tiistai 17. syyskuuta 2013

Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni


Antti Tuomainen: Tappaja, toivoakseni 
Myllylahti 2006 
Sivuja: 250 

Tämä Antti Tuomaisen esikoinen on ollut lukulistallani jo hyvän aikaa, ja ihmeen pitkään sai kirjastossakin jonottaa, ennen kuin pääsi lainausvuoroon. Pituuden ihmetys liittyy mielikuvassani siihen, että kirja on sentään jo seitsemän vuotta vanha, eikä ole saanut valtaisaa näkyvyyttä. Ennen blogiaikaani en ollut koko kirjailijasta kuullutkaan. Ehkä jonottajat ovat muita kaltaisiani, jotka ovat ensin tutustuneet Tuomaisen myöhempiin, enemmän näkyvillä olleisiin kirjoihin ja halunneet sitten lukea muutkin.

Kirjan alussa kaksi vastenmielistä narkkaria tappaa metrossa vastapäätä istuneen naisen, koska tämän ulkoinen olemus ja viileä välinpitämättömyys ei sattunut herroja miellyttämään. Viisi vuotta myöhemmin molemmat ovat istuneet tuomionsa, mutta naisen aviomies ei koe saaneensa oikeutta. Hän lähtee hakemaan sitä kaverinsa, kirjan päähenkilön Anton, kautta. Anto on kyllä mukiloinut ihmisiä niin kännipäissään kuin harvakseltaan selvinkin päin, sekä omaan lukuunsa että kavereitakin auttaakseen, mutta tappaja hän ei sentään ole ollut. Hän käy myös AA:ssa ja yrittää saada elämänsä kunnolla raiteilleen, ja kaverin lupaama mehukas palkkio auttaisi siinä kummasti. Mutta kun se tappaminen on silti eri asia kuin motata baarissa joltain nenä poskelle.

Lähtötilanteessa lukijan sympatia on vahvasti Anton puolella: hänelle tarjotaan palkkiota siitä, mikä näyttäisi kaikkien mielestä olevan oikein, kun oikeuslaitos ei kerran saanut annettua pahalle palkkaansa. Mutta jos tappajaksi ryhtyminen arveluttaa etukäteen, niin varmaa on se, ettei se ainakaan jälkikäteen rauhaan jätä. Ennen kuin on tehnyt mitään peruuttamatonta, pitäisi pystyä vastaamaan siihen, että kykeneekö elämään itsensä kanssa, jos on tappajan tielle lähtenyt. Jälkikäteen sen saisi selville, mutta onko riski luvatun korvauksen arvoinen?

Anton näkökulma on kiinnostava, samoin kuin hänen valintatilanteensa. Ryhtyäkseen tappajaksi olisi hyvä, ettei ole mitään hävittävää. Jos sitä on, niin tilanne vaikeutuu oleellisesti, ja voikin pohtia rajanvetoa, paljonko voi olla, että se ylipäätään on mahdollista. Jossain vaiheessa tietysti voi olla hävittävääkin, mutta syntitaakka jo valmiiksi niin suuri, ettei lisä enää kokonaisuutta hetkauta suuntaan tai toiseen.

Toinen esiin nouseva teema on kosto. Se ei viime kädessä hyödytä kuin harvoissa tilanteissa, mutta silti jotkut, ellei jopa suurin osa ihmisistä, ovat kostonjanoisia. Vaikka kostaminen olisi rationaalisesti ajatellen aivan älytöntä ja kallistakin, niin kuka uskaltaa olla varma kostonjanoisen järkevyydestä, ja etenkin siitä, ettei se järkevyys jossain vaiheessa yllättäen pääsekin loppumaan?

Joku on maininnut Tuomaisen muistuttavan tyyliltään loistavaa Arto Salmista. Tämän kirjan kohdalla allekirjoitan tuon näkemyksen, myöhempien kohdalla se ei enää niinkään pidä paikkaansa. Toki Salminen on omaa luokkaansa, mutta oli silti ilahduttavaa saada muistutus hänestä. Voi vain arvailla, millaisen rikosromaanin Salminen olisi kirjoittanut, jos olisi sellaiseen jostain syystä ryhtynyt. Tuomainen ainakin aloitti ihan kelpo teoksella.

2 kommenttia:

  1. Pitänee lukea tämäkin, kun pidin siitä uusimmasta (Synkkä niin kuin sydämeni) - jännän vähäeleinen tapa kirjoittaa ja kuitenkin tarinassa tapahtuu paljon...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen tykännyt eniten Veljeni vartijasta, mutta tämä taitaa tulla heti kakkosena. Jostain syystä myöhemmät kirjat eivät ole jääneet kovin hyvin muistiin.

      Poista