Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen

Francis Fukuyama: Historian loppu ja viimeinen ihminen 

Suomennos: Heikki Eskelinen 

WSOY 1992 

Sivuja: 468 

Viimeisen ihmisen käsite jäi kiinnostamaan Tommi Melenderin esseekokoelman Kuka nauttii eniten jälkeenkin niin paljon, että uskalsin tarttua tähänkin kirjaan. Mitenkään itsestäänselvää se ei ollut, sillä kirja näyttää melkoisen raskaalta luettavalta.

Kirjan pohjana on Fukuyaman vuonna 1989 kirjoittama lehtiartikkeli, jossa hän esitti teorian, jonka mukaan länsimainen liberaali demokratia saattaa olla ihmiskunnan ideologisen kehityksen loppupiste. Takakannessa mainitaan atrikkelin olleen lyhyt, mutta äärimmäisen kiistanalainen, enkä yhtään ihmettele miksi. Äkkiseltään ajatellen monikaan tuskin pitää nykyistä maailmaa "valmiina", yhtään missään mielessä. Itse koen ajatuksen tuollaisesta kehityksen loppupisteestä lähinnä ahdistavana, sillä juuri jatkuva kehityshän luo perusteita optimismille.

Lyhyen artikkelin on takuulla helpompi olla kiistanalainen kuin tällaisen pitkän, raskaan kirjan - jo pelkästään sen vuoksi, että artikkelin lukaisee kokonaisuudessaan paljon nopeammin. Kirjansa hän on kirjoittanut melkoisen perinpohjaiseen tyyliin. Olin jo lannistua lukemisessa kokonaan ensimmäisten sadan sivun aikana, mutta tulossa olevat mielenkiintoisten kappaleiden nimet jaksoivat pitää yllä uskoani parempaan tulevaisuuteen. Alkuosa keskittyy pitkälti historiaan ja talouteen, mikä ei minua niinkään kiinnostanut, kun olin hakemassa filosofiaa ja tulevaisuutta.

Talous onkin mukana lähinnä sivuosassa, sillä se liittyy olennaisesti ihmisten halujen ja tarpeiden tyydyttämiseen. Tämän kirjan keskiössä on kuitenkin Platonin mainitsema thymos, joka tässä kontekstissa pitäisi käsittää suunnilleen ihmisten haluna saada tunnustusta. Sitä pyöritelläänkin sitten vaikka miltä kantilta peilaillen sitä erilaisiin yhteiskuntamalleihin ja filosofoiden herrojen, orjien, ensimmäisten ja viimeisten ihmisten kautta.

Fukuyaman haluna on selvästikin ollut todistaa alussa mainitsemani artikkelin olleen oikeassa. Hän ei säästele vaivojaan eikä sanoja yrittäessään todistella sitä, mutta jää kuitenkin pelkän todistelun asteelle. Intuitiivisesti hänen todistelunsa on hyvinkin hyväksyttävissä, mutta niiden todellinen painoarvo jää kyseenalaiseksi, sillä pelkkä intuitio ei todista mitään sen enempää kuin sekään, ettei joku (tai edes kukaan) ole sattunut vielä keksimään uskottavalta tuntuvaa toisenlaista mekanismia. Aivan kirjan lopussa Fukuyama myöntää itsekin epävarmuutensa ja tuo esiin ne seikat, joista jompikumpi hänen arvionsa mukaan tulee olemaan liberaalin demokratian kaatava heikkous, jos sellainen joskus ilmenee.

Tämä oli epäilemättä raskaslukuisin kirja, joka blogiaikanani on vastaan tullut. Koska tarkoitukseni on lukea siksi, että se on kivaa, niin tällaisia teoksia tuskin tulee juurikaan täällä enää esiintymään. En sano "ei koskaan", mutta harvinaisia poikkeuksia nämä saavat luvan olla.