Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho
Otava 2009
Sivuja: 279
Tähän kirjaan on viitattu useassa tänä vuonna lukemassani kirjassa, niinpä sen lukeminen oli pelkästään johdonmukaista.
Länsimaisen kulttuurin, ja sitä myöten länsimaiden itsensä, tuhoa on ennusteltu jo parinsadan vuoden ajan, mutta yhä vain sitä odotellaan tapahtuvaksi. Toisaalta Francis Fukuyama yritti parikymmentä vuotta sitten kovasti todistella historian tulleen päätepisteeseensä, ja koko maailman päätyvän lopulta enemmän tai vähemmän länsimaiden kaltaisiksi. Perustelut tuholle ovat järkeenkäypiä, ja tuntuukin siltä, että siltä voisi "pelastaa" ainoastaan tuo Fukuyaman näkemys. Pelastus on lainausmerkeissä siksi, etten uskalla edes ajatella, miltä maailma voisi näyttää jouduttuaan seitsemän miljardin kahelin konsumeristin tallomaksi.
Esiin nousee myös kysymys siitä, onko länsimainen kulttuuri ylipäätään pelastamisen tai säilyttämisen arvoista. Kovan tieteen ja teknologian edistys on tavallaan oma saarekkeensa, eikä niiden voi odottaa katoavan minnekään, johtuen lähinnä noiden alojen erityisluonteesta. Jos siis ne jätetään laskuista, niin mitä muuta meillä oikein onkaan? Pikaruokaa, tosi-tv-formaatteja ja kertakäyttövaippoja? Epäilemättä tosi tärkeitä, mutta en nyt sanoisi, että suorastaan korvaamattomia.
Koska kirja koostuu epämääräisestä joukosta jo aiemminkin julkaistuja esseitä, on kokonaisuus melkoisen hajanainen. Kirjan nimen alle sopivat sekä johdanto-osa "Länsimaiden perikato. Taas kerran" sekä toinen osa "Amerikka ja maailma", kun kolmas osa "Suomi idän ja lännen rajalla" on jo eri asiaa. Läpi koko kirjan näkyy Vihavaisen erikoisalan olevan Venäjä, jota hän paikoitellen käsittelee tavalla, joka edellyttäisi parempia lähtötietoja kuin minulla on. Hän mainitsee mm. nimeltä joitain merkkihenkilöitä, joiden nimeä en edes tunnusta kuulleeni, saati että tietäisin heidän merkitystään. Onneksi asia on helposti korjattavissa, ja sen voikin sälyttää lukijan velvollisuudeksi.
Jos Fukuyaman kirja oli raskasta luettavaa, niin sama pätee tähän. Vihavaisen ja minun välissä ei onneksi ole suomentajaa, ja muutenkin hän onnistuu ilmaisemaan asiansa selkeämmin lausein. Ajatukset vain liikkuvat jatkuvasti korkealla tasolla, ja vaativat siksi herpaantumatonta keskittymistä. Luin tämän melko lyhyissä pätkissä, ja jouduin silti lukemaan jotkut pätkät monta kertaa peräjälkeen, kunnes olin pystynyt keskittymään riittävän hyvin. Muutoin jouduin toteamaan, etten tiennyt yhtään, mitä esim. viimeisillä kahdella sivulla olikaan sanottu. Tämänkaltaiset kirjat luultavasti vain paranisivat uusintalukukerrasta, jo senkin vuoksi, että sisältöä on niin paljon, ettei kaikki millään pysy kerralla mielessä.
Työläydestä ja synkkyydestä huolimatta tykkäsin tästä kirjasta kovasti. Ihan kaikki ei sentään ole yhtä raskasta, vaan on mainittava mm. Vihavaisen ylistyspuhe suomalaiselle keittiölle, jonka muistaakseni myös Timo Hännikäinen nosti esiin omissa esseissään. Kenties tällaiset kirjat pitäisikin nautiskella pienempinä paloina essee kerrallaan, eikä alusta loppuun lukien, kuten minä tein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti