David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää

David Foster Wallace: Hauskaa, mutta ei koskaan enää
Suomennos: Juhani Lindholm
Siltala 2012
Sivuja: 260

Ennen tätä kirjaa en ollut tutustunut kirjailijaan lainkaan, mutta kuultuani uudesta suomennoksesta Vastenmielisten tyyppien lyhyitä haastatteluja olin siinä samassa myyty aloittamaan jostain vanhemmastakin kirjasta, jonka vain saisi nopeammin käsiinsä.

Tässä kokoelmassa on yhteensä kuusi esseetä. Kolme niistä on tavallaan raportteja jostain tapahtumasta, ja loput kolme ovat sekalaisempia. Pituudet vaihtelevat suunnilleen kymmenestä sivusta nimiesseen huimaan 120 sivuun. Minut noin hurja pituus sai epäilemään, mahtaako sisältöä todella olla riittämiin, vai onko kyse haaskuusta ja tyhjän jauhamisesta. Kyllähän Wallacen tyyli on lavea, mutta ei sitä kyllä pelkän lyhentämisen vuoksi kannattaisi ryhtyä muuttamaan.

Ensimmäinen essee Hummereita yllin kyllin on raportti Mainen hummerifestivaaleilta. Tilaisuus on mittasuhteiltaan ilmeisen huikea, mutta tekstin painopiste kääntyy lopulta aivan toiseen suuntaan, eli pohtimaan tai syyllistämään lukijaa siitä, onko eläinten syöminen eettistä lainkaan.

Iso punainen poika on Oscar-gaalaa muistuttava tilaisuus, mutta keskittyy pelkästään pornoelokuviin. Tämäkin essee on raportti tapahtumasta, jonka mittasuhteet jälleen ovat ällistyttävät. 60 sivun aikana minua alkaa ihmetyttää se, miten kukaan voi jaksaa katsoa pornoa hetkeäkään, saati sitten että viitsisi osallistua kaksipäiväiseen tapahtumaan sen tiimoilta. En suinkaan kiellä, ettenkö olisi useinkin tapittanut pornoa silmät pyöreinä, mutta tämän tekstin jälkeen se tuntuu kovin väsyneeltä ajatukselta.

Tämä on vettä on valmistujaispuhe eräästä collegesta valmistuville opiskelijoille. Se käsittelee Wallacen ajatuksia opiskelun jälkeisestä elämästä, ja on yksinkertaisesti hauskaa luettavaa.

Tennistä ja tornadoja kohdistuu nimensä mukaisesti tenniksenpeluuseen tornado alleyllä, missä kirjailija asui teinivuosinaan. En käsitä lainkaan, miten hän sai kirjoitettua 60 sivua tekstiä tenniksen pelaamisesta tuulisissa oloissa, mutta niin vain teki, enkä jälkeenpäin edes tajua tekstiä olleen niin paljon.

Rouva Thompsonin luona Wallace oli 11.-13.9.2001. Jos ei päivämäärä heti sano mitään, niin mietipä vielä toisen kerran, ja huomaat esseen aiheen. Sen enempää tätä ei tarvitsekaan mainostaa.

Hauskaa, mutta ei koskaan enää on viimeinen raporteista. Massiivisen pituuden selittää se, että teksti kuvaa kirjailijan osallistumista viikon mittaiselle luksusristeilylle, ja pituus korostaa perinpohjaisuudellaan sitä, miten tutuksi laiva ja sen ihmiset tuona aikana ehtivätkään muodostua.

Wallacen havainnot aiheesta kuin aiheesta ovat osuvia ja useimmiten herkullisia. Hänen kirjoitustapansa on tosiaan lavea, mutta minulle ei kertaakaan tullut mieleeni, että lopettaisi nyt tuon jaarittelun ja kävisi asiaan. Tämä seikka kielii siitä, että tyylikin on harkittu. Ainoa pikkuisen ärsyttävä seikka on sivuhuomautusten määrä. Useimpien sivujen alaosassa on pienemmällä kirjasimella painettua tekstiä, joka selittää, tarkentaa tai jopa kommentoi varsinaista tekstiä. Tuollaiset huomautukset ovat sinällään ihan okei, mutta niitä ei pitäisi olla niin paljon, että lukeminen alkaa tuntua rikkonaiselta. Melkeinpä pitäisi lukea tekstit uudelleen ilman huomautuksia.

En ihastunut Wallaceen ikihyviksi, mutta riittävästi kuitenkin lukeakseni sen, mitä häneltä viitsitäänkän suomentaa.