Heikki Aittokoski: Narrien laiva

Heikki Aittokoski: Narrien laiva - Matka pieleen menneessä maailmassa
HS 2013
Sivuja: 291 

Narrien laiva on kiinnostavaa, mutta samalla kovin karua luettavaa. Aittokoski on ollut pitkään ulkomaantoimittajana ja kertoo kirjassa seitsemästä tapauksesta, joissa voi hyvällä syyllä katsoa maailman menneen pieleen - tavalla tai toisella.

Hän käy sodan runtelemassa Somaliassa, Lontoossa ihmettelemässä ökyrikkaitten taidehuutokauppoja, Ukrainassa yrittämässä päästä samaisen huutokaupan asiakkaan puheille, Nicaraguassa katsomassa pitkäaikaisen kehitysavun tuloksia, Bangladeshissa selvittämässä mistä t-paidat tulevat ja Afganistanissa etsimässä aiemmin haastattelemaansa skeittarityttöä. Hän yrittää sinnikkäästi päästä käymään myös Päiväntasaajan Guineassa, mutta se osoittautuu liian vaikeaksi tehtäväksi.

Jokaisessa luvussa on selkeä pointti, osoittaen maailman olevan siltä osin pielessä. On melkoisen ikävää todeta niin suuren osan maailman väestöstä elävän oloissa, joihin olisi helposti mahdollista kohentaa tuntuvasti, jos vain avainhenkilöillä olisi siihen tahtoa JA samaan aikaan ei tilalle olisi jo kovaa vauhtia pyrkimässä seuraava väärinkäyttäjä. Esimerkiksi sotiminen olisi itsestään selvästi mahdollista lopettaa, samoin kuin naisten aseman törkeä polkeminen. Mutta molemmat niistä olisivat poissa jonkun tahon lyhyen tähtäimen eduista, eikä ratkaisu olekaan niin helppo.

Päiväntasaajan Guinean tapaus on suorastaan surullinen. Maan päämies saa rellestää kirjaimellisesti aivan miten lystää - hänellä on jopa oikeus tappaa kansalaisiaan niin halutessaan vailla pelkoa mistään rangaistuksista - ja se näyttää muille maille sopivan, kunhan maan öljyvarojen kanssa tehdään kauppaa oikeaan suuntaan.

Kaiken kaikkiaan kirja jättää melko lannistuneen olon. Yksittäisen ihmisen mahdollisuudet vaikuttaa asioihin ovat kovin olemattomia, ja yleensäkin ne tahtovat olla epäsuoria: aina pitäisi yrittää vaikuttaa johonkuhun toiseen ja toivoa, että tämä yrittäisi vaikuttaa edelleen seuraavaan jne. Ja kuitenkin viimeisenä ja sikäli tärkeimpänä lenkkinä on joku, jonka mielestä hänen oma napansa on kaikkein lähimpänä, viis muista.

Toisaalta Aittokoski muistaa myös muistuttaa, miten onnistuneessa yhteiskunnassa me lopulta elämmekään. Hän ilahtuu aina kuullessaan uutisen, jossa yritetään nostaa skandaaliksi jokin First World problem, koska se palauttaa heti mieleen niitä ongelmia, joiden kanssa ihmiset toisaalla joutuvat kamppailemaan. Tällaista kirjaa lukiessa tunteeseen voi yrittää samaistua, mutta paikan päällä käyneelle se epäilemättä tuntuu aivan toisenlaiselta.

Ilman muuta tämä on suotavaa luettavaa ihan kaikille, jotka siihen suinkin kykenevät. Suomen kieli yksinään riittää määrittämään lukijan kohdeyleisöön kuuluvaksi.