Antti Tuuri: Vääpeli Matala lentää

Antti Tuuri: Vääpeli Matala lentää
Otava 1987
Sivuja 175 

Olen blogini aikana lukenut kahdeksan Tuurin romaania, mutten ainuttakaan novellia. Tilanne korjaantuu nyt yhden divarista löytämäni kokoelman voimalla. On hauska ajatus lukea toisinaan tutulta kirjailijalta jotain sellaista, mistä ei ole ikinä kuullutkaan. Sellaista, mikä ei ole saavuttanut klassikon asemaa, vaan pikemminkin on hautautunut unholaan. Tuuri on ehtinyt kirjoittaa valtavan määrän kirjoja, ja osan on pakko joutua sivuun valokeilasta, mutta aikanaan nekin ovat olleet uutuuksia, olleet näyteikkunoissa ja kenties mainoksissakin. Kirjat itse eivät ole muuttuneet miksikään, joten eivätkö ne voisi tarjota samanlaista lukuelämystä edelleenkin, olettaen etteivät ole tiukasti juuri julkaisuaikaansa sidottuja?

Vääpeli Matala lentää sisältää vain viisi novellia. Määrä on pienin, joka vastaani on tullut, vaikka kirjan pituus muuten on ihan normaali. Kerrontatyyli on tuttua: tämän kyllä tunnistaisi vaikkei kannessa olisi kirjoittajan nimeä lainkaan.

Kaksi novelleista on sisällöltään melkoisen kosteita. Vierailu kertoo suomalais-neuvostoliittolaisesta kauppaneuvottelusta, ja niminovelli Vääpeli Matala lentää kuvaa yhtä yötä kertausharjoituksissa. Kumpikaan ei ole tapahtuma, jollaisessa olisin ollut mukana, mutta tarinoitahan niistä kyllä kerrotaan.

Perintö oli tarinoista minulle mieluisin. Siinä pohjalaiselle minkkifarmille saapuu yllätysvieras oikein amerikasta saakka, mutta tulija ei saa talossa lämmintä vastaanottoa.

Lyhyt Kotiin kertoo miehestä, joka viettää yksinään joulua tyhjässä motellista. Tämä tarina jätti minut kylmäksi. Pisin tarinoista on Ihmisläheinen saneeraaminen on mahdollista. Siinä ostetaan vanha tehdas tarkoituksena ainoastaan lopettaa se pikapuolin. Vaikka kertomus sijoittuukin yli 25 vuoden taakse, se kuulostaa edelleen hyvin ajankohtaiselta.

Nämä olivat hauskaa luettavaa, ja melkoisen erilaisia kuin yleensä vastaan tulleet novellit. Koska Tuuri on kirjoittanut novelleitakin yli kymmenen kokoelmallista, niin luettavaa löytyy lisää mukavan paljon.

Petri Vartiainen: Isäasentoja

Petri Vartiainen: Isäasentoja
Kansi: Jussi Karjalainen
Otava 2014
Sivuja: 159 

Onneksi en etukäteen tiennyt, millaisella tyylillä Isäasentoja on kirjoitettu, sillä silloin olisin hyvinkin saattanut jättää sen kokonaan väliin. En osaa luonnehtia sitä yhdellä sanalla, sillä en ole törmännyt moiseen aiemmin. Kyse lienee jonkinlaisesta lyhytproosasta, erittäin lyhyestä sellaisesta. Otavan verkkokauppa mainitsee proosasuikaleet, ja se kuvanneekin kaikkein parhaiten. Tyypilliselle sivulle mahtuu 2-3 katkelmaa, jotka on toki ryhmitelty jonkin yläotsikon alle (ja nekin vielä ylemmän otsikon), ja jotka liittyvät toisiinsa enemmän tai vähemmän löyhästi. Tämä ei missään tapauksessa ole romaani, ei kokoelma lyhytproosaa tai novelleja, eikä runojakaan, vaan jotain siltä väliltä tai ihan muuta.

Nimensä mukaisesti kirja käsittelee isyyttä monelta eri kantilta. Isyyden määritelmää, isäksi tulemista, isänä olemista, arkea, parisuhdetta, aiempia isäsukupolvia, kaikkia kirjailijan oman isyyden kautta. Ote on kautta linjan sopivan vakava, mutta ei ryppyotsainen, eikä tällaisia suikaleita voisi kirjoittaakaan olematta jossain välissä myös hauska.

Isyys on sidottu aikakauteen. Isältä odotetaan nykyään aivan erilaisia asioita kuin sukupolvi sitten, puhumattakaan kahdesta. Toisaalta myös lapsuus on muuttunut. Nykyään asioita tehdään kypärä päässä ja pelastusliivit yllä, jos tehdään lainkaan. Mies, joka olisi ollut malli-isä muutama vuosikymmen sitten, olisi nykypäivän mittapuulla jotain aivan muuta. Ja millainen onkaan heidän keskinäinen suhteensa?

Tämä oli kaikin puolin oikein miellyttävää luettavaa. Vartiaisen ilmaisutapa on omintakeinen, mutta kirjan luettuaan sitä ei osaa edes kuvitella tehdyksi mitenkään muuten: tämän kuuluu olla juuri tällainen. Kirjoittajan lahjoja hänelle selvästikin on suotu, ja jotenkin aavistelen, ettei tämä ole ainoa tyyli, jota häneltä tullaan näkemään. Ei siksi, että kukaan ajattelisi, että tämä on nyt nähty ja koettu, vaan siksi, että rivien välistä uhkuu sellaista kunnianhimoa, etten jaksa uskoa yhteen tyyliin jämähtämiseen.

Mielenkiintoinen teos, suosittelen!

Michael Katz Krefeld: Langenneet

 

Michael Katz Krefeld: Langenneet

Suomennos: Päivi Kivelä
Like 2014 (alkup. 2013)
Sivuja: 352

Tämäkin kirja päätyi luettavakseni kustantajan lähetettyä arvostelukappaleen. Aiemmin pyrin olemaan tarkka sen suhteen, että luen vain kirjoja, jotka ovat niin kiinnostavia, että lukisin ne joka tapauksessa, riippumatta siitä onko minulla kappale jo kädessäni vai onko se vasta tulossa kauppaan joskus tulevaisuudessa tai vaikkapa pitkän kirjastojonotuksen päässä. Usein kuitenkin käy niin, että laiskuuden voima musertaa alleen ihmisyksilön ponnistelut. Siksi minäkin olen jo muutamaan otteeseen tarkemmin tutkimatta valinnut luettavaksi vain sen kirjan, joka on sattunut olemaan pinossa päälimmäisenä, jos vain lajityyppi on ollut oikeansuuntainen. Edelleenkään minulta ei voi ostaa tai tilata arvosteluja, mutta näköjään ainakin hetkittäin lukemistooni on mahdollista vaikuttaa juuri tätä laiskuutta hyödyntäen. En silti kehota ketään tekemään niin.

Tukholmassa on sarjamurhaaja vapaana, ja hänen jäljiltään löytyy kaatopaikoilta valkoiseksi kalkittuja naisten ruumiita. Niitä ei ole edes yritetty piilotella, vaan päinvastoin ruumiit on nostettu pystyyn kuin patsaat. Tyypillisen dekkarin kohdalla tämä olisi kirjan tärkein rikos, sitä jota se henkilökohtaisista ongelmista kärsivä sankaripoliisi ryhtyisi selvittämään. Tällä kertaa sarjamurhat ovat vain sivujuonne. Keskiössä on - tottahan toki - henkilökohtaisista ongelmista kärsivä kööpenhaminalainen sankaripoliisi Thomas sekä prostituoiduksi päätynyt liettualainen Masha. Näiden tarinoita kerrotaan kahdessa eri aikatasossa, ja kolmannen muodostaa sarjamurhaajan menneisyydestä kertova osuus, jota ei kylläkään kuljeteta kirjan loppuun saakka. Thomaksen tehtävänä on selvittää Mashan kohtaloa, ja sarjamurhaajasta ei oikein tunnu piittaavan kukaan.

Thomaksen osuus ei ole mitenkään ihmeellistä luettavaa. Hän on sairauslomalla ihan ymmärretävästä syystä, ja viinanhuuruiseen elämäänsä ei kuulu mitään kiinnostavaa. Mashan osa sen sijaan on kirjan tiukkaa ydintä. Hänen tarinaansa liittyy häikäilemätöntä itsekkyyttä ja suoranaista pahuutta, mikä luonnollisesti kiinnostaa lukijaa. Samaan aikaan se on kuitenkin uskottavaa, vaikkei suoranaisesti perustuisikaan tositapahtumille. Sarjamurhaajan lapsuuden taustat kylläkin koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta kyllä hyväntahtoinen lukija voi nekin hyväksyä. Onhan teksti sentään kiinnostavaa, eikä kirjaa halua keskenkään jättää.

Kirjoittaja on sekä kirjailija että tv-käsikirjoittaja. Se on helppo uskoa, sillä kyllähän tässäkin on ajateltu filmatisointia heti alusta alkaen. Lopun ratkaisu"huipennuksen" kohdalla ei olla edes menty siitä, missä aita on matalin, vaan vieläkin vähän alempaa. Tapahtumat ovat yksioikoisia jopa elokuvaksi, saati sitten kirjaksi. Uskottavuus ei oikein jaksa kantaa mukana. Lukijaa jää myös harmittamaan se, miten kirjoittaja on haaskannut otollisia paikkoja rakentaa lisää jännitystä ja juonenkäänteitä. Mahtaako olla niin, että kokenut tv-käsikirjoittaja tietää, miten paljon elokuvaan saa tarinaa mahtumaan, ja sen vuoksi oikaissut toisessa päässä, jottei tulisi naputelleeksi sellaista, mikä ei kuitenkaan päätyisi valkokankaalle?

Kaikesta huolimatta luin tämän halukkaasti loppuun asti. Olen edelleen melkoisen kokematon dekkarien lukija, mikä saattaa vaikuttaa suuntaan tai toiseen. Minä en haluaisi lukea samoja kliseitä aina uudestaan, mutta ehkä kokeneempi dekkaristi onkin tottunut niihin tai tietää jo, ettei niitä ole mahdollista välttääkään. Voisin joka tapauksessa kuvitella lukevani tämänkin kirjan jatko-osan aikanaan. Alkaa vain tulla sellainen tunne, että näitä dekkarisarjoja aloitellaan vähän joka puolella, ja niinhän asia ilmeisesti onkin. Saapa siis nähdä, mitä lopulta tulen lukemaan. Sattuuko se jatko-osa olemaan pinossa valmiina :)