Jussi Siirilä: Kaikkien aikojen tarina

Jussi Siirilä: Kaikkien aikojen tarina
Gummerus 2014
Sivuja: 402

Kirjailija Hannu Mäkäräinen on päättänyt luopua kirjoittamisesta ja tehdä jotain aivan muuta. Dokumenttielokuva thaimaalaisista marjanpoimijoista ei meinaa saavuttaa toivottuja piirteitä, kun poimijat eivät koekaan olevansa uhreja eikä muutakaan draamaa tahdo löytyä. Sattumalta hän törmää kapakassa Fors-nimiseen mieheen, jonka tarinaa ei malta olla kirjoittamatta kirjaksi.

Forsin ulkomainen työnantaja on perustamassa Lappiin valtaisaa elämyspuistoa, moninkertaisesti Linnanmäkeä ja muita vastaavia suurempaa. Luonnollisesti koko komeus sijoitetaan luolaan, joka varta vasten louhitaan vain tätä varten. Siinä sivussa taitaa syntyä mittava kaivoskin, mutta sehän on silkkaa plussaa.

Tässä vaiheessa lukija jo huomaakin toden ja Mäkäräisen kirjoittaman kirjan kulkevan vähintäänkin lomittain. Fors on henkilönä liian tylsä, ja kirjailija haluaa lisätä mielenkiintoa mm. kirjoittamalla tälle suhteen esimiehensä kanssa. Forsin lapsi sairastuu vakavasti, mikä miellyttää kirjailijaa, mutta päähenkilö haluaisi pitää perheensä erossa tarinasta.

Uudelle aikatasolle Mäkäräisen kirja pääsee hänen tavatessaan eksentrisen kylähullun Rutun, joka kertoo esi-isistään 1930-luvulla. Siinä tarinassa joukko saamelaisia viedään Berliiniin eläintarhaan näytille, ja sivussa saadaan tutustua mm. dekadenssiin ja ruskeapaitojen edesottamuksiin.

Aluksi tuntui, ettei näillä tarinalinjoilla ole mitään tekemistä keskenään, mutta pikkuhiljaa niissä alkoikin näkyä yhtäläisyyksiä. Siinä missä 30-luvun Saksan tapahtumista tiedetään mihin ne johtivatkaan, niin nykypäivän osuutta pitää vain typerän suhteellisuudentajuttomana ja härskinä yrityksenä repiä rahaa välittämättä seurauksista paikalliselle ympäristölle ja ihmisille. Ehkä globaalin kapitalismin ja natsismin välille ei saa suoraan vedettyä yhtäläisyysmerkkejä, mutta ajatuksia tämä rinnakkainasettelu kyllä herättää. Ahneus, turhamaisuus ja epäinhimillinen hyväksikäyttö mainitaan kirjan kansiliepeessä, ja ne kieltämättä esiintyvät molemmissa kertomuksissa.

Kirjan nimeä pidän kummallisena. Se on kylläkin samalla Mäkäräisen kirjoittaman kirjan saama nimi, eikä hänkään sitä ymmärtänyt. Itse en kauheasti innostunut kummastakaan tarinasta, kenties sen vuoksi, että molemmissa esitettiin vastenmielisiä ilmiöitä. Tapa, jolla kerrotut tarinat, Mäkäräisen kirjoittama kirja ja hänen kertomansa sekoittuvat, on hauska. Lukijallekaan ei tule vaikeuksia pysyä kärryillä siitä mistä on kulloinkin kyse, mutta se ei ole varsinainen ansio, vaan perusvaatimus.

En pidä tätä Siirilän parhaimpana kirjana, vaikka siinä kieltämättä sanomaa onkin.