Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää

Leena Virtanen: Noitanaisen älä anna elää - Tosikertomus noitavainosta Suomessa 1666-1671 

WSOY 2013 

Sivuja: 277 

Noitavainojen kiinnostavin puoli on mielestäni se, miten heppoiselta kuulostavin perustein siitä onkaan aikanaan voitu ihmisiä syyttää. Leena Virtasen kirjoittama tietokirja kertoo muutamasta ahvenanmaalaisesta tapauksesta 1600-luvun loppupuolelta. Tietolähteenä ovat olleet mm. kyseisten tapausten tuomiokirjat, eli jos vain ymmärsin oikein, niin se sama, mitä tuomioistuimessa on tapausten käsittelystä muistiin merkitty. Sikäli lähdettä voi pitää mahdollisimman luotettavana, kun välissä ei ole kertojia lainkaan, ja epäilyksen siemenelle on sijaa ainoastaan siinä, onko asiat kirjoitettu tuomiokirjaan suoraan.

Matz Påhlsson syyttää naapuriaan Maria Clasdotteria kahdeksan ruislyhteen varastamisesta. Karistaakseen epäilyt ja löytääkseen oikean syyllisen Maria kääntyy Karin Persdotterin puoleen, joka uskoo kykenevänsä selvittämään tekijän "katsomalla". Syyttävä sormi osoittaa Hans Anderssonin poikaan Johan Hanssoniin. Andersson ei sulata syytöstä, vaan asia päätyy käräjille, missä kihlakunnantuomari Nils Psilander kiinnostuu tavasta, jolla Maria on syyllisen löytänyt. Ruislyhteet jäävät sivuseikaksi, kun Psilander alkaakin syyttää Karinia noituudesta.

On tosiaan karua luettavaa nähdä, millaisin perustein tosiaan on noituustuomion voinut saada. Jos toinen noituudesta tuomittu kertoi nähneensä epäillyn Blåkullassa - paikassa jonne noidat tunnetusti lensivät noitasalvalla voideltujen eläinten avulla irstailemaan paholaisen kanssa - oli asiaa jo syytä tutkia tarkemmin. Sillä ei niinkään ollut väliä, millaisen painostuksen tai ihan rehellisen kidutuksen jälkeen ilmianto oli saatu. Niinikään samoin keinoin syytetyltä itseltään puristetut tiedot luettiin häntä vastaan, ja varsin vahva näyttö oli myös noitamerkki, jokin ihossa oleva poikkeava kohta. Vaikkapa luomi tai syntymämerkki kelpasi siihen oikein hyvin.

Muiden ihmisten antamat todistukset olivat niinikään tärkeitä. Kaikenlaiset taikauskot yleensäkin olivat valloillaan, ja yksi jos toinenkin pyrki parantamaan onneaan esim. karjan tai sadon suhteen taikakeinoihin turvautumalla. Jos hän sattuikin siinä onnistumaan, niin naapurista tuntui siltä, että toisen menestys oli hänen omastaan poissa. Vallalla oli nimittäin uskomus, että onnen määrä on vakio, jolloin jonkun saadessa onnenpotkun oli se väistämättä toiselta pois. Tällainen johti tietysti kateuteen, ja mikäs sen parempi kuin päästä rankaisemaan naapurin hannuhanhea oikein käräjillä saakka. Mokomaa noitaa.

Edellä kuvattu kuulostaa nykyihmisen korviin niin typerältä, että onkin selvää, että ihmisten maailmankuva on ollut tyystin erilainen. Kirjoittajakin tuo tämän seikan esiin ja mainitseekin joitain tärkeitä valaisevia esimerkkejä vallinneista oloista ja asenteista, kuten tuon mainitun onnen nollasummapelin. Ei siis ole oikein ryhtyä tuomitsemaan tuon ajan ihmisiä kiihkoilijoiksi tai koko oikeuslaitosta epäoikeudenmukaiseksi, jollei ensin pysty asettautumaan aikalaisten asemaan. Minulle heräsikin kiinnostus kuulla lisää siitä, millaista elämä tuolloin oikein onkaan ollut.

Tämä on eittämättä tietokirja, mutta paikoitellen kirjoitettu kaunokirjalliseen tapaan. Se elävöittää tekstiä tuntuvasti, ja toimii niin hyvin, että olisi voinut käyttää jopa enemmänkin. Joku toinen kirjoittaisi asiat suoraan romaanin muotoon pitäytyen tiedetyissä tosiasioissa, mutta sellainen teos ei kylläkään enää olisi tietokirja lainkaan.

Tämä oli ihan mielenkiintoista luettavaa. Voisin suositella heille, joita kiinnostaa varhaisen modernin ajan ihmisten elämä.