Hippa tuli luettua melkein yhdeltä istumalta alusta loppuun joku helvetin kylmä, sateinen, yksinäinen ja muutoinkin kaikin puolin ikävä toukokuinen lauantai.
Poista