Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti

Jens Lapidus: Ainakin äiti yritti - Rikostarinoita 

Suomennos: Petri Stenman 

Like 2013, alkup. 2012 

Sivuja: 240 

Lapidus oli minulle entuudestaan tuttu Stockholm Noir -trilogiastaan, jonka kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut. Ainakin äiti yritti poikkeaa niistä eniten siltä osin, että se koostuu novelleista. Kirjan lopussa onkin ruotsalaisen kustantajan jälkisanat, joissa mainitaan mm. siitä, miten vähän käytetty muoto novelli on yleensäkin rikoskirjallisuudessa. Omalta osaltani se on helppo allekirjoittaa, sillä en mieleeni ei tule lajin edustajista kuin Ferdinand von Schirachin Rikoksia, joka sekin koostuu pelkästään tositarinoista.

Tarinoita on yhteensä 12, ja osan päähenkilöt ovat entuudestaan tuttuja noista Strockholm Noir -kirjoista. Radovan, Ratko, Natalie, Jorge... Ensimmäisen tarinan "Filmi" pääosassa on lakimies, joka puolustaa vastenmielisestä rikoksesta syytettyä asiakastaan ja yrittää samalla perustella itselleen, miten ihan jokainen ansaitsee tulla puolustetuksi kunnolla. Jospa hän vain voisi olla varma siitä, onko asiakas syyllinen vai ei. Tämä juttu sopii oivallisesti novellin muotoon, ja loppukin on kaikessa tiiviydessään juuri sellainen, joista pidän.

Toinen lakimiestarina, joka ansaitse tulla mainituksi on "Faksi ikuisuudesta". Lakinainen tekee älyttömän pitkiä työpäiviä vuodesta toiseen päästäkseen firmansa osakkaaksi. Lukija osaa toki aavistaa, ettei haave toteudukaan, mutta sitä taas ei, mihin hän sen jälkeen ryhtyykään, ja miten tehokkaasti. Kertomus ottaa samalla kantaa siihen työtahtiin, johon nuoria juristeja mitä ilmeisimmin piiskataan.

Vielä on mainittava "Businessluokka", jossa öykkäröivä lentomatkustaja saa perillä ansionsa mukaan, korkojen kera. Varsinkin fiktiivisenä tekstinä sellaista on oikein viihdyttävää lukea.

Kokoelmaa lukiessa hiipii mieleen ajatus, että onko kirjoittajalta jäänyt kirjoistaan yli materiaalia, joka ei olekaan päätynyt niihin syystä tai toisesta. Ehkä on ollut hyviltä tuntuneita ideoita, jotka eivät olekaan sopineet romaaniin, mutta voidaan näppärästi myydä irrallisina katkelmina. Tämä ajatus hälvenee kuitenkin kokonaan, sillä tuttuja päähenkilöitä on tosiaan vain osa, ja näiden ulkopuolella olevat tarinat eivät missään nimessä ole pelkkää täytettä, vaan melkeinpä se vahvempi osuus. Myöskään toisin päin ei asia ole, eli "kirjoista yli jääneet" pätkätkään eivät ole täytettä. Minusta on vain hauskaa, että käytetään tuttuja henkilöitä ja syvennetään heitä tällä tavalla.

Lapidus onnistuu osoittamaan, miten hyvin tällainen lyhyt rikoskirjallisuus voikaan toimia.