Seppo Heikkinen: Myyty maa

Seppo Heikkinen: Myyty maa 

Tammi 2007 

Sivuja: 307 

Heikkisen toistaiseksi uusin kirja Mansikkakarnevaalit oli niin myönteinen kokemus, että esikoinen Myyty maa pääsi lukuvuoroon melko nopeasti. Lähtökohdiltaan kirjat ovat täysin erilaisia: siinä missä Mansikkakarnevaaleissa tehtiin aikamatka 70-luvun lopulle, pyritään Myydyssä maassa menemään muutama vuosi tulevaisuuteen.

Omasta mielestäni tämä kuvaa jonkinasteista dystopiaa, kirjailijan omasta mielestä "kirja edustaa tyylilajiltaan 'sce-fiä' eli scenario fictionia. Scefi kertoo scifin tavoin tulevaisuudesta, mutta kirjailijan mielikuvitus ei scefissä laukkaa vapaasti, vaan siinä etsitään tässä ajassa olevia signaaleja ja trendejä, ja niiden avulla maalataan mahdollinen – jopa todennäköinen – skenaario tulevaisuudesta." Minusta tuo ei oleellisesti eroa dystopian määritelmästä, vaikka eroja toki onkin. Heikkinen haluaa vain alleviivata enemmän sitä, että pitää kirjansa skenaariota varsin mahdollisena ja jopa todennäköisenä. Siitä olenkin hänen kanssaan samaa mieltä.

Kirjassa yhteiskunnallinen kehitys on edennyt sellaiseen suuntaan, että isojen ylikansallisten yritysten valta on kasvanut kasvamistaan. Ne eivät juuri valtioiden rajoja katsele, vaan siirtävät toimintojensa osat sinne, missä se kulloinkin on kannattavinta. Samalla ne ovat kooltaan kasvaneet useita maita suuremmiksi: paikalliset vaikutukset ja lobbausvoima on niin suurta, ettei Suomen kaltaisella pienellä maalla ole juuri eväitä ryhtyä rypistelemään niitä vastaan.

Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja kansan jakautuminen eliittiin ja rahvaaseen on kärjistynyt. Eliittiin kuuluu yhä pienempi joukko, mutta siihen kuuluvilla menee todella hyvin, kun suuren enemmistön olot ovat kurjempia: yritysten nopeat liikkeet halvan työvoiman perässä pitävät huolen siitä, ettei esim. ammattiyhdistyksillä ole juuri valtaa, ja kouluttamattomien ihmisten on tehtävä sitä työtä mitä heille tarjotaan ja niillä ehdoilla millä tarjotaan, tai oltava ilman.

Kirjan päähenkilö on Jere, levytyssopimusta odotteleva punk-yhtyeen rumpali, joka henkensä pitimiksi tarjoaa ruoskintaa ym. domino-palveluita nimellä Mr. Helmut. Hänen isosiskonsa Johanna puolestaan kuuluu eliittiin ja nauttii eriarvoistumisen hedelmistä aidan vihreämmällä puolella. Tarinan kuluessa Jere lähtee isänsä ja albanialaisen tyttöystävänsä kanssa automatkalle Lappiin katsomaan entistä kotiaan. Kotitaloa enemmän nähtävää tarjoaa kotimaa ja eritoten se, kuinka paljon se onkaan ehtinyt muuttua lähdön jälkeen.

Koko kirjan sanomaa kuvaa hyvin katkelma sivulta 187:

"- Kuule Paavo, et sinä niistä olosuhteista tiedä mitään. Siellä tytöt teki tehtaalla seitsemänkymmentuntista viikkoa vuoden ympäri. Tahti oli kova. Ei siellä linjalla kuulumisia vaihdeltu. Puhua ei saanut työaikana, eikä mennä vessaan. Joskus tytöt nukkui pari tuntia tehtaan lattialla ja jatkoi sitten taas hommia. Eikä niille maksettu kuin viitisenkymmentä taalaa kuussa. Mitenkä sinä olisit niitten kanssa pystynyt kilpailemaan?"

Tuota sitä sietää itse kunkin miettiä. Miten pystyt kilpailemaan omasta työpaikastasi, jos vaihtoehtona on halpatyöläinen?

Kantaaottavuudessaan tämä on erinomainen kirja. Toisaalta se kuvaa myös nykyhetkeä, sillä maailmanlaajuisesti katsoen elelemme kaikki täällä etuoikeutettuun eliittiin kuuluen, oikeastaan kyse on vain siitä, miten laaja ryhmä siihen eliittiin kuuluu. Pieni ryhmä pystyy aina elelemään makeasti suuren enemmistön kustannuksella, eikä kukaan silloin tahdo siihen enemmistöön kuulua.

Muilta ansioiltaan kirja ei ole yhtä hyvä kuin Mansikkakarnevaalit, mutta sisältöä ja sanomaa tässä on muutenkin kylliksi. Eikä kirjailija ole päässyt vasta kuin alkuun, vastaavanlaisia esimerkkejä olisi varmasti ollut helppo keksiä muiltakin alueilta, mutta näin lienee parempi, ettei lukijaparka olisi musertunut vyörytyksen alle, eikä toisaalta nytkään mikään jää epäselväksi.

Tässä jälleen suositeltavaa luettavaa vähän kaikille. Kuusi vuotta ei ole näyttänyt kuluttaneen kirjan sisältöä yhtään minnekään, pikemminkin päinvastoin.