Kari Enqvist: Vien rucolan takaisin

Kari Enqvist: Vien rucolan takaisin
WSOY 2004
Sivuja: 153 

Kari Enqvistin kirjat ovat olleet minulle mieluisaa luettavaa, ja nyt ne alkavat olla hiljalleen olla lopussa. Tämänkertainen kirja on kokoelma esseitä vailla sen kummempaa yhdistävää teemaa, eli tässä ei pysyttäydytä edes pelkästään luonnontieteissä.

Mukana on mm. Epäintellektuaalisen elämäkerran sirpaleita, joka nimensä mukaisesti on jonkinlainen elämäkerta; Pariisilaismietteitä, jota myöskin nimi kuvaa hyvin sekä nimiessee Vien rucolan takaisin, jossa Enqvist kulkee mielikuvissaan Suomesta aina Välimeren rannalle saakka. Nämä kaikki ovat omiaan kertomaan jotain kirjoittajastaan, mutta muutoin en niistä kauheasti innostunut. Tämänkin
kokoelman kohdalla vahvinta antia ovat jälleen kerran ne esseet, joissa kirjoittaja on omimmalla alueellaan, eli fysiikan parissa. Kun Einstein ei keksinyt suhteellisuusteoriaa on hauska skenaario siitä, miten historia olisi saattanut muuttua, jos suhteellisuusteoria olisikin jäänyt aikanaan keksimättä.

Selittelen jälkeenpäin näyttää niin ikään pakolliselta esseeltä Enqvistin kirjoissa, eli tässä hän jälleen yhden kerran kertoo näkemyksestään siitä, miten jumalalle ei luonnontieteessä ole sijaa. Omalta osaltani jätän kommentoinnin väliin, olen ehtinyt tehdä sen jo riittävän monta kertaa.

Kirjan voisi summata sanoen, että tämä on tuttua Enqvistiä. En suosittele ensikosketukseksi kirjailijaan, mutta niille, jotka hänen tekstejään jo ovat lukeneet, tietävät mitä saavat. Jos ei ole ehtinyt kyllästyä, niin tykkää tästäkin. Minä pidin.

Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Heikki Aittokoski: Narrien laiva - Matka pieleen menneessä maailmassa
HS 2013
Sivuja: 291 

Narrien laiva on kiinnostavaa, mutta samalla kovin karua luettavaa. Aittokoski on ollut pitkään ulkomaantoimittajana ja kertoo kirjassa seitsemästä tapauksesta, joissa voi hyvällä syyllä katsoa maailman menneen pieleen - tavalla tai toisella.

Hän käy sodan runtelemassa Somaliassa, Lontoossa ihmettelemässä ökyrikkaitten taidehuutokauppoja, Ukrainassa yrittämässä päästä samaisen huutokaupan asiakkaan puheille, Nicaraguassa katsomassa pitkäaikaisen kehitysavun tuloksia, Bangladeshissa selvittämässä mistä t-paidat tulevat ja Afganistanissa etsimässä aiemmin haastattelemaansa skeittarityttöä. Hän yrittää sinnikkäästi päästä käymään myös Päiväntasaajan Guineassa, mutta se osoittautuu liian vaikeaksi tehtäväksi.

Jokaisessa luvussa on selkeä pointti, osoittaen maailman olevan siltä osin pielessä. On melkoisen ikävää todeta niin suuren osan maailman väestöstä elävän oloissa, joihin olisi helposti mahdollista kohentaa tuntuvasti, jos vain avainhenkilöillä olisi siihen tahtoa JA samaan aikaan ei tilalle olisi jo kovaa vauhtia pyrkimässä seuraava väärinkäyttäjä. Esimerkiksi sotiminen olisi itsestään selvästi mahdollista lopettaa, samoin kuin naisten aseman törkeä polkeminen. Mutta molemmat niistä olisivat poissa jonkun tahon lyhyen tähtäimen eduista, eikä ratkaisu olekaan niin helppo.

Päiväntasaajan Guinean tapaus on suorastaan surullinen. Maan päämies saa rellestää kirjaimellisesti aivan miten lystää - hänellä on jopa oikeus tappaa kansalaisiaan niin halutessaan vailla pelkoa mistään rangaistuksista - ja se näyttää muille maille sopivan, kunhan maan öljyvarojen kanssa tehdään kauppaa oikeaan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan kirja jättää melko lannistuneen olon. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat kovin olemattomia, ja yleensäkin ne tahtovat olla epäsuoria: aina pitäisi yrittää vaikuttaa johonkuhun toiseen ja toivoa, että tämä yrittäisi vaikuttaa edelleen seuraavaan jne. Ja kuitenkin viimeisenä ja sikäli tärkeimpänä lenkkinä on joku, jonka mielestä hänen oma napansa on kaikkein lähimpänä, viis muista.

Toisaalta Aittokoski muistaa myös muistuttaa, miten onnistuneessa yhteiskunnassa me lopulta elämmekään. Hän ilahtuu aina kuullessaan uutisen, jossa yritetään nostaa skandaaliksi jokin First World problem, koska se palauttaa heti mieleen niitä ongelmia, joiden kanssa ihmiset toisaalla joutuvat kamppailemaan. Tällaista kirjaa lukiessa tunteeseen voi yrittää samaistua, mutta paikan päällä käyneelle se epäilemättä tuntuu aivan toisenlaiselta.

Ilman muuta tämä on suotavaa luettavaa ihan kaikille, jotka siihen suinkin kykenevät. Suomen kieli yksinään riittää määrittämään lukijan kohdeyleisöön kuuluvaksi.

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta

Jyrki Ukkonen: Ahneuden kartta
Gummerus 2014
Sivuja: 388

Tämän kirjan valitsin luettavaksi puhtaasti kustantajan mainoksen ja kirjan nimen perusteella. Oletin aiheena olevan valtioiden välisen valtapelin, jossa ahnehditaan pohjoisia merialueita keinoja kaihtamatta ja ympäristöarvoista piittaamatta. Oletukseni ei aivan täysin osunut kohdilleen. Jos aiheen osalta oletus menikin pikkuisen pieleen, niin muilta osin sisältö osoittautuikin oivalliseksi.

Kyseessä on siis jännäri tai dekkari - miten vain. Bergeniläinen naispoliisi tutkii ensin asuntomurtoa ja myöhemmin samaisen asunnon omistajan mökillä sattunutta kuolemantapausta, omistajan reissatessa mm. pohjoisnavalla venäläisretkikunnan mukana, eikä siltäkään matkalta dramatiikkaa puutu. Koska poliisi on eniten pääosassa, niin tietysti myös hänen tutkimansa tapaukset ovat siinä sivussa. Bergenissä henkirikokset tarkoittavat yleensä pikaistuksissa tehtyjä tappoja, joten kun kerrankin saadaan murha tutkittavaksi, niin siitä pidetään myös kiinni.

Ukkosen teksti toimii, ja näkökulmia vaihdellaan välillä, mutta ei niin orjallisen tasaiseen tahtiin kuin monissa muissa dekkareissa. Välillä tulikin mieleeni jo, että mahtoiko se vaihtelu loppua kokonaan. Ilahduin kovasti siitä, miten langat lopussa punottiin yhteen, se kohotti kummasti kirjan arvoa silmissäni. Yllättävän vähän sitä ilmiötä onkin vastaan tullut, tai ainakaan siinä ei ole onnistuttu yhtä hyvin kuin tässä.

Hauskana yksityiskohtana tekee mieli mainita se, miten Gummeruksen sivuilla olevassa esittelyssä henkilöiden nimet eivät ole osuneet aivan kohdilleen. Jonathan Beck on kirjassa kyllä, mutta hän on sen jäätikkötutkijan - Jacob Beckin veli. Rikoskomisario, joka siis on se mainitsemani naispoliisi, puolestaan on vaihtanut nimeään Mette Blomista Varja Fossiksi. Mette olisi minun mielestäni parempi nimi, sillä kirjaa lukiessani varmistuin Varjan sukupuolesta vasta sivun 100 jäätyä jo taakse.