Veijo Meri: Manillaköysi

Jos edellinen kirja oli päätynyt luettavaksi sattumalta, niin tämä puolestaan kuuluu juuri siihen osastoon, jota pyrin lukulistalleni haalimaan, eli kirjoja, joista olen kuullut ennenkin ja jotka voi luokitella enemmän tai vähemmän klassikoiksi. Ennakkokuvausten perusteella käsitin kirjan kritisoivan sodan mielettömyyttä yleisesti, ja se sopi minulle erityisen hyvin.

Pituutensa puolesta tämä kuuluu samaan suupalaosastoon kuin edellinenkin. Sivuja on alle 200, teksti suht harvaa ja vieläpä kuvitusta seassa. Se oli pienoinen pettymys, että sitä kaipaamaani kritiikkiä ei juurikaan ollut, ainakaan sellaisessa muodossa kuin odotin. Itse köyden kohtalo kylläkin minua viehätti, etenkin kun ottaa huomioon, että sen piti olla "ainoa käyttökelpoinen ja yleisesti pätevä esine jonka hän oli löytänyt koko sotaretken aikana." Jos siis kaikkein suurin hyöty, minkä sotamies sodasta saattoi mukaansa saada, oli tuo köysi, ja kun vielä muistetaan mitä köyden mukana kuljettaminen hänelle aiheutti, niin se summaa hienosti sodan kokonaisuudessaan.

Kirjan juoni sinänsä ei ole kovin kummoinen, eikä päähenkilöäkään käsitellä syvällisesti. Lähinnä kyse on kokoelmasta tarinoita, jotka on jotenkin punottu yhteen, jos ei muuten niin joku niitä kertoo. Tarinat sinänsä ovat kyllä ihan hauskoja.

Hieman jäi sellainen tunne, että ymmärsinköhän minä kirjan hienoutta oikein? Oivallukseni köydestä oli kyllä kiva, muttei sentään riitä kohottamaan tätä klassikkotasolle saakka, eivätkä ne tarinatkaan NIIN erinomaisia ole. Ehkä minun täytyy seuraavaksi lukea jonkun muun kertomana, miksi tämä kirja on sitä mitä on.